Shokki, sittenkin

Vaikka kansanäänestyksen asetelma tiedettiin äärimmäisen täpäräksi, oli EU-eron toteutuminen sittenkin se vaihtoehto, johon oli vähemmän henkisesti valmistauduttu.

Vielä ääntenlaskennan alkaessa jopa intohimoinen brexitin kannattaja, UKIPin puheenjohtaja Nigel Farage antoi lausuntoja tappiotunnelmissa: kyllä ”sota” lopulta voitettaisiin, vaikka tämä yksittäinen kamppailu nyt hävittäisiin.

Monelle toisenlaista vaalitulosta odottaneelle britille yksi suurimmista järkytyksistä olikin herätä aamuun, jossa populistijohtaja Farage antaa haastatteluita vaalivoittajana.

Nigel Faragen persoona ja poliittinen linja jakavat kansalaisia. Siksi häntä ei haluttu virallisen, Lontoon entisen pormestarin Boris Johnsonin johtaman erokampanjan parrasvaloihin. Silti Farage ja populistinen UKIP-puolue kuuluvat kiistatta vaalin voittajiin.

Faragen EU-eroa ajava kampanja oli kovasti paljon pidempi kuin muiden: hän on alkuperäisjäsen vuonna 1991 perustetussa puolueessaan, jonka poliittinen päätavoite nyt toteutuva ero on.

 

Kampanjoiden viimeisinä viikkoina puheet kovenivat. Moni Euroopasta ja muualtakin Britanniaan muuttanut ja maassa kauan asunut kertoi kokeneensa ensi kertaa, ettei tunne oloaan tervetulleeksi.

Lähipäivät ja viikot näyttävät, heijastuuko vaalin tulos erilaisten kansalaisryhmien suhteisiin – aletaanko esimerkiksi meille maahanmuuttajille näyttää niin sanotusti kaapin paikkaa erilaisissa arkielämän tilanteissa.

On mahdollista, että jotkut tulkitsevat vaalin tuloksen oikeuttavan aiempaa avoimempaan rasismiin.

Kuten aiemmassa blogissani arvioin, brexitin toteutumista ei pidä kuitenkaan tulkita vain populismin, maahanmuuttovastaisuuden tai kansallismielisyyden voittona.

Eroa kannattanut kampanja onnistui erityisesti siinä, että erosta saatiin tehtyä hyväksyttävissä oleva ja vetovoimainen vaihtoehto suurille joukoille sellaisiakin äänestäjiä, joiden mielissä maahanmuutto ei ollut päällimmäinen murhe.

 

Skotlanti äänesti odotetusti EU:ssa pysymisen puolesta. Kampanjointi ei juuri näkynyt katukuvassa, ilmeisesti koska kampanjoitavaa ei selvässä asetelmassa tuntunut olevan. Noin viikkoa ennen vaaleja ikkunoissa näkyi jonkin verran EU-lippuja ja lähinnä EU:n jäsenenä jatkamista kannattaneita mainoksia.

Vain muutama päivä ennen vaalipäivää kaikkien viiden pääpuolueen johtajat Skotlannissa vetosivat poikkeuksellisen yksimielisyyden vallitessa EU:n jäsenenä jatkamisen puolesta.

Jo ennen EU-kansanäänestystä Skotlannin aluehallinnon pääministeri Nicola Sturgeon katsoi, että mikäli Skotlanti äänestää EU-jäsenyyden puolesta ja maa siitä huolimatta revitään irti EU:sta, voi uusi kansanäänestys Skotlannin itsenäisyydestä olla mahdollinen.

Vilkaisu sosiaalisen mediaan osoittaa, että monelle skotille tänä aamuna haave Skotlannin itsenäisyydestä on ainoa lohduttava ajatus.

 

Vaalina kansanäänestys on omiaan jakamaan kansalaiset jyrkästi kahteen leiriin. Mitä täpärämpi tulos on, sitä vaikeampaa hävinneiden voi olla tulosta hyväksyä. Vaalin jälkipyykissä tullaan etsimään ja osoittamaan syyllisiä.

Laimeasti omansa liikkeelle saaneita EU-jäsenyyden puolustajia tullaan piiskaamaan ankarasti. Myös median rooli tullee olemaan syynissä.

Se, keiden syyksi – ja ansioksi– EU-eron toteutuminen katsotaan, tulee vaikuttamaan vahvasti sisäpoliittisiin valta-asetelmiin Britanniassa.

 

Jo vaalin ennakkoarvioissa Britannian EU-eron toteutumisen tulkittiin voivan aiheuttaa lumipalloefektin kautta Euroopan.

Jos aiemmin mahdottomana pidetystä tulisi mahdollista, se voisi kannustaa muitakin maita eron tielle tai ainakin tarkastelemaan EU-suhdettaan entistä kriittisemmin: voisimmeko mekin erota tai saada vähintään paremman diilin?

Pyrkimys nitistää tällainen kierre alkuunsa on yksi syy sille, että Britannialla voi olla neuvotteluissa edessään vaikeuksia.

Helppo ja hedelmälliseltä näyttävä eroprosessi olisi omiaan kasvattamaan asemaansa uudestaan määrittelemään haluavien joukkoa.

Suuri merkitys on kuitenkin sillä, miten Britannian talous uusissa oloissa menestyy.

Taantumaakin on povattu – sen toteutuminen voisi heikentää muiden EU-maiden haluja seurata esimerkkiä. Siksi onkin turhan yksioikoinen tulkinta esittää, että pelkkä brexitin toteutuminen sinänsä käynnistäisi lumivyöryn.

Paljon jää kiinni siitä, miten edulliselta, helpolta ja kannattavalta nyt käynnistyvä prosessi Britannialle näyttää.

