Blogit

Ylämaan kettu väijyy Ison-Britannian, Ruotsin ja Suomenkin politiikkaa ja mediaa.

Alexin ja Petterin joukkueet

Blogit Ylämaan kettu 12.6.2016 12:12
Mari K. Niemi
Kirjoittaja on poliittiseen viestintään erikoistunut dosentti ja Innovation and Entrepreneurship InnoLab -tutkimusalustan johtaja Vaasan yliopistossa.

Kokoomuksen puoluekokouksen toistelluimpiin sanoihin kuului ”joukkue”.

Politiikkaa verrataankin usein peliin, eikä aina hyvässä. ”Joukkueella” on politiikassa kuitenkin myönteinen kaiku: puhutaan dynaamisesta ryhmästä ihmisiä, joilla on yhteinen päämäärä.

Mielikuva on kutsuva. Kukapa ei haluaisi olla osa joukkuetta, tiimiä?

Joukkueessa jokainen pistää itsensä peliin yhteisen asian puolesta. Joukkue on toistensa tukena, se juhlii voitot ja kestää tappiot yhdessä.

Julkisuuden kautta arvioituna kokoomus lakkasi olemasta joukkue, kun Alexander Stubbin johtajuuteen kohdistuva kritiikki löysi tiensä lehtien palstoille.

Joukkueen henkisestä tilasta ja tunnelmista sitä ennen emme juuri mitään tiedä.

Ehkäpä joukkuehenki on estänyt asiaa paremmin tuntevia menemästä liiaksi yksityiskohtiin?

 

Puolueessa kerrottiin olevan tyytymättömyyttä, kriittisyyttä, huolestuneisuutta ja muuta sen sellaista, mistä oli hiukan vaikea saada otetta.

Konkretian puute ei ole ihme. Puolueiden sisäiset kähinät ovat myrkkyä kannatukselle ja julkisuuskuvalle. Siksi saimme lukea ”kentän” toiveita ”rytminvaihdoksesta” ja ”luottamuksen palauttamisesta”.

Emme tosin edelleenkään kovin tarkkaan tiedä, miten Petterin rytmi eroaa Alexanderin rytmistä, tai mitä vikaa oli Elinan rytmissä.

Kuka petti keiden luottamuksen, miten?

Yhtä kaikki, joukkuepuhe politiikassa lakkaa, kun puolueen kannatus laskee tai laahaa.

 

Kun puolueessa  on haluja haastaa istuva johtaja, on ensin huolehdittava olosuhteet oikeanlaisiksi.

Haastaja sinänsä voi olla mitä rohkein ja suoraselkäisin poliitikko, joka puuttuu puolueensa kestämättömään tilanteeseen jopa oman poliittisen uransa hinnalla.

Istuvan puheenjohtajan haastaminen on kuitenkin aina tavallaan paitsi hullunrohkea myös brutaali ja röyhkeä teko.

Johtajavaaliin haastamisen ydinviestinä kun on, että olisin työssäsi sinua parempi ja haluan itseni sinun sijallesi.

Tämän faktan haastajat haluavat kuitenkin pitää mahdollisimman kaukana itseensä liitetyistä mielikuvista.

 

Haastajan on turha odottaa sympatiaa sen paremmin suurelta yleisöltä, puolueväeltä kuin medialta, jos ahkeraa, sitoutunutta ja itsensä likoon laittavaa johtajaa aletaan tuosta vain kampeamaan sivuun.

Siksi oli luotava haastamiselle otollinen tilannekuva.

Se, että  taloudellisesti vaikeina aikoina hallituksessa olevan puolueen kannatus notkahtaa, ei tuon kuvan luomiseen välttämättä yksin riitä.

Juuri siksi saimme kuulla yhä useammin vihjailuja siitä tyytymättömyydestä, huolesta ja epävarmuudesta, jota kokoomuksen riveissä Stubbin johtajuuteen liittyi. Tyytymättömyyden syihin ja oikeutukseen minulla ei ole kantaa, mutta puheiden tulolla julkisuuteen oli vissi tehtävä.

 

Vain tilannekuva vakavasti huolestuneesta kentästä oikeuttaisi näin nopean uuden johtajavaalin vuoden 2014 Stubb-hurmoksen jälkeen.

Kaikkien piti ymmärtää, että kokoomuksessa ollaan nyt todella huolestuneita.

Tämän kuvan välittämisestä julkisuuteen oli sekin etu, että yksien huoli ja epävarmuus on omiaan tarttumaan muihinkin.

Samalla saatiin sytyteltyä median mielenkiinto asiaan.

