Blogit

Ylämaan kettu väijyy Ison-Britannian, Ruotsin ja Suomenkin politiikkaa ja mediaa.

Amerikan jytky: ”Tänään ilmassa on toivoa”

Blogit Ylämaan kettu 9.11.2016 19:50
Mari K. Niemi
Kirjoittaja on poliittiseen viestintään erikoistunut dosentti ja Innovation and Entrepreneurship InnoLab -tutkimusalustan johtaja Vaasan yliopistossa.

“Olen kiitollinen Donald J. Trumpille, joka uhmasi todennäköisyyksiä ja riskeerasi kaiken antaakseen amerikkalaisille äänen.

Onko hän täydellinen? Ei. Mutta hänessä kiteytyy Yhdysvaltojen henki. Rosoa, rohkeutta, kokoa ja röyhkeyttä – mutta sisällä sykkii sydän!

Aika näyttää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Tänään ilmassa on kuitenkin toivoa.”

Näin vaalipäivän jälkeistä onneaan minulle kuvasi Nashvillessä Tenneseessä asuva sporttinen viisikymppinen kotiäiti Denise Piefke. Tutustuin Piefkeen, vankkaan Trumpin kannattajaan, muutama viikko sitten Yhdysvalloissa.

Hänen ajatuksensa kuvastavat laajemminkin Trumpin kannattajien tuntoja.

Heille Trumpin tukeminen oli ennen kaikkea keino pistää kampoihin poliittiselle eliitille.

Piefkelle ja hänen kaltaisilleen miljonääriliikemiehen rasistiset tai seksistiset puheet olivat korkeintaan pieni kauneusvirhe. Poliittinen kokemattomuus taas oli jo yksiselitteisesti hyve: signaali riippumattomuudesta ja mahdollisuudesta johtaa maata itsenäisesti.

 

Yhdysvaltojen presidentinvaalin vahvana pohjavirtana oli äänestäjäkunnan toive muutoksesta. Vastaava muutoksen kaipuu on liikutellut politiikan mannerlaattoja Euroopassakin, myös Suomessa.

Toiveeseen muutoksesta oli pitkän työuran politiikassa tehneen demokraattien Hillary Clintonin vaikea vastata. Presidentti Obaman kampanjointi Clintonin rinnalla alleviivasi monelle sitä, että luvassa olisi ”lisää samaa vanhaa”.

Clinton olisi Obaman hallinnon jatke, ja tuon hallinnon saavutukset  olivat monille pettymys.

Hillary Clinton olikin Trumpin kannalta jopa paras mahdollinen vastustaja.

Häneen Trumpin oli mahdollista projisoida äänestäjäkunnassa kytenyttä eliittienvastaisuutta aivan toisella tavalla kuin jos vastaehdokkaana olisi ollut esimerkiksi Bernie Sanders.

Toki Trumpissa henkilöityivät vastaavasti monet Clintonin kannattajien painajaiset rasismista seksismiin.

 

Lukuisten poliittiseen ja yhteiskunnalliseen eliittiin ja talous- ja viihde-eliittiin kuuluvien ihmisten julkinen tuki Clintonille saattoi kääntyä tarkoitustaan vastaan.

Sama koskee myös arvostettujen sanoma- ja aikakauslehtien avointa tukea Clintonille.

Trumpin kannattajat tulkitsivat tällaisen tuen usein suoraksi signaaliksi siitä, että Trump oli oikeassa väittäessään eliittien ryhmittyneen häntä ja hänen edustamaansa amerikkalaista kansanosaa vastaan.

Trumpin viestille herkistyneet amerikkalaiset eivät halunneet kuulla eliitin neuvoja siitä, kuinka heidän tulisi äänestää.

 

Yhdysvalloissa paikan päällä käyminen kannatti. Monet kohtaamiset eri puolilla maata herkistivät kuulemaan myös sellaisia mustien ja latinoiden ääniä, joita gallupit eivät olleet tavoittaneet.

Vaikka Clinton oli noissa ryhmissä Trumpia paljon suositumpi, mukana oli sitoutuneen kannatuksen lisäksi myös laimeampaa, ”kunhan ei Trumpia” ja ”Clinton on pienempi paha” -ajattelua.

Minulle oli yllätys, miten voimakkaasti moni koki Hillary Clintonin etääntyneen mustien ja latinoiden arjesta.

Tämä ei tarkoita sitä, etteivätkö monet näihin ryhmiin kuuluvat tuntisi Trumpin valinnan vuoksi huolta, pelkoa ja epävarmuutta. Niihin voi olla aihettakin.

 

Donald Trumpin presidenttikampanja oli oppikirjaesimerkki onnistuneesta populistisesta operaatiosta.

Sen ytimessä on tulkinta kansan ja eliitin sovittamattomasta vastakkainasettelusta. Pääviestinä on tarina korruptoituneesta eliitistä, petetystä, unohdetusta ja ylenkatsotusta kansasta sekä pelastajasta, joka asettuu kansan rinnalle ja johdattaa tämän parempaan tulevaisuuteen.

Vaikka Trump nousi valtaa republikaanista puoluetta vipuvartena käyttäen, hän oli puolue-eliitin ulkopuolelta tiensä raivanneena, rasismilla ja seksismillä flirttailleena räyhänhenkenä puolueensa rivejä repinyt ja kauhistuttanutkin ehdokas.

Yllättävän monille Trumpin kannatuksen syvyys tuli yllätyksenä. Kun liikkeellä ovat politiikasta sivussa olevat voimat ja populistiset poliitikot, ei muutos tahdo tallentua gallupeiden kerrottavaksi.

Viimeistään nyt luulisikin jokaisen Euroopan ja Yhdysvaltojen politiikkaa seuraavan osaavan jo odottaa odottamatonta.

 

Amerikan jytkyn toteuttaminen oli vahva näyttö kampanjataidoista.

Samalla vaalitulos herättää kysymyksen, miten vieraantunutta poliittinen eliitti niin republikaanisessa puolueessa kuin demokraateissa on ollut äänestäjien tunnoista.

Lähtikö Donald Trump puolueensa esivaaliin todellisena silmämääränään presidenttiys? Paha sanoa. Yhteisten asioiden hoitaminen ei aiemmin ole ollut hänen juttunsa.

Toisin kuin kilpakumppanillaan Clintonilla, Trumpilla ei ole vielä aavistustakaan siitä, millaista on kantaa poliittista vastuuta.

Yhdysvaltojen presidentiksi astuvan tueksi on kyllä tarjolla valtava koneisto, joka auttaa Trumpin kaltaista untuvikkoakin luovimaan tehtävän haasteissa, mikäli hän on apua valmis hyödyntämään.

 

Aggressiivisesti esiintyneen ja mediaa julkisuuden kahmimiseen käyttäneen ehdokas Trumpin sijaan edessämme on pian presidentti Donald J. Trump.

Miehen omissakin kannattajissa eniten huolta on herättänyt tämän persoona. Ehkä siksikin ensimmäinen puhe vaalin voittajana oli varovaisen tyynnyttelevä, tunnusteleva ja sovinnollinen.

Onko Trump lopulta amerikkalaisen unelman vai painajaisten ruumiillistuma?

Poliittisten näyttöjen puuttuessa tulevan ennakointi on vaikeaa.

Suurten puheiden jälkeen Trumpin kannattajat odottavat yhtä kaikki pian näkevänsä tekoja.

Toivon herättäminen toivon menettäneissä on taitolaji.

Vielä aivan toisenlaista taitoa edellyttää vastaaminen noihin toiveisiin, mutta senhän me suomalaiset toki jo tiesimmekin.