Ylämaan kettu väijyy Ison-Britannian, Ruotsin ja Suomenkin politiikkaa ja mediaa.

Nauretaan yhdessä dosenteille

Mari K. Niemi
Blogit Ylämaan kettu 9.12.2015 12:24
Sekä valtiovarainministeri Alexander Stubb että pääministeri Juha Sipilä ovat ”heitoillaan” ja ”lipsahduksillaan” antaneet ymmärtää, millaisen arvon he tutkimukselle ja sen tekijöille antavat. Eivät kovin kummoista. He ovat valinneet julkisuustaktiikan, joka taatusti hirvittää myös monia perinteisiä...

Tilaa Suomen Kuvalehti ja jatka lukemista

Saat uusia artikkeleita joka päivä ja 100 vuoden lehdet arkistossa.

Katso tarjous Kirjaudu

Mari K. Niemi

Kirjoittaja on Valencian yliopistossa vierailevana tutkijana työskentelevä, viestintään erikoistunut poliittisen historian dosentti ja erikoistutkija Turun yliopistossa.

Keskustelu

”Monia tavoitteita on helpompi saada läpi, jos akateeminen yhteiskuntakritiikki vaimenee.”
Tähän asti tuo kritiikki on keskittynyt kertomaan ettei mitään saa tehdä.
Paitsi yksi. HY:n käytännöllisen filosofian opiskelijat (n 30 v) kantavat kaikissa tilaisuuksissan käytännöllistä ehdotusta ”työntäkää innovaatiot per—-ne).

Miten ihmeessä tähän tilanteeseen on tultu?
Suomalainen on saanut tiedenobelin 2 kertaa. Vuonna 1945 AI Virtanen sai säilörehututkimuksistaan kemian- ja Ragnar Granit fysiologian ja lääketieteen nobelin yhdessä 2 amerikkalaisen kanssa 1967.

Yhteistä näille HY:n kasvateille on myös ulkomaan opinnot. Virtanen opiskeli Zürichissä, Münsterissä ja Tukholmassa. Granit tutki Oxfordissa, Pennsylvaniassa ja lopuksi 1940 alkaen Karolinska instituutissa.
Miten paljon paremmat mahdollisuudet ulkomaan opintoihin on tänään kuin Virtasen ja Granitin aikoina. Mutta ”dosentit” pauhaavat aivoviennistä jos yliopistoilta leikataan.
Jos käytännöllisen filosofian opiskelijat muuttavat ulkomaille niin onko kyse sittenkään aivoviennistä.

Olemme tilanteessa, jossa puolet ikäluokasta kirjoittaa ylioppilaaksi. Tämän on mahdollistanut peruskoulu ja madaltuneet vaatimukset. Näille kaikille pitäisi löytää sitten paikka akateemisten kriitikoiden joukosta.
Koska töitä ei kaikille löydy niin moni jatkaa tohtorikoulutettavana vaikka tässä vaiheessa tulisi hakeutua ulkomaille. Mutta jos innovaatiot on jo työnnetty niin ei ulkomaille ihan kuka tahansa pääse.

Ei ihme että ”dosentteja” piisaa.

Miksei tiedemaailma pysty tuottamaan rakentavia ehdotuksia siitä, miten asioita voisi parantaa ja kilpailukykyä nostaa?

Miksi tiedemaailma keskittyy vain lyttäämään esityksiä, eikä koskaan vahingossakaan ota esityksiä käsittelyyn ja parantele niitä? Yritetään keksiä syitä, miksi joku ei ainakaan onnistu, mutta ei käytetä ollenkaan sitä henkistä pääomaa sen miettimiseen että miten joku asia onnistuisi.

En yhtään ihmettele, että Sipilällä alkaa pinna palamaan ei-ei-ei -ihmisten kanssa, joiden pitäisi kuitenkin edustaa sitä innovatiivista osaa kansasta.

En nyt kyllä tarkoittanut mitään yliopistoyhteistyötä vaan sitä, että miksi esimerkiksi oikeustieteen professorit eivät keskity kommenteissaan koskaan siihen, miten hallituksen keskusteluun nostamista asioista tulisi mahdollisia ja hyviä vaan sen sijaan he poikkeuksetta keksivät välittömästi kymmenen syytä miksi joku asia ei onnistu. Se ei vie asioita eteenpäin ja johtaa tietenkin siihen että vastarannan kiisket sivuutetaan yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Tuo on hyvä pointti, mikä toisaalta herättää ajatuksia uusien lakien valmisteluprosessista. Ajattelisin, että jo ennen julkisuuteen tuloa näistä kysytään kattavasti asiantuntijalausuntoja. Siinä vaiheessa olisi kuulluilla professoreilla tilaisuus antaa juuri kuvatunlaista apua?

