Blogit

Ylämaan kettu väijyy Ison-Britannian, Ruotsin ja Suomenkin politiikkaa ja mediaa.

Miten kaupunkiin rakastutaan

Blogit Ylämaan kettu 18.12.2015 15:16
Mari K. Niemi
Kirjoittaja on poliittiseen viestintään erikoistunut dosentti ja Innovation and Entrepreneurship InnoLab -tutkimusalustan johtaja Vaasan yliopistossa.

Oletin, että se menisi ohi.

Tunnettehan kulttuurishokki-ilmiön? Ahdistuksen lisäksi se voi etenkin alussa ilmetä myös kritiikittömänä innostuksena ja humahduksen kaltaisena rakastumisena.

Sellainen uutuudenviehätys menee pian ohi, kun arki alkaa.

Olen asunut Skotlannissa keväästä 2013. Muistan hyvin päivät, jolloin roskapussitkin tuntuivat tuoksuvan toffeelta.

Itse asiassa ne tuoksuivatkin, täällä parfymoidaan kaikki WC-paperista terveyssiteisiin.

Yhtä kaikki, rakkaus kaupunkiin ei ole kadonnut.

 

Kaupunkina Glasgow on samaan aikaan vuosisatojen uurtama, upea grand old lady ja luovuutta uhkuva, särmikäs East Endin mimmi.

Ensikosketukseni juuri kaupungin naisiin hämmensi.

Koskaan eivät ventovieraat naiset ole samalla tavalla hakeneet katsettani ja hymyilleet.

Spontaanisti, lämpimästi, sisarellisesti, ilkikurisesti, myötätuntoisesti, uteliaasti, ihaillen – kuin meillä olisi yhteinen salaisuus.

En tiennyt hymyllä olevan niin monta sävyä.

 

Paikalliset ovat ylpeitä kaupunkinsa ystävällisyydestä. ”Ihmiset tekevät Glasgow’n”sanotaan. Ei ole tavatonta, että vieras tarjoaa suojaa sateenvarjonsa alla, jos ollaan menossa samaan suuntaan.

”Aggressiivisen ystävällinen”, kuvasi skottikollegani kotikaupunkiaan. Täällä halutaan tietää mistä toinen ihminen on tehty.

Kiinnostus on vilpitöntä ja usein tinkimätöntä.

Kontaktia haetaan, se otetaan.

Tärkeintä ovat toisen ihmisen luonne, mielipiteet, nokkeluus ja se, millainen jännite kohtaamisessa syntyy.

Sataa ja tuuleekin taas niin pirusti, jalkapallossa ei kulje ja hallitus nyt on aina mitä on. Mutta jos pääsisimme nauramaan yhdessä?

 

Glasgow on juttelijoiden kaupunki. Jutulle pääsee missä vain.

Täkäläinen juttelija jää kadulla odottamaan sinua, jos hänellä on asiaa. Hän iskee pykälään bussissa, jonoissa, baaritiskillä.

Moni näkee hämmentävän paljon vaivaa saadakseen vieraan ihmisen nauramaan.

”Et kai ole lähdössä pois? Meistä on ihanaa, että ole täällä”, parahti passini minulle ojentanut kuriirifirman lähetti. Emme olleet koskaan tavanneet.

Kahvilan terassilla sanomalehdestä nostettu katse on kuin naapuripöytiin rääkäisevä sireeni: täällä kaivataan seuraa, nopeasti!

”Kuunteletko Elvistä? Mitä ajattelet Venäjän tapahtumista?”

Keskustelu velloo, ihmisiä liittyy ja luopuu, pöytiä siirrellään yhteen, tarjoilija osallistuu minkä ehtii ja kädessä tuulen puuskissa puristamasi sanomalehti katoaa.

Aika katoaa.

 

Olen täällä nähnyt enemmän märkiä lehtiä, ikkunoita, koiria, katuja, juoksijoita – ylipäänsä mitään märkää – kuin missään muualla.

Ollakseen niin sateinen kaupunki Glasgow on kömpelö vetensä kanssa.

Valtavia altaita muodostuu ajoteille, puistojen nurmet vellovat kosteina ja kaupungin joet virtaavat voimansa tunnossa.

Sateinen, tuulenpuuskainen ja myrskyinen Glasgow on raikkaampi, tunnelmallisempi ja hillittömämpi kuin mikään muu tuntemani paikka.

Auringonpaiste on täällä erityinen lahja.

Kaupunki juoksee ulos, terasseille, pihoille, pubien seinänvierustoille, heittää pois turhat vaatteensa, antaa hiusten liehua puuskaisessa tuulessa, juo, syö, vilustuu, palaa ja rakastuu auringossa.

Kaikkea hyvää on yhtäkkiä ihanasti, onnellisesti ja liikaa.

 

Glasgow on kehtaajien kaupunki. Tämä näkyy pukeutumisessa, puheissa, työelämässä ja yöelämässä.

Onneaan saa koittaa.

Yrityksiä kaatuu ja perustetaan. Osa on kummallisia, tuhoon tuomittuja hankkeita, osa luovia, hullunkurisia ja kekseliäitä.

Kuolevat tai kukoistavat, ne saivat ainakin mahdollisuuden.

 

Parina viime jouluna kaupunkia on koeteltu. Ensin helikopteri putosi pubin päälle, sitten roska-auto syöksyi kesken jouluostosten väkijoukkoon.

Ihmisten suru menestysten edessä on yhtä todellista ja kipu sietämätöntä kuin missä tahansa.

Todellista on myös kaupunkilaisten yhteishenki – talkoot ja rahankeruu, jaetun ja siksi jotenkin kestettävämmän suremisen kulttuuri.

Surun ytimessä on kiitollisuus siitä, miten kaunista oli saada tuntea menetetty ihminen.

Tämä on paikka, jossa hautajaisissa voidaan myös nauraa.

 

Glasgow on kaupunki, jolla on paljon valmiutta parantaa haavat, hukuttaa rakkauteen, myötäelää, kutsua mukaan, viedä seikkailuun ja inspiroida.

Samalla se on kaupunki, joka herättää halun hyvään.

Monien kaupunkilaisten köyhyys, eriarvoisuus ja arjen ongelmat tekevät nöyräksi oman elämän murheiden edessä.

On lapsia, jotka asuvat haisevissa, kosteissa loukoissa ja värisevät kotonakin toppatakeissaan.

Heille tämä voi olla kylmä, julma kaupunki.

Rakkauden sanotaan tekevän meistä parempia ihmisiä.

Tänne muutettuani olen miettinyt yhä enemmän sitä, miten voisin antaa enemmän.

 

Kun Suomi juhlisti muutama viikko sitten 98. itsenäisyyspäiväänsä, Glasgow nosti Suomen lipun komeimman rakennuksensa huipulle.

En keksi yhtään uutta tapaa, jolla tämä kaupunki vielä voisi osoittaa minulle, maahanmuuttajalle, olevani tervetullut.

Aina, kun joku sanoo tuntevansa Skotlantia, koska on käynyt Edinburghissa, jotain pientä minussa kuolee.