Blogit

Ylämaan kettu väijyy Ison-Britannian, Ruotsin ja Suomenkin politiikkaa ja mediaa.

”Superäidistä surmaajaksi”

Blogit Ylämaan kettu 31.8.2015 14:04
Mari K. Niemi
Kirjoittaja on poliittiseen viestintään erikoistunut dosentti ja Innovation and Entrepreneurship InnoLab -tutkimusalustan johtaja Vaasan yliopistossa.

Tamperelaistutkijoiden arvio on tyly. He esittävät tänään julkaistavassa Syylliseksi kirjoitettu. Ulvilan surman uutisointia paperilla ja verkossa -raportissaan, että yleisö sai Anneli Auerin oikeudenkäyntien uutisoinnista Auerin syyllisyyttä vahvistavan kuvan.

Käräjäoikeudessa miehensä Jukka S. Lahden surmasta kahdesti tuomittu ja hovioikeudessa niin ikään kahdesti vapautettu Auer kirjoitettiin suomalaisten mieliin miehensä murhaajaksi.

Syyllisyys tulisi kuitenkin arvioida oikeusistuimissa, ei lehtien palstoilla, tutkijat muistuttavat.

Elina Nopparin, Pentti Raittilan ja Pirita Männikön media-analyysi alkaa syyskuusta 2009, jolloin Auer vangittiin ensimmäistä kertaa epäiltynä murhasta. Silloin osa suomalaisesta mediasta yksiselitteisesti kertoi, että Auer oli tappanut miehensä.

 

Sain tutkimuksen luettavakseni ennakkoon. Lukukokemus oli paikoin tukala, mutta se ei ole tutkijoiden vika. Minäkin olen näet seurannut uutisointia. Kun mielen perukoilla elää epäilys päähenkilön syyllisyydestä, on mediakritiikin lukijana hankalassa paikassa.

Ristiriitaiset tuntemukset ovat yksi osoitus tämän tutkimuksen tärkeydestä. Tieteen tehtävänä on nostaa esiin kriittisiä näkökulmia myös silloin, tai juuri silloin, kun tutkittaviin aiheisiin liittyy piiloisia valta-asetelmia, epämukavuutta ja ristiriitoja.

Jos Anneli Auerin vaiheita tarkastelee syyttömyyden eikä oletetun syyllisyyden valossa, tarina on aivan toisenlainen kuin tiedotusvälineistä seuraamani.

Se on puolisonsa, lapsensa, elinkeinonsa ja maineensa menettäneen naisen painajaismainen kohtalo.

 

Tutkimuksen kohteena olleessa sanomalehtiaineistossa (Helsingin Sanomat, Iltalehti ja Satakunnan Kansa) toimittajat eivät ota suoraan kantaa Auerin syyllisyyteen. Silti silloinkin, kun jutuissa oikeaoppisesti viitattiin epäiltyyn, sanavalinnat, kuvakulmat ja muut vastaavat ratkaisut usein vahvistivat lukijan käsitystä Auerin syyllisyydestä.

Lehdet olivat tehneet uutisoinnissaan melko erilaisia journalistisia ratkaisuja. Helsingin Sanomat esimerkiksi julkaisi ensimmäisen valokuvan Auerista yli vuosi myöhemmin kuin kaksi muuta lehteä, vasta käräjäoikeuden päätöksen jälkeen loppuvuodesta 2010.

Tutkimuksessa analysoitiin myös toimittajien tviittejä. Twitterissä journalistiset ideaalit ja verkolle ominaiset elementit, kuten kantaaottavuus ja huumori, sulautuivat yhteen. Toimittajat osallistuivat sosiaalisessa mediassa humorististen sisältöjen kierrättämiseen ja myös itse aktiivisesti tuottivat ironisia tulkintoja aiheesta.

 

Rikoksen tekijänä tai rikoksesta epäiltynä naisesta uutisoidaan edelleen toisin kuin miehestä.

Miehen väkivaltaisuutta pidetään luonnollisena, kun taas naisen väkivaltaisuus vaatii selityksen. Selitystä voidaan hakea esimerkiksi syytetyn naisen poikkeuksellisesta persoonasta ja yksityiselämästä.

Anneli Auerin kohdalla kylmän naisen, huonon äidin ja omituisen avioliiton tarinat tukivat uutisoinnissa syyllisyyttä tuottavaa argumentointia.

Rikosuutiset avaavat ikkunan yhteiskunnan kulttuurisiin arvoihin ja niiden muutoksiin. Tästä näkökulmasta Ulvilan surmauutisointi oli  yllättävänkin konservatiivista. Äitiyteen, naisen rooliin, parisuhteeseen ja perheeseen liittyvät perinteiset käsitykset elävät vahvoina.

 

Syylliseksi kirjoitettu herättää monia tärkeitä kysymyksiä. Sopiiko esimerkiksi kysymys murhaan syyllisyydestä lukijakysymyksen aiheeksi. Onko rikoksentekijän mahdollinen syyllisyys sellainen asia, josta lukijoilla tulisi olla mielipide?

Laajemman kriittisen pohdinnan arvoinen kysymys on, ovatko toimittajat liian luottavaisia ja jopa hyväuskoisia suhteessa poliisin toimintaan. Poliisin julkisuudenhallinta on aiempaa aktiivisempaa ja ammattitaitoisempaa. Kuten tekijät asian muotoilevat: ”journalistin ammattitaitoon kuuluu analyyttinen kyky epäillä ja kyseenalaistaa kaikkea, myös poliisin tiedotustoimintaa.”

Vaikka tekijät ovat löytäneet Auer-uutisoinnissa kritisoitavaa, on myös syytä kiitoksiin. Tutkijakolmikko muistuttaa, että Ulvilan surman uutisoinnissa tehtiin paljon itsenäistä tiedonhankintaa, ja aiempia virheellisiä painotuksia myös korjattiin. Kiitoksen ansaitsee sekin, ettei  journalismissa ollut nähtävissä sen paremmin lynkkausmielialaa kuin syylliseksi epäillyn valkopesuakaan.

 

Syylliseksi kirjoitettu tuo näkyväksi sellaisia arkisia, usein jo rutiineiksi muodostuneita uutisoinnin käytäntöjä, jotka voivat tuottaa journalistisen etiikan kanssa ristiriidassa olevaa uutisointia.

Kiireisessä toimitusarjessa syvälliselle eettisten kysymysten pohdiskelulle ja oman työn reflektoinnille ei välttämättä ole aikaa. Halua itsekritiikkiin ja -tutkiskeluun uskon toimituksista löytyvän. Nyt julkaistu teos sopii hyvin tällaisen pohdinnan herättelijäksi.

On totta, että ihmiset saavat tietonsa monista lähteistä, joista media on vain yksi. On kuitenkin helppo yhtyä kirjan tekijöihin siinä, että Anneli Auerin oikeudenkäyntiä koskevissa asioissa ei pidä vähätellä journalismin merkitystä mielikuvien lähteenä.

(Blogikirjoituksen nimi on poimittu Iltalehden otsikosta 2.10.2009.)