”Ajattelisin, että jo ennen julkisuuteen tuloa näistä kysytään kattavasti asiantuntijalausuntoja.”

Voisiko tuo olla vain julkisuuskysymys? Ikävät asiat ja kritiikki ylittää uutiskynnyksen, myönteinen lausunto ei. Käsittääkseni professorit ja dosentit on edelleen vakiovieraita valiokuntien asiantuntijoina?
Ja toki myös toisin päin – poliitikon löysän populistinen heitto saa kaikki tarttumaan – löysät kommentit myy viihteenä sekä poliitikkojen että tieteentekijöiden suusta (esim. Wiberg). Eli jokainen joutuu vähän googlella kaivamaan ketkä kansanedustajat malttaa pysyä asialinjalla tiedepoliittisissa lausunnoissaan.

Strateginen yhteistyö tarkoittaisi sitä että päällekkäiset tiedekunnat lopetetaan.
Esimerkiksi oikeustiedettä opetettaisiin vain Helsingissä. Historiaa vain parissa ahjossa kymmenen sijasta, filosofiaa vain yhdessä ja kulttuuriantropologiaa vain Uppsalassa jne
Itä-Suomen yliopiston Pogostan laitoksella lienee enemmän turkulaisia kuin joensuulaisia.
Tällöin kukin laitos voisi keskittyä muutamaan tieteenalaan ja päästä siinä huipulle.
Meidän korkeakouluverkkomme syntyyn ei ole vaikuttaneet mitkään tiedepoliittiset seikat vaan aivan puhdas aluepolitiikka.

Nyky hallitukselle asiantuntijat kelpaa sillon kun ovat samaa
Mieltä heidän kanssaan linja tuntuu olevan joko olet meidän
puolella tai meitä vastaan.Myös tieteentekijöiden väheksyntä
On kyllä huomattu voi vain kuvitella, että siellä ei paljon arvosteta
Tavallisia äänestäjiä niin tietäviä ovat vaikkapa oikeusministeri
Osmo Pekkarinen
Kuopio

Teilaukset alkavat jo hallitusohjelmasta ennen kuin edes ehditään mihinkään lain valmisteluprosessiin.

Sanotaan, että yliopistot eivät ole halunneet muuttua ajan vaatimusten mukaan vaan ovat aina ruinaamassa uutta rahaa. Tässä on totta toinen puoli, mutta dosentit ja professorit ovat ihan eri asia kuin yliopistot. Viimeksi mainittujen kannat harvoin etenevät yliopistolta ylöspäin. Tilanne on analoginen koko valtakunnan johdon kanssa. Yliopistoja ohjaavat yliopistobyrokraatit (-poliitikot), joilla on suhteessa vieläkin suurempi valta kuin maan hallituksella.

Yliopistojen fokus on byrokratiassa ja yliopistobisneksessä – siis muualla kuin pääasiassa. Opetus ja tutkimus ovat vain välineitä ansaita rahaa. Tämä näkyy resurssoinnissa, jossa hallinnon suhteellinen osuus on räjähtänyt, vaikka samaan aikaan opetus- ja tutkimushenkilökunnan hallinnolliset tehtävät ovat valtavasti lisääntyneet.

Syy tilanteeseen on ministeriön, jonka ohjaus on vääristänyt yliopistojen toiminnan. Yliopistot marssivat vikisemättä rahan perässä minne halutaan. Yliopistomaailman muutoksen tulisikin alkaa ministeriöstä. Sen pitää kyetä muodostamaan yleisnäkemys koko koulutusalasta, jotta se voisi ottaa alansa johtajuuden. Ei sellaista voida sälyttää yliopistoille eikä millekään muullekaan taholle.

Ministeriö peräänkuuluttaa yliopistojen profiloitumista, mutta ei tajua tavoitetta epämääräiseksi ja vaatimattomaksi. Tällä linjalla edeten neljän yliopiston strategisen yhteistyön aloittaminen voi olla pikemminkin karhunpalvelus kuin eteenpäinvievä uudistus. Tässäkin lienee oman yksikön tulevaisuuden varmistaminen opetusta ja tutkimusta tärkeämpää. Todellisuudessa meillä pitäisi tarkastella koko Suomen yliopistoja yhtenä kokonaisuutena. Vain sillä tavoin voidaan turvata valtakunnalliset edut parhaalla tavalla. Veikkaisin, että kustannukset saataisiin puoleen nykyisestä ja samalla laatu kohoaisi oleellisesti. Vastoin luuloa tiedemaailma pystyy kyllä tuottamaan rakentavia ehdotuksia siitä, miten asioita voisi parantaa ja kilpailukykyä nostaa. Yliopistot sen sijaan siihen tuskin pystyvät.

