Ylämaan kettu väijyy Ison-Britannian, Ruotsin ja Suomenkin politiikkaa ja mediaa.

”Sisäsiittoista”, sanoi ulkomaalainen

Mari K. Niemi
Blogit Ylämaan kettu 25.10.2015 13:01

Suomen yliopistot eivät ole hengeltään niin kansainvälisiä, kuin markkinapuheet antaisivat ymmärtää. Ne eivät myöskään ole rekrytoinnissa niin avoimia tai edes reiluja ulkomaisille tutkijoille, kuin niiden kannattaisi olla.

Kun suomalainen yliopisto palkkaa tutkijoita, etusijalla ovat omat kasvat…

Tilaa Suomen Kuvalehti ja jatka lukemista

Saat uusia artikkeleita joka päivä ja 100 vuoden lehdet arkistossa.

Katso tarjous Kirjaudu

Mari K. Niemi

Kirjoittaja on Valencian yliopistossa vierailevana tutkijana työskentelevä, viestintään erikoistunut poliittisen historian dosentti ja erikoistutkija Turun yliopistossa.

Keskustelu

Lisäys blogiin: Kirjoittaja itse ei ole hakenut tutkijanpaikkaa suomalaisesta yliopistosta, eikä se myöskään ole lähiajan suunnitelmissa.

Kirjoittajalla on kuitenkin vakityö Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkijana, ja pesti on saatu heti väitöksen jälkeen tai jopa sitä ennen? (Yleensä ulkomaille kannattaakin lähteä vasta sitten kun voi ottaa vapaata kotimaisesta nimityksestä, ettei putoa kelkasta kokonaan…)

Mutta totta puhut. Tehtäviin rekrytoidaan yleensä oman laitoksen väkeä ja on tuiki epätavallista palkata muualta valmistuneita. Ja kokemus ulkomailta on yleensä kielteistä, koska silloin et vain ole paikalla kärkkymässä pestejä. Ja muualta rekrytoiduille nakitetaan sitten ne työt joita paikalliset eivät suostu tekemään!

Ulkomaisten opiskelijoiden positiivinen vaikutus on myös sitä, että he avoimina, puheliaina, ja akateemista koulutusta arvostavina kyselevät ja ovat aktiivisia luennoilla, päinvastoin kuin ne hiljaiset ja ujot suomalaiset – ja se aktiivisuus tarttuu! Kannattaisi miettiä mitä me menetämme jos ja kun ulkomaalaiset opiskelijat katoavat meiltä lukukausimaksujen myötä!

Aiempaan Siljan kommenttiin: ei tämän kirjoittajalla ole vakityötä, vaan eripituisia pätkiä peräkkäin erilaisissa tutkimushankkeissa. Tällä tietoa työni jatkuu toukokuulle 2016. Apurahoja on tietysti haussa ja hyviä hankkeita suunnitteilla, mutta mitään varmuutta jatkosta ei ole. Sama tilanne siis kuin monilla muillakin tutkijoilla Suomessa.

Asia ei ole aivan niin mustavalkoinen kuin Mari esittää.

Tilanne Suomessa on aivan toinen kuin vaikkapa Englannissa. Kun siellä pannaan virka hakuun kansainvälisesti, opetus tullaan antamaan – toisin kuin Suomessa – kotimaisella kielellä. Englantia hallitsevia hakijoita löytyy joka puolelta maailmaa. Etenkin Pohjois-Amerikka on luultavasti ulkomaista silloin parhaiten edustettuna. Suomeen taas tulee lähes varmasti vieraskielinen opettaja. Vaikka hänen kielensä olisikin englanti, kommunikaatio suomalaisten opiskelijoiden kanssa ei ole yhtä sujuvaa kuin suomeksi. Tietyssä määrin tällainen kielikylpy on hyväksi, mutta kääntyy monessa kohtaa myös haitaksi.

Ulkomaalaisella tutkijalla ei yleensä ole mitään käsitystä tieteenalansa liittymäkohdista suomalaiseen yhteiskuntaan eivätkä ne häntä välttämättä edes kiinnosta. Parhaassakin tapauksessa menee vuosikymmen ennen kuin hän on tässä suomalaisten kollegoidensa tasolla. Poikkeuksena lienevät lähinnä laboratoriotyyppiset tieteenalat kuten vaikkapa molekyylibiologia.

Maassamme on jonkin verran englanninkielisiä maisteriohjelmia, joiden opettajat ovat sekä suomalaisia että ulkomaalaisia. Tässä voi olla merkittäväkin sudenkuoppa sikäli, että jos suomalainen opettaa vieraalla kielellä, hän pystyy vaikkapa luennollavälittämään ehkä vain 75 % tietämyksestä, minkä hän pystyisi välittämään suomeksi. Vastaavasti suomenkieliset kuulijat pystyvät ehkä ottaamaan hänen puhumastaan saman verran. Se tarkoittaisi, että vain noin puolet opettajan asiantuntemuksesta siirtyisi opiskelijalle.

