Blogit

Ylämaan kettu väijyy Ison-Britannian, Ruotsin ja Suomenkin politiikkaa ja mediaa.

Rasite vai resurssi? Puoluejohtajat vuoden 2015 eduskuntavaaleissa

Blogit Ylämaan kettu 15.7.2016 11:30
Mari K. Niemi
Kirjoittaja on poliittiseen viestintään erikoistunut dosentti ja Innovation and Entrepreneurship InnoLab -tutkimusalustan johtaja Vaasan yliopistossa.

Nyt se on valmis – vuoden 2015 eduskuntavaalien tutkimus, jota ulkoministeri Timo Soinikin on ehtinyt Plokissaan jo kaivata.

Poliittisen osallistumisen eriytyminen. Eduskuntavaalitutkimus 2015 on Kimmo Grönlundin ja Hanna Wassin toimittama, 28 tekijän yhteisponnistuksena syntynyt yli 450-sivuinen, perusteellinen perkaus aiheestaan.

Tänään perjantaina Porin SuomiAreenalla julkaistu tutkimus on melkoinen runsaudensarvi niin politiikkafanille, aihetta etsivälle kesätoimittajalle kuin kenelle tahansa vaaleja, poliittista käyttäytymistä ja suomalaista demokratiaa ymmärtämään pyrkivälle.

Mukana on analyysiä esimerkiksi vaalin mediajulkisuudesta, kansalaisten arvoista ja puoluevalinnoista, poliittisen osallistumisen kipupisteistä ja sosiaalisen median roolista kampanjoissa.

Minua kiinnosti etenkin se, millainen vaikutus puolueiden puheenjohtajilla oli ja on ollut kansalaisten äänestyspäätöksiin.

 

Puolueet ovat politiikan julkisuudessa aiempaa korostetummin esillä johtajiensa kautta.  Asian kääntöpuolena on, että myös vaalitappiot maksatetaan entistä herkemmin puoluejohtajilla.

Kiinnostava ja perusteltu kysymys siksi onkin, miten paljon puoluejohtajat tosiasiassa vaikuttavat kansalaisten äänestyspäätöksiin.

Nyt julkaistussa teoksessa Åsa von Schoultz ruotii monipuolisesti puoluejohtajien vaikutusta vaalituloksiin. Hän pohtii sitäkin, miten asiaan ylipäänsä pääsee tutkimuksellisesti käsiksi. Jälki on kiehtovaa!

 

Suomalainen vaalijärjestelmä on yksi ehdokaskeskeisimmistä. Henkilökeskeisesti äänestävän kansalaisen äänestysvalinta voi olla yhdistelmä puolueen puheenjohtajan ja puolueen listalta valitun ehdokkaan kannattamista.

Jotta puoluejohtajalla voi olla vaikutusta kansalaisen äänestyspäätökseen, hänen on oltava äänestäjälle tuttu. Miten hyvin tämä kriteeri viime eduskuntavaaleissa vuonna 2015 toteutui?

Kansalaisille tutuin puoluejohtaja oli perussuomalaisten Timo Soini.  Melko hyvin mieleen oli jäänyt myös kristillisdemokraattien Päivi Räsänen, vaikka hän johti pientä puoluetta. Syitä heidän tunnettuuteensa on varmasti monia, saatu julkisuus yhtenä tärkeimmistä. Kumpikin hyötyi myös pitkästä kaudesta puheenjohtajana: heillä oli ollut aikaa jäädä mieleen.

Kokoomuksen Alexander Stubb ja SDP:n Antti Rinne ovat tunnettuudessa hyvä vertailupari, koska kumpikin oli vaaleihin tultaessa johtanut puoluettaan alle vuoden ja toimi hallituksessa ministerinä.

Stubbin eduksi vaakaa saattoivat painaa ikimuistoisen persoonan lisäksi myös aiemmat ministeripäivät, sillä siinä missä Stubb oli puoluejohtajista toiseksi tunnetuin, jäi Rinteen osaksi jäi olla vähiten tunnettu.

