Nauretaan yhdessä dosenteille
Sekä valtiovarainministeri Alexander Stubb että pääministeri Juha Sipilä ovat ”heitoillaan” ja ”lipsahduksillaan” antaneet ymmärtää, millaisen arvon he tutkimukselle ja sen tekijöille antavat.
Eivät kovin kummoista.
He ovat valinneet julkisuustaktiikan, joka taatusti hirvittää myös monia perinteisiä sivistyskepulaisia ja akateemista kokoomusväkeä.
”Käynnissä näyttää nyt valitettavasti olevan voimakkain tieteen, tutkimuksen ja tieteellisen sivistyksen vastainen kampanja sitten maailmansotien välisen ajan”, arvioi Helsingin yliopiston oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori Jukka Kekkonen tänään Helsingin Sanomissa.
Kekkonen kritisoi päättäjiä tieteen ja siihen liittyvän rationaalisen ajattelun vastaisesta lähestymistavasta. Monia lainsäädännöllisiä uudistuksia ajetaan härkäpäisesti vastoin asiantuntijoiden näkemyksiä.
Ajetun politiikan ja tutkitun tiedon ristiriita selittää sitä, miksi mielipide-ilmastoa yritetään nyt muokata tutkimustietoa vähätteleväksi.
Jos politiikka on ristiriidassa tutkitun tiedon kanssa, eikä politiikkaa haluta muuttaa, voidaan yrittää joko muuttaa tutkittua tietoa tai ainakin sille annettua arvoa.
Yksi keino tässä on tutkijoiden nauttiman painoarvon rapauttaminen.
Dosenteille, professoreille ja muille tieteen edustajille kuittailu on valtaapitävien perinteinen keino asettua ”kansan” rinnalle ”eliittejä” vastaan.
Tavallisesti tämä ase on kulunut populistien käsissä, mutta kelpaa hätätilassa näemmä muillekin.
Populismin ytimessä on tulkinta yhteiskunnasta erilaisten eliittien ja kansan vastakkainasetteluna.
Populistien hyökkäysten kohteeksi joutuvat säännöllisesti niin poliittinen eliitti, mediaeliitti, kulttuurieliitti kuin tiedemaailmakin.
Myös ulkoministeri Timo Soinin johtamilla perussuomalaisilla on tänä vuonna ollut omat akateemisten jahtiviikkonsa.
Näyttää siltä, että vaikka hallituspuolueissa on monista asioista erimielisyyttä, yhdestä on nyt yksimielisyys: tutkijoita ei tarvitse kuunnella.
Jos tutkimusten tulokset eivät miellytä, voi aina sanoa kuuntelevansa mieluummin vaikka virkamiestä kuin dosenttia. Tai voi antaa ymmärtää, ettei huvita kuunnella dosenttien varoituksia siitä, mitä kannattaa tehdä.
Dosenteille ja professoreille naureskelu ja yliopistojen ”pöhöttyneisyyden” kritisointi ei ole sattumaa.
Yliopistoista, tieteeltä ja tutkimukselta on helpompi leikata, jos kansalaisten käsitys näistä ei ole liian ylevä.
Suomessa nyt käynnissä olevan populistisen tieteen kritiikin tavoitteena on asettaa eliitit kansalaisen mielessä uuteen järjestykseen.
Tässä kuvassa urhea ja oikeamielinen hallitus on pienen ihmisen puolella, vastassaan arjesta vieraantuneet, erinomaisuudessaan marinoituneet ja löysässä rahassa kylpevät tiede-eliitit.
Tällaisen kuvan maalailun tavoitteena on vähentää tutkitun tiedon vaikutusta politiikkaan silloin, kun se on ristiriidassa päättäjien tavoitteiden kanssa.
Monia tavoitteita on helpompi saada läpi, jos akateeminen yhteiskuntakritiikki vaimenee.
Tuskinpa fiksu kansalainen moiseen hämäykseen lankeaa.