Hyvän tekemisestä
Kauppareissuni katkesi tänään poliisin pysäyttämänä. Tällä kertaa kyse ei ollut jalkapallopelistä, vaan Glasgow’n taksien hyväntekeväisyystapahtumasta.
Pitkä letka värikkäin ilmapalloin koristeltuja takseja valtasi kadun. Kyydissä oli arvokas lasti: erityistä apua tarvitsevia lapsia ja näiden vanhempia matkalla vuotuiselle kesäretkelle meren rannalle. Lasten nauru ja vilkutukset, taksikuskien naamiaisasut, torvien tuuttailu ja yleinen karnevaalitunnelma saivat yleisön hymyilemään.
Jäin miettimään, miten monet vakavasti sairaat tai kehitysvammaiset lapset jäisivät ilman iloista retkipäivää, jos lähimmäisten hyvää tahtoa ei löytyisi.
Tapahtumassa oli myös symboliikkaa: kadun valtasivat ja myönteistä huomiota saivat sellaiset lapset, joiden olemassaolo muuten helposti unohtuu. Nyt heidät nähtiin. Lapset olivat tapahtuman tähtiä.
Tasavallan presidentti Sauli Niinistö esiintyi maanantaisessa A-studiossa järjen äänenä sanoessaan, ettei meidän pidä lopettaa hyvän tekemistä. Olen aivan samaa mieltä.
En silti toivo näkeväni yhteiskuntaa, joka auttamisessa luottaa liiaksi yksittäisten kansalaisten myötämieleen.
Avun saamisen ei pidä olla kiinni siitä, kuka sitä osaa koskettavimmin pyytää tai asiaansa tehokkaimmin ajaa.
Hyväntekeväisyyttä tekevien järjestöjen työtä ja valtion kansalaisilleen tarjoamaa huolenpitoa ei ole tarpeen asettaa vastakkain. Molemmille on paikkansa, eikä toinen korvaa toista.
Auttamisen ei tarvitse olla organisoitua, eikä sen tarvitse olla työlästä. Se voi olla esimerkiksi naapuriapua, ajan, tavaran tai rahan lahjoittamista.
Toisaalta on myös hankkeita, jotka voivat herättää ajattelemaan. Joulun alla Glasgow’ssa asunnottomien hyväksi järjestetty Selkäreppu-tempaus oli sellainen.
Sen idea on yksinkertainen. Asunnottomat, ulkosalla palelevat tarvitsevat lämpimiä vaatteita, suojaa sateelta, hygieniatuotteita, termospullon, ruokaa ja repun, jossa kaikki kulkee mukana.
Avun antaja varusti repun, joka toimitettiin samassa kaupungissa elävälle, vailla kotia olevalle ihmiselle.
Reppua varustaessani kaupat olivat täynnä jouluisia houkutuksia. Pysähdyin miettimään, mitä kaikkea turhaa me haalimme, ja miten monella on toisaalta varaa niin vähään.
Tarvikkeiden hankkiminen sai ajattelemaan niitä käytännön ongelmia, joita koditon kohtaa. Kaiken on kuljettava mukana eikä helposti hajoavasta tai likaantuvasta ole kauan iloa. Missä koditon keittää teensä ja pesee alusvaatteensa?
Repun saajille annettiin myös todistus siitä, että kaikki on saatu lahjoituksena. Tämä idea oli yhdeltä apua saaneista. Ilman todistusta riskinä olisi, että poliisi takavarikoisi kodittomalta tämän lahjoituksen luullessaan sitä varastetuksi.
Reppu selässä kulkiessani mietin, miten helpottunut olen, että saan antaa repun pois ja mennä kotiin. Se taakka ei ollut minun.
Hyvän tekemisessä huomion on oltava apua tarvitsevissa.
Silti uskon, että me ihmiset myös kaipaamme tilaisuuksia auttaa ja olla hyödyksi.
Kouluissa, työpaikoilla, harrastuksissa – miten voisimme tehdä enemmän hyvää, tuottaa enemmän iloa?