40 vuotta tutkijana toimineena (ja myös englanninkielistä opetusta nähneenä) suhtaudun skeptisesti varsinkin ulkomaisten opiskelijoiden laajemman rekrytoinnin edullisuuteen. Kyllä suomalaisen yliopiston pitäisi palvella nimenomaan suomalaisia opiskelijoita parhaalla mahdollisella tavalla. Tänä päivänä myös opetuksen säästöpaineet puhuvat sitä vastaan, että voimia hajoitettaisiin antamalla edes osittain päällekkäistä vieraskielistä opetusta.

Niin, tässä meillä on näkemyseroa. Minä näen, että yliopistojen kansainvälistyminen myös ulkomaisten opiskelijoiden ja henkilökunnan myötä nimenomaan palvelee niitä suomalaisia(kin) opiskelijoita ja henkilökuntaa. Kaikki eivät voi esim. lähteä pidemmäksi aikaa ulkomaille, mutta muualta Suomeen tulleiden myötä kontakteja syntyy, rajat madaltuvat ja perspektiivit avartuvat puolin ja toisin. Myös kielitaito pysyy yllä tai kohenee, jos englantia pitää käyttää viikottain tai jos päivittäin myös suullisissa yhteyksissä.
Väliä on silläkin, miten kovatasoisia tutkijoita ja opettajia meille hakeutuu, ja millaisia tutkimusryhmiä tulijoiden myötä syntyy. Suomessa on monessa suhteessa hyvä taso, mutta esim. Yhdysvalloissa luennointi on usein erinomaista – voisimme oppia sitä heiltä.
Mitä tulee opetukseen englanniksi, meillähän on olemassa runsaasti ulkomailla englanniksi opintonsa suorittaneita tohtoreita ja maistereita. Heissä olisi kielitaitoista, usein kovatasoisissa yliopistoissa koulutettua henkilökuntaa vetämään opetusta englanniksi. Usein kuitenkin kuulen, että ulkomailla tutkinnon suorittaneen on vaikea saada töitä Suomesta. Sitä en tiedä, onko kukaan tutkinut tätä, mutta hämmentävän usein asiasta kuulee puhuttavan.

”Hallituksen kaavailemat lukukausimaksut EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tuleville opiskelijoille voivat kuitenkin jarruttaa kansainvälistymistä entisestään.”

Niinkö? Oxford Universityn maksut ovat ensi vuonna UK ja EU-kansalaisille on n 9000£ vuodessa ja EU:n ulkopuolisille todella kovat 15000-22000£ + collegelle 7000£ vuosittain.
Voidaan tietysti sanoa että 100-500 sijoituksen omaavalla yliopistolla ei ole varaa moiseen rahastukseen mutta saadaanko ilmaisella opetuksella todella ne opiskelijat, joita kannattaa tavoitella.

Ps.mitä tulee tuohon Eduskuntatutkimuksen keskukseen niin tänään on jonkun kansanedustajan erottamista kommentoinut kyseisen keskuksen 3 tutkijaa. Jos tähän on varaa niin turha valittaa rahasta.

Mitä tulee taas ulkomailla opiskelleiden ja ”todella kovatasoisten” työllistymiseen Suomessa niin miksi he pyrkivät takaisin yliopistoihin. Vai onko niin että ala on sellainen ( mieleeni tulee esim. kulttuuri- antropologia, filosofia) ettei muualla ole paljon käyttöä. Todella kovatasoinen tohtori (lääkäri, fyysikko, computer science, new media ym) työllistyvät koti-ja ulkomaillakin.

On yliopistoja, joilla on ”varaa” maksuihin, koska kovatasoisia tulijoita riittää. Ison-Britannian maailmankuulujen yliopistojen vetovoimaan vaikuttavat myös monet sellaiset tekijät, joita meiltä puuttuu ja joihin Suomen sinänsä laadukkaiden yliopistojen on vaikeaa tai mahdotonta vaikuttaakaan. Tällaisiin kuuluvat sijainti Euroopan laidalla ja vaikeaksi tiedetty kieli. Opetustarjonta englanniksi on vielä aika suppeaa. Britannia on suosittu opiskelumaa paitsi erinomaisen yliopistomaa-maineensa vuoksi myös siksi, että ulkomaalaistenkin on yliopistoista valmistuttuaan mahdollista saada täältä hyviä työpaikkoja yliopistoista ja niiden ulkopuolelta. Se palautuu osin kieleen, osin muihin tekijöihin, joista osaa kirjoituksessa käsittelinkin. Tutkijana tietysti toivoisin, että lahjakkaat ulkomaiset tutkijat haluaisivat jäädä Suomeen ja saisivat yliopistoistamme töitä – se auttaisi meitä nostamaan tasoa ja kansainvälistymään edelleen.