Kirjoittajan referoima Jukka Kekkonen on ollut Valtakunnanoikeuden jäsen, jos oikein olen ymmärtänyt. Tästä asemasta hänen olisi tullut nähdä se – tosi pitkään – Suomessa vallinut tilanne, että virkamies ja poliitikko eivät aina voineet myöntää edes yleisesti tunnettujen faktojen olemassaoloa, jos ne vaativat toimia, joita ei voitu toteuttaa. Tämä oli ns. Yya-sopimuksen aika. Tuolloin myös Suomen ”valtiotiede” oli ihan omansa; se tulkitsi asioita poliittisen tarpeen mukaan. Ja sen siis tekivät ”valtiomiehet.”

Nyt kyseessä on jo 20 vuoden takainen kausi. Mutta tuon ajan tavat eivät ole todella muuttuneet. Politiikassa edetään yhä helppoheikin argumentein. Niiden keveyttä korostaa, ettei niihin tulisi olla pakottavaa tarvetta. Ne on vain hyväksytty hallitsevana tapana.

Sen perusteet, kun se oli pakotettu tapa 20 vuotta sitten, olivat jo silloin ajoin omituisen, joskus tarpeettoman valheellisia. Se tulkittiin ”realismiksi,” silloinkin kun se oli vain tyhmää. Siihen liittyi myös nykyistä vastaava diskreditointi. Kysymystä ”miksi” ei saanut esittää. Aivan vastaavia ovat tavat yhä eikä mennyttä ole todella tutkittu.

Palautetaanpa keskustelu alkujuurille. ”Dosentti” tarkoittaa tässä yhteydessä niitä akateemisen maailman opportunisteja, jotka ovat pyrkineet kompensoimaan vaatimattomia saavutuksiaan näyttävällä mediajulkisuudella. Heistä toimittajat alkoivat käyttää nimitystä ”päivystävä dosentti” eli nämä kaikkien alojen asiantuntijat, jotka soittelevat toimituksiin ja tyrkyttävät kommenttejaan kaikkiin asioihin. Heitä on uraltaan suistuneiden tutkijoiden joukossa, mutta toimittajat tuntevat ihan yliopistohierarkioiden huipulta professoreita, joiden päivä on pilalla, ellei nimi ole lehdessä tai kutsu tv-ohjelmaan päällä.

Tilannetta on pahentanut se, että yliopistoihin on palkattu yli-innokkaita tiedottajia, jotka tyrkyttävät medialle tutkijoita ja tutkimustuloksia samoilla markkinnoinin keinoilla kuin lenkkimakkkaraa myydään. Ajatuksena on, että runsas medianäkyvyys auttaa yliopistorahoituksen saamisessa: katsokaa, miten paljon meillä tehdään tiedettä!

Nyt ollaan tilanteessa, jossa filkandit esiintyvät kansantalouden asiantuntijoina ja sotea kommentoidaan ylioppilaspohjalta. Laiska ja pintauutisointiin keskittyvä toimittajajoukko ei osaa eikä viitsi karsia näitä tutkimuksen helppoheikkejä vaan antavat heille tilaa.

Todellisuudessa meillä on aina arvostettu todellista osaamista ja huippukoulutusta. Tieteen ja tutkimuksen huiput ovat saaneet ansaitsemansa aseman ja näin on edelleenkin. Sen sijaan näille tutkimusmaailman käärmeöljyn kauppiaille pitääkin irvailla. Mielipide tai näkemys ei muutu arvokkaaksi tai varteenotettavaksi vain sen vuoksi, että sen esittäjä käyttää itsestään titteliä tutkija. Tai dosentti.

