Blogit

Ylämaan kettu väijyy Ison-Britannian, Ruotsin ja Suomenkin politiikkaa ja mediaa.

”Sisäsiittoista”, sanoi ulkomaalainen

Blogit Ylämaan kettu 25.10.2015 13:01
Mari K. Niemi
Kirjoittaja on poliittiseen viestintään erikoistunut dosentti ja Innovation and Entrepreneurship InnoLab -tutkimusalustan johtaja Vaasan yliopistossa.

Suomen yliopistot eivät ole hengeltään niin kansainvälisiä, kuin markkinapuheet antaisivat ymmärtää. Ne eivät myöskään ole rekrytoinnissa niin avoimia tai edes reiluja ulkomaisille tutkijoille, kuin niiden kannattaisi olla.

Kun suomalainen yliopisto palkkaa tutkijoita, etusijalla ovat omat kasvatit – professoreiden henkilökohtaisesti vaalimat jatko-opiskelijat ja laitoksille jo tutut ihmiset.

Suomalaiset yliopistot näyttävät suosivan rekrytoinnissaan heitä, jotka olivat ensimmäisinä paikalla, sen sijaan että poimisivat riveihinsä ne, joilla on parhaat akateemiset meriitit.

Edellä on pähkinänkuoressa se kritiikki, jota suomalaisissa yliopistoissa työskennelleet ulkomaiset tutkijat ovat tänä syksynä eri foorumeilla esittäneet.

Vastaavaa kritiikkiä olen hieman yllättäenkin kuullut myös monilta ulkomailla opintonsa suorittaneilta suomalaisilta maistereilta ja tohtoreilta. Kansainväliset akateemiset meriitit eivät Suomessa riitäkään, kun nimi ei ole tuttu tai ei ole ”omaa” professoria auttamassa uralla eteenpäin.

 

Aiheesta keskusteltiin myös Tieteentekijöiden liiton Communicate, Influence and Internationalize -seminaarissa Helsingissä viime maanantaina. Aiemmin asiaa käsitteli myös tutkija Gareth Rice  Acatiimi-lehden kirjoituksessaan. Rice ihmetteli, miksi suomalaiset yliopistot jarruttelevat sellaisten käytäntöjen soveltamisessa, jotka ovat maailmalla auttaneet yliopistoja rekrytoimaan riveihinsä parhaita lahjakkuuksia.

Vaikka eroja on yliopistojen, oppiaineiden ja laitosten välillä, Suomen yliopistoilla on yleisesti ottaen vielä paljon tekemistä kansainvälistymisessä.

Vertailussa maailman huippuihin yliopistomme ovat vielä kovin supisuomalaisia, mitä tulee niin tutkijoihin kuin opiskelijoihinkin.

Onko todella niin, että suomalaisissa yliopistoissa suositaan suomalaista, vaikka se ei edes olisi oman etumme mukaista? Kysyn, kun en tiedä.

 

Esimerkiksi Isossa-Britanniassa rekrytointikriteerit ovat yhdistelmä hakijan vahvaa kansainvälistä julkaisunäyttöä, opetuksen korkeaa laatua ja kykyä houkutella ulkopuolista tutkimusrahaa. Rekrytointi näillä perusteilla  on nimenomaan yliopiston oma etu, koska ne palautuvat tekijöihin, joilla yliopistoja vertaillaan keskenään.

Kun kriteerit ovat kaikkien tiedossa ja niitä myös noudatetaan, on toiminta myös hakijoille reilua. Jos jokin kohta hakijan CV:ssä ei vielä täytä vaatimuksia, voi sitä puolta sinnikkäästi kehittämällä aidosti vaikuttaa mahdollisuuksiinsa tulla valituksi.

Suomalaisten yliopistojen kansainvälistymistä vauhdittaisi  nykyistä suurempi ulkomaisten opiskelijoiden määrä. Hallituksen kaavailemat lukukausimaksut EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tuleville opiskelijoille voivat kuitenkin jarruttaa kansainvälistymistä entisestään.

 

Usein näyttää unohtuvan se, että yliopistojemme kansainvälisyys on myös niissä opiskelevien ja työskentelevien suomalaisten etu. Kun työyhteisö on kansainvälinen, opiskelijoiden ja henkilökunnan kielitaito ja kansainväliset kontaktit voivat luontevasti kehittyä myös kotimaassa.

Tiedän kokemuksesta, että opetusta on mahdollista myös suunnitella niin, että jokainen opiskelija tuo siihen panoksensa. Erilaiset kansainvälisesti vertailevat pienryhmätyöt, esitelmät ja keskustelut, joita olen englanninkielisillä  kursseillani opiskelijoilla teettänyt, ovat palvelleet koko ryhmän oppimista – myös omaani.

Keskustelu lukukausimaksuista osoittaa, että ajatus ulkomaisista opiskelijoista saatavasta ”hyödystä” on  pinnallinen ja lyhytnäköinen.

Lukukausimaksuista saatavat suorat taloudelliset hyödyt ovat jäämässä pieniksi. Niiden vaikutus voi kuitenkin pitkällä aikavälillä olla jopa kielteinen.

Koska nuo kielteiset vaikutukset ovat vaikeammin mitattavissa, ja koska Suomessa on nyt poliittista painetta ns. ”maksattaa asioita ulkomaalaisilla”, ollaan tälle tielle kuitenkin lähtemässä.

 

Miksi Suomessa murehditaan esimerkiksi sitä, että Suomessa koulutettu ihminen saattaa palata kotimaahansa tai johonkin kolmanteen maahan ja osallistua siellä työelämään? Miksi vain Suomeen jäävä entinen opiskelijamme olisi meille mahdollisuus?

Esimerkiksi Isossa-Britanniassa on huomattu, miten suuri mahdollisuus vaikkapa Aasian nousevista talouksista saapuneet opiskelijat Britannialle ovat kotimaihinsa palatessaan.

Sama koskee myös Suomesta ulkomaille lähteviä. Heitä (meitä) ja heidän kontaktejaan voisi hyödyntää enemmänkin. Hienoa myös olisi, jos palaajia ei työnhaussa syrjittäisi.

 

Syrjäiselle, pienelle ja aika tuntemattomallekin Suomelle on suuri etu, jos maailmalla tieteen, taiteen, opetuksen, kulttuurin ja bisneksen parissa työskentelee ihmisiä, jotka tuntevat Suomea, joiden sydämissä Suomella on ihan oma paikkansa ja jotka myös jatkossa haluavat tehdä yhteistyötä kanssamme.

Tällaisen pitkäjänteisen kansainvälistymisajattelun, jo luotujen kontaktien vaalimisen ja aidon avoimuuden muualta tulleita kohtaan tulisi olla lähtökohta myös meillä.

Pitkän aikavälin tavoitteena tulisi olla lahjakkaiden ja motivoituneiden opiskelijoiden ja tutkimus- ja opetushenkilökunnan saaminen Suomen yliopistojen tasoa osaltaan nostamaan, tulivatpa he mistä tahansa.

Vaikeasti opittavissa olevan kielen, maailman metropoleista katsottuna kaukaisen sijainnin, rajallisen englanninkielisen opetustarjonnan ja melko korkean hintatason vuoksi Suomi ei vielä ole niin houkutteleva yliopistomaa, että esimerkiksi lukukausimaksuja minusta kannattaisi ottaa käyttöön.

Riskinä on, että lyhyen aikavälin vaatimaton säästötavoite sysää suomalaiset yliopistot yhä kauemmas siitä aidosta ja luontevasta kansainvälisyydestä, mihin meillä muutenkin on vielä matkaa.