Alkuun suurin osa kokoomuksessa ajatteli, ettei tässä nyt  mahdotonta hätää ole.

Annetaan Alexin yrittää.

Mutta asian noustessa yhä uudestaan esiin yhä useampi kävi mietteliääksi. Onko jotain, mitä en nyt ymmärrä, tiedä, ole huomannut? Jos muut, lähempänä olevat, tietävät enemmän, ymmärtävät tilanteen vakavuuden paremmin?

 

Petteri Orpo näytti olevan vahvasti osa Alexander Stubbin joukkuetta siihen asti, kunnes haastoi tämän puheenjohtajavaalissa.

Orpo kursaili kisaan lähtöä melko pitkään. Hän ehti jo kieltäytyäkin ehdokkuudesta, mutta johtajavaalin tekeytyessä annettuja kieltäytymisiä ei kannata ottaa kovin vakavasti.

”Uudeksi tilanteeksi” kun voidaan tulkita esimerkiksi se, että joku avaa pelin, gallupit vajoavat piirun verran synkemmiksi tai vielä useampi johtoa kritisoiva puhuu suunsa puhtaaksi.

Kun on se huoli, se kasvava huoli, joka syventää otsaryppyä ja heittää varjon koko puolueen ylle.

Harry Harkimo, Eero Lehti, Jan Vapaavuori ja Elina Lepomäki muiden muassa olivat ehtineet ilmaista julkisuudessa vakavan huolensa puolueen suunnasta, tilasta, kannatuksesta ja johtajuudesta.

Suurimman palveluksen Orpon näkökulmasta teki Elina Lepomäki, koska hän avasi omalla ehdokkuudellaan johtajavaalin.

Petteri Orpo ei joutunut kantamaan sitä ikävää leimaa, joka oman puolueen johtajan haastamiseen liittyy varsinkin silloin, kun tämän kanssa istuu samassa hallituksessa.

Kun on sitä samaa joukkuetta, jonka piti pelata samaan suuntaan.

 

Epälojaalin sijaan Orpon onnistui näyttää vakavalta ja huolestuneelta vastuunkantajalta.

Sellaiselta hiukan vastentahtoiselta johtajalta, joka taipuu tarttumaan hommaan ”porukan pyynnöstä”.

Suomi on siitä erikoinen maa ja politiikka siitä erikoinen laji, että meillä poliittiselta johtajalta toivotaan vastuuseen puolipakolla taipumista, ei halun ja sisäisen poltteen vuoksi tehtävään hakeutumista.

Meillä ei saa olla vallalle hanakka.

Mihin muihin tehtäviin haluamme rekrytoida ihmisen, joka vain nahkeasti suostuu tehtävään?

Ei tule heti mieleen.

 

Rajansa silti kaikella: Petteri Orpon kursailu ja kampanjan ponnettomuus oli jo kääntyä häntä vastaan.

Oli vaarassa syntyä vaikutelma, ettei noin innoton mies saisi puoluetta kunnolla näppeihinsä tai kurssia reivattua.

Ehkä siksi Petteri Orpon lauantaina puheenjohtajavaalissa pitämä puhe oli jo pontevampi.

Viimeistään Orpon tahtotila kokoomuksen johtajaksi paljastui, kun hän nousi puoluekokouksen lavalle kukkakimppu kädessään.

Kyllä hän oli johtajuutta halunnut, syvästi, vakavasti. Tavoitteeseen pääsy näkyi olemuksessa herkistymisenä ja vapautumisena.

 

Vieläkö Orpo ja Stubb pelaavat samassa joukkueessa? Stubb vakuutti lojaaliuttaan, ja Orpo vakuutti tämän taidoille olevan käyttöä.

Sitä on ulkopuolisen mahdoton sanoa, millaisia jälkiä vaali miesten väleihin mahdollisesti jätti.

Orpon haasteena on nyt koota ympärilleen joukko, joka saa hänet ja puolueen näyttämään hyvältä ulospäin.

Samalla noilla valinnoilla pitäisi onnistua hoitamaan johtajavaalin puolueen sisälle repimiä haavoja.

Eilisessä lehdistötilaisuudessa tuore kokoomusjohtaja muotoili ryhtyvänsä  kaikessa rauhassa tekemään pitkäjänteistä työtä puolueen viemiseksi eteenpäin.

Tulevaan työrauhaansa Orpo voi osin omilla valinnoillaan vaikuttaa, mutta kaikkea ei voi hallita.

Puoluejohtaja ei itse päätä työnsä aikajännettä.

Jos ei usko, kannattaa kysyä Alexander Stubbilta.