Koska osalle lukijoista voi olla hieman hämärän peitossa se, miten dosentin arvon saa ja mitä se tarkoittaa, kertaan asian: dosentin arvoon vaaditaan sellainen haettavan dosentuurin alaan kuuluva tieteellinen tuotanto, joka vastaa tieteelliseltä merkitykseltään vähintään kahta hyvää väitöskirjaa. Dosentuuri ei ole virka, vaan erikseen haettava arvo.
Matin edellä esittämään ajatukseen, että tutkijat kovastikin ”tyrkyttäisivät” itseään julkisuuteen: esierkiksi omaa tutkimustamme varten haastattelemani toimittajat ja toimituspäälliköt eivät vahvistaneet, että tällaista juurikaan tapahtuisi. Joku muisti yksittäisen tapauksen vuosien varrelta, lähinnä kuitenkin niin, että professori oli vinkannut toimitukselle hyvästä pian julkaistavasta tohtorikoulutettavansa väitöskirjasta.
Tuntemistani julkisuudessa runsaasti esiintyvistä tutkijoista suurin osa joutuu aikataulusyistä kieltäytymään monista haastattelupyynnöistä, toisinaan jopa suurimmasta osasta. Se, että joku esiintyy usein ei siis välttämättä tarkoita erityistä omaa pyrkyä esille. Tiedeviestinnän arvostajana ja moniäänisen yhteiskunnallisen keskustelun ystävänä en tosin osaisi oma-aloitteisuuttakaan paheksua. Mediassa kuuluu vahvemmin kuin koskaa niin toimittajien oma ääni kuin myös kansalaisten ääni, miksei siis tukijoidenkin?
Haastateltavien valikoitumisessa asetelma tutkimuksemme mukaan on, että toimittajat turvautuvat sellaisiin haastateltaviin, jotka mukautuvat media toimintatapoihin – nopeus, saavutettavuus, hyvä suostumisprosentti haastatteluihin, ei mahdotonta taistelua sitaattien sanamuodoista – ja joilla yleensä on toimittajan mielestä kiinnostavaa sanottaavaa sekä rohkeutta ottaa kantaa. Lähtökohta tietysti on riittävä asiantuntemus, muutenhan jutun julkaissut väline hukkuu korjauksiin ja menettää uskottavuuttaan.
Yliopistot kannustavat tutkijoitaan vahvasti yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen, mutta koska kannustus on toistaiseksi lähinnä henkistä, punnitsee jokainen tykönään paljonko aikaa antaa tutkimuksensa yleistajuistamiselle ja tiedeviestinnälle. Toki on niinkin, että osa tutkimusaiheista on vaikeammin yleistajuistettavissa ja joillekin aiheille on enemmän kysyntää kuin toisille.

Kekkonen lainasi aikanaan Dario Fo:n näytelmän ironista nimeä: niin on, miltä näyttää. Luultavasti UKK ei nähnyt lauseessa ironiaa, mutta nykyiset valtiaat sen vasta ottavatkin tosissaan – epäonnistuen tosin surkeasti hankkeessaan.

Mitä populismiin tulee, se näkyy vallanneen koko politiikan kentän: politiikasta on tullut itsensä kauppaamista muuan perinteisen ja vanhan ammatin mukaisesti. Nähtävästi mitä oikeammalle mennään, sitä houkuttelevammin tytöt katujen varrella on meikattu.

Voi tätä maata! Voi tätä taloususkonnon nimissä suoritettavaa harhautusta.

Kuten yhden mädän omenan fraasissa uskoo nykyhallitus yhden desanttidosentin Bäckmannin pilanneen koko dosenttimaailman. Persujen ilkeilypolitiikka on ajanut tieteen ja pääministerin yli. Asiantuntemusta ei voi enää kysyä, kun on pakko tyytyä poliitikkojen tekemiin arvioihin, ei tieteellisiin varmistettuihin tutkimuksiin.

Olen seurannut jo vuosia milloin vierestä, milloin kauempaa nimenomaan Itä-Euroopan, etenkin Venäjän, tutkimusta meillä.

Bäckman on dosenttien joukossa luku sinänsä mutta ei hän ainoa ole.

Aleksanteri-instituutista heitä löytyy myös. Kuten myös entisen Renvall-instituutin (nykyisin Maailman kultturien laitos ) tutkijoissa.

Näiltä laitoksiltahan mielipidettä löytyy mutta vähän tutkittua tietoa. Eräskin, myös tv-dosentti, kirjoittelee eduskuntavaaliehdokkaana lähinnä omiaan . Joku toinen antaa tutkimuksissaan ohjeita kansallisruuista maanpuolustukseen..
Eräs professori on joka mediassa haukkunut hallitusta kun pitää lähteä ulkomaille.

Kun Aleksanteri-instituutin tutkija kertoi ettei Venäjä liitä Krimiä itseensä eikä osallistu Itä-Ukrainan tapahtumiin niin naurattaisihan se ellei kyse olisi vakavasta asiasta.

”Karl Popper esitti ensimmäisenä, että teoriaa voitaisiin pitää tieteellisenä vain, jos se periaatteessa voisi olla todistettavissa tutkimuksella vääräksi.”, opettaa Wikipedia.

Kuinka Mari K. Niemi on tieteen kanssa tekemisissä?

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Näitä luetaan juuri nyt