Olisi hyväksi, jos ulkomaisia huippututkijoita saataisiin Suomeen. Se ei kuitenkaan ole realistista. Jos jo on huippu jossain muualla, on vaikea nähdä mikä voisi houkutella juuri Suomeen. Täällä tutkimusrahoitus on niukempaa kuin pitkään aikaan, varsinaista yliopistotutkimusta ei oikeastaan enää ole ja resursseja kavennetaan edelleen rankalla kädellä. Eli ei Suomessa ole houkuttelevaa tulevaisuutta tutkijalle.

Suomen yliopistot ovat nyt historiansa vakavimman paikan edessä. Vastassa on joko hissukseen kuihtuminen tai sitten opetus- ja kulttuuriministeriön pitää ryhtyä radikaaleihin uudistuksiin. Koska ministeriötä kuitenkin johdetaan poliittisesti, viimeksi mainitusta ei liene toivoa.

”Vastassa on joko hissukseen kuihtuminen tai sitten opetus- ja kulttuuriministeriön pitää ryhtyä radikaaleihin uudistuksiin.”

Tulisiko yliopisto-ja korkeakouluverkkoa harventaa. Tällöin olisi määrän sijasta mahdollista panostaa myös laatuun?

Usein unohdetaan todella kovatasoiset instituutit ja jotka eivät näy eri huippulaitosten rankingeissa.

Otan esimerkin Saksasta. Max Planck-instituutti, jonka rahoitus on miljardien luokkaa. Muistaakseni nobeleitakin on parikymmentä sotien jälkeen. Eli huippututkijat eivät välttämättä hakeudukaan yliopistoihin vaan näihin tutkimuslaitoksiin. Meillä on esimerkiksi joku Ruralia-instituutti HY:n yhteydessä. Mitä tekenevätkään?

Poliitikot puhuvat yliopistojen vapaaehtoisesta profiloitumisesta eli erikoistumisesta liian tiuhan AMK-/yliopistoverkoston ongelman ratkaisemiseksi. Se on pikemminkin toiveunta eikä olisi muutenkaan hyvä ratkaisu. Opetuksen englanninkielistämistäkin pidän laadun suhteen voittopuolisesti haitallisena.

Tiede nojautuu laaja-alaiseen perustaan, joten liika erikoistuminen ei ole suotavaa. Kyseessä on vähän kuin pyramidi, joka lepää tukevasti vankalla perustalla. Vastaavan korkuinen kapea torni on altis järistyksille ja tuulille ja korkeuden myötä sen romahtamisvaara kasvaa. Samoin yliopistoilla pitää olla riittävän laaja-alainen tieteellinen pohja, jonka varaan huippututkimusta voidaan rakentaa. Vaikka tornin huippu olisi silloin korkealla maan pinnasta, ei sen korkeus ympäröiviin tukirakenteisiin nähden muodostu liian suureksi. Kuitenkin esimerkiksi humanistiset tieteet ja luonnontieteet ja jotkin muutkin alat ovat niin kaukana toisistaan, että ne voisivat olla tyystin erillään.

Edellä mainitulta pohjalta näkisin hyvin yksinkertaisen ratkaisun mahdolliseksi. Kaikki AMKt ja yliopistot voitaisiin ottaa opetus- ja tiedeministeriön hallinnon, ei kuitenkaan poliittisen, alle. Byrokratia pienenisi todennäköisesti ainakin neljännekseen nykyisestä, jolloin vapautuisi valtavasti varoja käytettäväksi ydintehtäviin – opetukseen ja tutkimukseen – joiden osuus yliopistojen budjeteissa on koko ajan vähentynyt. Muutoksen rahoitus ei siis olisi mikään ongelma.

Yhdennetyssä korkeakoululaitoksessa ainakin yliopistot voisivat säilyttää asemansa alueellisina toimijoina, mutta niiden opetus- ja tutkimusresursseja käytettäisiin valtakunnallisesti. Nykytekniikalla ja liikkuvuudella olisi mahdollista esimerkiksi hyödyntää koko maan opetusresursseja yhdennetysti. Nykyisin äärimmäisen harvoissa tapauksissa opetukseen on käytettävissä paras saatavilla oleva asiantuntemus. Lisäksi päällekkäistä työtä säästyisi valtavasti.

Samassa yhteydessä tutkimus pitää palauttaa oleelliseksi osaksi yliopitojen toimintaa. Nyt se on projektirahoituksen kautta mennyt lähes harrasteluksi. Väitänkin jatkuvuuden häviämistä Suomen tutkimuksen suurimmaksi ongelmaksi. Tämän lieventämiseksi yliopistoihin pitäisi palauttaa henkilökohtaiset ylimääräiset professuurit sekä opettajien velvollisuus tehdä 50 %:lla työpanoksestaan tutkimusta. Kaikki tämä ja paljon muuta voidaan toteuttaa nykyisellä rahoituksella, jos kokonaisuuden synergiaedut käytetään hyväksi. Pelkään kuitenkin pahoin, etteivät poliitikot pysty näin suuriin muutoksiin eivätkä antamaan valtaa asiantuntijoille.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Näitä luetaan juuri nyt