Puoluejohtajapelit
Onpa kiinnostavaa nähdä, ketkä johtavat vasemmistoliittoa, kokoomusta ja perussuomalaisia vuoden päästä.
Yllätyksettömintä meno lienee vasemmalla. Tiedossa on, että johtaja vaihtuu kesällä, ja puolueen mediapeli on käynnistynyt odotetusti.
Alku on ollut sikäli lupaava, että istuva puoluejohtaja Paavo Arhinmäki väistyy oma-aloitteisesti. Hän myös ilmoitti ajoissa luopumisestaan.
Ehdolle aikovat saivat aikaa valmistautua, eikä ikävältä näyttävään haastamiseen tarvinnut lähteä.
Uusi johtaja ehtii myös asettua rooliinsa sopivasti ennen kevään 2017 kuntavaaleja.
Puolueissa tiedetään, kuinka maksimoida johtajavaalin julkisuus. Kainostelu ja ehdokkuuden ”pohtiminen” kuuluvat kuvaan.
Näin nostatetaan jännitystä, lisätään ilmoittautumisten uutisarvoa ja pidetään puolue julkisuudessa.
Minun on vaikea uskoa, että esimerkiksi Li Andersson todella pohtisi ehdokkuuttaan.
Todennäköisemmin hän miettii nyt ilmoittautumisensa sanamuotoja ja strategiaa.
Puolueet, joiden kannatus suotuisilta vaikuttavissa olosuhteissa junnaa paikallaan tai jopa laskee, hakevat usein nostetta johtajavaihdoksesta.
Ja vaikka olosuhteet olisivat puolueelle epäsuotuisat, kuten ne leikkauksia tekeville hallituspuolueille ovat, on silloinkin olemassa kipuraja.
Usko ja ymmärrys ovat koetuksella kannatuksen laskiessa ja imagotappioiden karttuessa.
Tästä näkökulmasta erityisen kiinnostava politiikan vuosi pyörähti käyntiin kokoomuksessa ja perussuomalaisissa.
Esimerkiksi Iltalehden Kreeta Karvala ehti jo kirjoittaa kokoomuksessa kytevästä puoluejohtajakapinasta. Hänen mukaansa Alexander Stubbille toivotaan haastajia, sillä ”läheskään kaikki” kokoomuksessa eivät ole tyytyväisiä Stubbin persoonaan ja tapaan hoitaa asioita.
Asetelma on samalla tavalla kiinnostava ja herkkä myös perussuomalaisissa, vaikka Timo Soinin merkitys perussuomalaisille on tietysti ollut aivan toinen kuin Alexander Stubbin merkitys kokoomukselle.
Myös Soinin ja Stubbin ministerikaudet Juha Sipilän hallituksessa ovat menneet melko erilaisissa tunnelmisssa.
Kohujen ravistellessa hallitusta ja ministerin toisensa jälkeen joutuessa selittämään puheitaan on populistipuoluetta edustava ulkoministeri hiukan yllättäenkin näyttäytynyt maltillisena osaajana.
Soini ei kuitenkaan enää näytä puolueensa johtajalta vaan hallituksen ministeriltä.
Julkisuudessa perussuomalaisten kasvoina ja äänenä esiintyvät entistä useammin maahanmuuttovastaisen siiven edustajat.
Tämä nuorehkojen, usein akateemisesti koulutettujen ja melko oikealle sijoittuvien poliitikkojen sukupolvi odottaa jo vetovuoroaan.
Poliittisen uransa alussa olevilla poliitikoilla on puolueen kannatuksen sukeltaessa myös enemmän menetettävää kuin Soinilla.
Toimittajien, tutkijoiden ja poliitikkojenkin arvioissa Timo Soini on nähty puolueensa radikalisoitumisen estävänä perälautana.
Osalle puolueväkeä hän on kuitenkin jarrumies, joka estää muista puolueista paremmin erottuvan politiikan tekemistä.
Mikäli perussuomalaisten kannatus ei lähde elpymään, voivat myös Soinille uskolliset ryhtyä miettimään vaihtoehtoja.
Toinen asia sitten on, mitkä asiat todellisuudessa selittävät puolueiden kannatuksen nousuja ja laskuja, ja onko kenelläkään kanttia vaarantaa tulevaisuuttaan haastamalla istuva johtaja.
Toimittajille puolueen sisäpiiristä supatellut vinkit puheenjohtajan aseman heikkenemisestä ovat osa puolueen sisäistä valtakamppailua.
Näillä puheilla valmistellaan maaperää johtajan haastamiselle.
Mitä useammasta lähteestä julkisuuteen tulee tietoja puolueessa muhivasta tyytymättömyydestä ja kapinahengestä, sitä helpompi istuva johtaja on haastaa näyttämättä epälojaalilta veneen keikuttajalta.
Se, kääntyykö julkisuus tällaisessa rytäkässä puolueelle myönteiseksi vai kielteiseksi, on eniten kiinni istuvasta puheenjohtajasta, johtajavaalin ehdokkaista ja puolueväestä.
Media seuraa ja kommentoi tapahtumia, mutta ei muuta mustaa valkoiseksi.
Mediapelin onnistuessa ehdokkaaksi ”uhrautunut” haastaja voi näyttää jopa vastuuntuntoiselta puolueen pelastajalta.