Blogit

Ylämaan kettu väijyy Ison-Britannian, Ruotsin ja Suomenkin politiikkaa ja mediaa.

Kirje kirjeestä

Blogit Ylämaan kettu 29.10.2015 14:28
Mari K. Niemi
Kirjoittaja on poliittiseen viestintään erikoistunut dosentti ja Innovation and Entrepreneurship InnoLab -tutkimusalustan johtaja Vaasan yliopistossa.

Opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen julkaisi eilen illalla vastineen kritiikkiin, jota professorit ja tutkijat olivat esittäneet hänen aiemman, yliopistojen johdolle osoittamansa paimenkirjeen vuoksi.

Ministeri osallistui myös keskusteluun sosiaalisessa mediassa esimerkiksi jakamalla tuon vastineensa Facebook-seinälleni.

Lupasin lukea vastineen ajatuksella, ja tein sen. Seuraavassa nostan muutamia sen herättämia ajatuksia.

Kiitän kuitenkin heti alkuun ministeriä alkaneesta vuoropuhelusta.

 

Sanni Grahn-Laasonen kirjoittaa, että ”jatkuva epävarmuus ja pätkätyösuhteet lannistavat erityisesti nuoria tutkijoita.”

Totta on, että etenkin vastaväitelleiden tilanne on usein tukala. Silti epävarmuus voi lopulta olla kovin paikka yliopistossa vuosikymmenen tai useammankin jo puurtaneelle.

Moni kokee, ettei pääse elämässä eteenpäin, kun työsuhde on jatkuvasti katkolla.

Loputtomiin ei kannattaisi luottaa siihen, että tutkijoiden intohimo ja sitoutuminen työhönsä saa heidät roikkumaan mukana, vaikka ehdot olisivat vähän huonommatkin.

 

Rahoituksen supistuessa ja työttömyysjaksojen pidentyessä osa tutkijoista lähtee ulkomaille ja osa hakeutuu töihin yliopistojen ulkopuolelle. Entistä useampi lahjakas maisteri voi  myös jättää hakeutumatta tutkijanuralle.

Tottahan tohtoreilla on annettavaa myös muussa työelämässä, kotimaassa tai ulkomailla. Esimerkiksi yritysmaailma ja järjestösektori voisivat rohkeamminkin hyödyntää tohtorien osaamista.

Yliopistot ja tieteen taso ovat se, mistä minäkin olen huolissani.

Kilpailukykyinen tiede edellyttää houkuttelevia yliopistoja ja palkitsevia työuria. Nyt molemmat ovat vaarassa.

Tähänkin vaivaan ministeri tarjoaa lääkkeeksi byrokratianpurkua: se vapauttaisi tutkijoiden voimavaroja ydintoimintoihin.

On totta, että yliopistoissa on turhaa byrokratiaa.

Olemme kuitenkin jo nyt tilanteessa, jossa korkealle koulutetut ihmiset hääräävät usein itse omina sihteereinään, mikä vie aikaa opetukselta ja tutkimukselta.

Riskinä on, että hallinnon ja tukipalveluiden karsiminen tarkoittaa entistä suurempaa vääristymää siinä, miten professoreiden ja tutkijoiden työaika jakautuu.

 

Ministeri jatkaa peräämällä huippututkimusta: suomalaisen tieteen tasoa on nostettava.

Tämä tavoite voidaan suunniteltujen leikkausten edessä määritellä kunnianhimoiseksi, epärealistiseksi tai ihan vain loukkaavaksi.

Viimeistä vaihtoehtoa  perustelevat arviot, joiden mukaan Suomessa jo tehdään korkeatasoista tutkimusta kansainvälisesti katsottuna suppeammin resurssein. Keskustelu näistä tulkinnoista jatkunee.

 

Minua vaivaa se, että puhe on juuttunut jargoniksi huippuyliopistoista, huippututkimuksesta ja kansainvälisen kärjen saavuttamisesta.

Tämä keskustelu peittää alleen esimerkiksi sen, että suomalaisissa yliopistoissa tuotetaan myös nimenomaan suomalaiseen yhteiskuntaan, kulttuuriin, historiaan, taiteeseen ja suomen kieleen kohdistuvaa tutkimusta.

Sen kysyntä maailman huippujulkaisuissa on osin rajallista.

Tämä ei vähennä tuon tutkimuksen merkitystä Suomelle ja suomalaisille, yhteiskuntamme kehittämiselle ja sivistystasomme nostamiselle.

Sokeassa kilpajuoksussa huipulle se voi kuitenkin osoittautua riesaksi. Karsitaanko vai pidetäänkö matkassa, kuinka on?

 

On hyvä muistaa, että suomalaista yhteiskuntaa tutkivat nimenomaan suomalaiset. Isoa-Britanniaa, Saksaa tai Yhdysvaltoja on muista maista tulleidenkin helpompi tutkia. Oma pieni kielemme on meille rikkaus, mutta tässä mielessä myös rajoite.

Yliopistot tuottavat myös paljon sellaista tietoa, joka ei taivu innovaationa uudeksi tuotteeksi tai ole aiheensa puolesta erityisen kilpailukykyistä kansainvälisissä julkaisuissa.

Minusta oma arvonsa on myös suomeksi julkaisemisella ja suomen säilymisellä aidosti tieteen kielenä. Kansainvälisten rankingien kärkeen ei suomeksi julkaisemalla kuitenkaan nousta.

Kilpailun, strategisten painopisteiden valitsemisen ja niukkenevien resurssien aikana olisi välttämätöntä keskustella myös näistä vähemmän muodikkaista kysymyksistä.

 

Minun on vaikea uskoa siihen, että hallituksella olisi aitoa poliittista tahtoa tieteen tason nostamiseen. Tieteeseen, tutkimukseen ja innovaatioihin kohdistuvat leikkaukset vievät noilta puheilta pohjaa.

Mikä muu ala on sellainen, johon kehdataan sanoa panostettavan samalla, kun resursseja rajusti leikataan?

Yliopistoissa sellaiset asiat, kuin työnsä tekeminen vielä entistäkin paremmin, entistä laadukkaamman tutkimuksen julkaiseminen ja korkeatasoinen opetus ovat kyllä laajasti jaettuja tavoitteita.

Kilvoittelu on tieteenteon ytimessä siihen katsomatta, mitä hallitus tavoittelee.