 

EU-eron nyt toteutuessa kummankin leirin vaalipuheet punnitaan.

Miten äänestäjille annetut lupaukset ja vakuuttelut, uhkakuvat ja arviot pitävät paikkansa – sumutettiinko kansalaisia epärealistisella pelottelulla tai johdettiinko heitä harhaan katteettomilla lupauksilla?

Brexit-leiri lupasi, ettei juuri mikään kansalaisten arjessa muutu ja maasta tulee vauraampi EU:n ulkopuolella. Kauppaa käydään kuten ennenkin, mutta Britannialle myönteisemmin ehdoin, kun asioista voidaan sopia ihan itse ja EU:n sääntelystäkin päästään.

Jo ensimmäisiä brexitille myönteisiä vaalituloksia julkistettaessa Britannian punta alkoi kuitenkin sukeltaa. Aika näyttää, miten pitkä epävarmuus taloudessa eropäätöstä seuraa.

EU-jäsenyyttä kannattaneet varoittivat eron olevan hyppy tuntemattomaan.

Heidän mukaansa Britannia olisi vaarassa näivettyä ja jäädä heikoksi neuvottelijaksi – onhan EU sentään kauppaneuvotteluissa painavampi vastus vaikkapa Yhdysvalloille ja Kiinalle kuin Britannia yksinään. Erosta alkava pitkä epävarmuus olisi taloudelle myrkkyä.

 

Britannian työväenpuolueen EU-myönteisiä edustajia mietitytti jo viime kesän puoluekokouksessa se, keitä puolue voisi julkisuudessa käyttää perustelemaan EU:ssa pysymistä kansalaisille.

Strategioitaan kansanäänestykseen viilannut puolueväki tähdensi omilleen, että esimerkiksi kansainvälisten suuryritysten johtajia ei paranisi päästää ääneen.

Populismin nousun myötä voimistunut kaikenlaisten eliittien vastainen mieliala aiheutti EU-jäsenyyttä kannattaneille visaisen pulman: kenet populismin liepeillä häilyvä äänestäjä enää hyväksyisi asiantuntijaksi?

 

Populismin nousu herkisti britit – monien muiden eurooppalaisten tapaan – kaikenlaiselle ylhäältä ohjailulle.

EU:n jäsenenä jatkamisen kannalla oli valtaosa taloustieteilijöistä, suurten yritysten johtajista ja politiikan johtajista. Heidän puheensa kuitenkin kuitattiin eroa kannattaneiden kampanjassa eliitin oman aseman varmisteluksi, pyrkimykseksi nujertaa ”kansan” tahto ja ymmärtämättömyydeksi käsittää sitä, miten ristiriidassa erilaisten eliittien ja kansalaisten etu on.

Populismiin ja populistiseen kampanjointiin elimellisesti liittyvä eliittienvastaisuus halvaannutti EU-jäsenyydestä käytävää keskustelua pahan kerran.

Marssitettiinpa jäsenyyden etujen puolesta argumentoimaan lähes kuka tahansa, tätä voitiin syyttää elitismistä, mikäli ajatukset eivät eliittien kritiikkiin herännyttä kuulijaa miellyttäneet.

 

Kriittinen keskustelu EU:n tilasta ja suunnasta oli  tervetullutta. Myös suuri osa EU-jäsenyyden kannattajista argumentoi kampanjan aikana, että EU:ssa on parantamisen varaa.

Toinen asia kuitenkin on, mihin suuntaan yhteiskunnallinen päätöksenteko kulkee, jos valtavat määrät punnittua asiantuntijatietoa ohitetaan poliittisista syistä.

Summittainen eliittien kritiikki kun ei ole sama asia kuin kriittinen, itsenäinen ajattelu.

Vaikka Britannian nyt toteutuva EU-ero ei kerro vain populismin noususta, se kertoo myös siitä.

Yksi nyt meneillään olevan, Euroopassa voimistuneen poliittisen suuntauksen kielteisimpiä hedelmiä voikin olla asiantuntijatiedon torjuminen päätöksenteon pohjana.

Kyseessä on sitkeän kampanjoinnin tuloksena omaksuttu mekaaninen ajatusmalli, jossa ajatuksen hyvyyttä tai huonoutta ei ratkaise sen tueksi osoitettu näyttö vaan pikemminkin se, onko väite ristiriidassa omien uskomusten kanssa tai esittääkö asian ”epäilyttäväksi” leimattu taho.

 

Brexitin toteutuminen ei kuitenkaan kerro vain sitä kannattaneiden taitavuudesta, kuten populismin nousukaan ei kerro vain populistien onnistumisesta.

Kyse on myös perinteisten puolueiden virheistä. Kansalaisten perinteisiä poliitikkoja kohtaan tunteman luottamuksen ohenemiseen on myös perusteltuja syitä.

Brexitin taustalla on paitsi syvälle iskostunut epäily EU:n toimimattomuudesta ja jopa haitallisuudesta Britannialle, myös epäluottamus maan omiin poliittisiin johtajiin.

Miten ja miksi yhteys kansalaisten ja vakiintuneiden poliittisten voimien välillä katkesi ja kuinka luottamus voidaan palauttaa – nämä ovat koko Euroopassa ajankohtaisia kysymyksiä juuri tänä juhannuksena.

Yhtä kaikki, konservatiivijohtaja David Cameronin EU-skeptikoiden paineessa lupaama EU-kansanäänestys jää poliittisen johtajuuden historiaan suuren luokan virhearviointina.

Hänelle itselleen se maksoi komean poliittisen uran, Euroopan unionille, muille Euroopan maille ja Britannialle seuraavat vaikutukset ovat vielä hämärän peitossa.