 

Tunnettuus on lähtökohta, jota ilman puoluejohtaja ei voi nousta puolueensa resurssiksi. Seuraava askel on puheenjohtajan henkilökohtainen suosio. Tätä tutkimuksessa tarkastellaan neljien viime eduskuntavaalien (2003–2015) ajalta.

Neljästä suurimmasta puolueesta kansalaisten keskuudessa suosituimmat puheenjohtajat on ollut keskustalla. Eniten äänestäjien suosiossa oli Matti Vanhanen ja toiseksi suosituin oli Juha Sipilä.

SDP:n kolmen viime puoluejohtajan vertailussa suosituimmaksi nousee Jutta Urpilainen.

 

Puolueen puheenjohtajan kykyä toimia puolueensa valttina tutkimus tarkastelee vertaamalla kansalaisten puolueesta ja sen johtajasta esittämiä arvioita.

Lähtökohta on, että jos äänestäjän käsitys puolueen puheenjohtajasta on selvästi myönteisempi kuin hänen käsityksensä puolueesta, on puheenjohtaja puolueensa menestyksen resurssi.

Jos taas puheenjohtaja on merkittävästi puoluettaan epäsuositumpi, hän voi vähentää puolueensa kannatusta.

 

Kaikkien eduskuntapuolueiden puheenjohtajien tarkastelussa vuosien 2003–2015 eduskuntavaaleissa voiton kyvyssä toimia puolueensa resurssina vie nainen.

Vasemmistoliittoa vuosina 1998–2006 johtaneen Suvi-Anne Siimeksen henkilökohtainen suosio ylitti puolueen vetovoiman selvästi, mikä teki hänestä puolueelleen erityisen arvokkaan.

Siimeksen tapaan puolueidensa valteiksi ainakin osana tarkastelluista vaalivuosista nousivat Timo Soini, RKP:n Stefan Wallin ja Carl Haglund, Matti Vanhanen, Juha Sipilä ja vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki.

Keskimäärin puolueiden puheenjohtajista pidetään – he ovat usein puolueitaan suositumpia.

Vain muutamissa tapauksissa puheenjohtaja näyttää olleen puolueensa menestystä jarruttava tekijä.

Näin oli Antti Rinteen kohdalla vuonna 2015, hänen puoluetoverinsa Eero Heinäluoman tapauksessa vuonna 2007 ja vihreiden Osmo Soininvaaran kohdalla vuonna 2003.

 

Lopuksi erittäin hyvä kysymys kuuluu: onko puheenjohtajilla niin paljon merkitystä äänestäjien valintoihin, että median ja puolueväen heihin asettamat odotukset olisivat perusteltuja?

Tutkimus osoittaa, että erot ovat puoluekohtaisiakin: perussuomalaisten ja keskustan äänestäjät ovat ilmoittaneet puoluejohtajan vaikuttaneen enemmän heidän puoluevalintaansa kuin esimerkiksi vihreiden äänestäjät.

On kuitenkin syytä muistaa, että esimerkiksi epäsuosio puolueen oman väen keskuudessa ei  välttämättä haittaa, jos puolueväki ei anna asian vaikuttaa puoluevalintaansa tai äänestysintoonsa. Lisäksi puolueen yleinen (epä)suosio on voinut selittää sen johtajasta tehtyjä arvioita.

Nyt julkaistun tutkimuksen mukaan vuoden 2015 eduskuntavaaleissa puoluejohtajista Timo Soinin ja Carl Haglundin henkilökohtainen suosio näyttää vaikuttaneen positiivisesti heidän puolueidensa kannatukseen.

Huonommin tässä vertailussa menestynyttä Antti Rinnettä voi lohduttaa se, että vaikka hän sai omiltaan huonompia arvioita kuin puolueensa SDP, tällä ei tutkimuksen mukaan ollut merkittävää vaikutusta äänestyskäyttäytymiseen.