Blogit

Ylämaan kettu väijyy Ison-Britannian, Ruotsin ja Suomenkin politiikkaa ja mediaa.

”Antaa melskata aikansa, ei sitä kuitenkaan valita”

Blogit Ylämaan kettu 17.3.2016 12:42
Mari K. Niemi
Kirjoittaja on poliittiseen viestintään erikoistunut dosentti ja Innovation and Entrepreneurship InnoLab -tutkimusalustan johtaja Vaasan yliopistossa.

En väitä, että tässä blogissa käsitellyt suomalaispoliitikot olisivat samanlaisia kuin Yhdysvaltojen presidenttikisassa julkisuuden kaapannut Donald Trump.

Heidän vetovoimassaan ja heidän herättämässään keskustelussa on kuitenkin paljon samaa.

Suurimmat yhtäläisyydet liittyvät poliittisen eliitin ulkopuolelta tulevien miesten nosteeseen ja populistiseen kampanjointiin.

Molemmat yhdistyvät Timo Soinissa, mutta jotain asiasta tietää Juha Sipiläkin.

 

2000-luvun alussa Timo Soini ja entinen showpainija Tony Halme nostivat perussuomalaisia kansalaisten tietoisuuteen räväkillä, pöyristyttävillä ja hyökkäävilläkin puheilla.

Media suhtautui ”Soinin puolueeseen” yleisöä viihdyttävänä ohjelmanumerona. Sutkaukset ja loukkaukset löysivät takuuvarmasti tiensä otsikoihin.

Soini väitti esiintyvänsä kansan äänenä, ja se hänelle suotiin. Toimituksissa perussuomalaisten saama palstatila voitiin ajatella palveluksena demokratialle. Viihdearvo lisäsi politiikan kiinnostavuutta, ja kun poliitikko sanoi nyt ääneen aiemmin painokelvottomina pidetyt torimielipiteet, ”kansa” tuli kuulluksi.

Samaan tapaan kuin Soini Suomessa, myös Trump Yhdysvalloissa tulkittiin aluksi harmittomaksi ohjelmanumeroksi ja ohimeneväksi ilmiöksi. Todellista uhkaa vakiintuneille valta-asemille ei tunnistettu sen paremmin kilpailevissa puolueissa kuin toimituksissa.

 

Nyt Yhdysvalloissa ihmetellään, kuinka kummassa mies, jonka piti olla vain republikaanien esivaalin mediamagneetti ja varsinaisten ehdokkaiden sparrailija, onkin vaarassa viedä potin.

Samaan vipuun meni muuten myös Britannian työväenpuolue, jonka johtajavaaliin nostettiin ehdolle muuan Jeremy Corbyn, mies, jonka luontainen kannatus vaalin alla ei olisi ilman apua riittänyt edes ehdokkuuteen.

Corbynin piti herättää keskustelua ja lisätä vaalin kiinnostavuutta, mutta puolue-eliitin järkytykseksi Corbynin taakse syntynyt kansanliike nostikin hänet valtaan.

Corbynin, Trumpin ja Soinin menestys ovat esimerkkejä siitä, miten huonosti kansalaisten tuntoja usein osataan politiikan ylätasolla aistia, ja kuinka heikosti ruohonjuuritasolta lähtevän kannatuksen voimaa ymmärretään.

Kun poliitikosta ja tämän nousevasta kannatuksesta tulee politiikan ilmiö, ei edes kampanjarahaa juuri tarvita. Journalistinen ja sosiaalinen media hoitavat viestinnän ilmaiseksi.

 

Niin Soinin aikanaan kuin Trumpin nyt kokema noste kertoo siitä vetovoimasta, joka poliittisten eliittien ulkopuolelta tietään raivaaviin ehdokkaisiin tänä aikana liittyy.

Se kertoo myös yleisestä pettymyksestä politiikkaan ja sen ammattilaisiin. Populismin nousussa onkin kyse myös ammattipolitiikan kriisistä.

Populistijohtajia kannattavien kansalaisten pettymys olisi mahdollista kääntää rakentavaksi poliittiseksi voimaksi.

Tuo tie voi kuitenkin viedä puolueen normalisoitumiseen ja kesyyntymiseen tavalla, joka himmentää populismin autenttiselta tuntuneen lumovoiman.

Siksi pettymyksen lietsominen vihaksi voi näyttää palkitsevammalta.

 

Liikemies Donald Trumpin nosteessa on yhtymäkohtia myös liikemies Juha Sipilän nosteeseen.

Molempien kannattajiin vetoaa ajatus muiden rahoista riippumattomasta menestyjästä, jolle politiikka ei ole henki ja elämä vaan pikemminkin yksi mahdollisuus muiden joukossa.

Politiikkaan pettyneillä on  valmiutta seurata johtajaa, joka on todistetusti saanut asioita aikaan ja menestynyt ”oikeassa” elämässä.

Heille voi olla luvassa pettymyksiä. Tulokkaat eivät välttämättä  hahmota sitä, mikä merkitys junailulla, sopimisella ja yhteistyöllä on asioiden läpiviemisessä politiikassa.

Kuten aikanaan Sipilän, nyt myös Trumpin vetovomaa vahvistaa kuva politiikan kähmintöjen ulkopuolelta tulevana liike-elämän menestyjänä, jonka uskotaan hoitavan diilit voitokkaasti myös politiikassa.

Yhdysvalloissakin kysytään nyt, voiko maata johtaa kuin yritystä.