Mitä proffat parkuvat?
Koulutukseen ja tieteeseen kohdistuvat leikkaukset kuohuttavat akateemista maailmaa. Yliopistolaisten verkostot sosiaalisessa mediassa ovat tiheät, ja keskustelu käy kiivaana. Pettymys hallituksen linjauksiin on syvempää kuin vaikkapa sanomalehtiä lukemalla arvaisi.
Professorien ja tutkijoiden järkytystä säästöjen edessä on sosiaalisessa mediassa myös ilkuttu. Populistinen, eliittejä murjova puheenparsi kukoistaa, ja tomaattisateen kohteeksi kelpaa nyt myös yliopistoväki.
Suuntaa keskustelulle näytti valtiovarainministeri Alexander Stubb toteamalla, että ”Jos aikoinaan professorilla oli kolme syytä olla professori – kesä-, heinä- ja elokuu – niin jatkossa näin ei enää ole”. Kansaa kosiskelevassa kommentissa oli pelottavan moni asia pielessä.
Monelle erityinen pettymyksen aihe oli, että lausunto tuli kolmikosta siltä puoluejohtajalta, jonka uskottiin taustansa vuoksi ymmärtävän jotakin yliopistojen arjesta ja pitävän korkeakoulutuksen puolta. Moni katsoo myös kokoomusta nyt uusin silmin.
Hallituspuolueiden vaaleja edeltävien lupausten ja niiden jälkeisten tekojen ristiriita on ongelmallinen. Se ei silti ole suurin murhe. Suurin murhe on se, että yliopistoissa on jo säästetty, venytty ja taivuttu.
Uusimpia säästöjä on perusteltu sillä, että muualtakin leikataan: miksi yliopistot olisivat säästöjen ulkopuolella? Vastaus kuuluu, että esimerkiksi siksi, että yliopistot ovat jo säästäneet, ja siksi, että koulutuksesta säästäminen tulee kalliiksi.
Yliopistoissa opettavat näkevät arjessaan, miten kovasti opiskelijat jo nyt ponnistelevat opintonsa rahoittaakseen, ja millaista kylmäpäisyyttä, paloa, raakaa työtä ja taloudellisen epävarmuuden sietoa tutkijanuran tavoittelu tohtorikoulutettavilta vaatii.
Osa väitöskirjantekijöistä joutuu jo nyt maksamaan työhuoneiden käytöstä, siis siitä, että heillä on paikka, jossa työskennellä. Kun rahoitus tulee pätkissä, ovat myös täysin rahoituksettomat kaudet mahdollisia. Moni jatkaa silti työtään vaikka palkatta, koska ei sitä mielekästä ole keskenkään jättää.
Apurahalla työskentelevien asema on usein hankalin: he voivat joutua maksamaan itse esimerkiksi kaikki puhelin- ja aineistokulunsa sekä hankkimaan tarvittavat työvälineensä tietokoneista alkaen.
Tohtorien työttömyys on nyt ennätyskorkealla. Monelle itsensä haastamisen ja sitoutumisen palkkana aukeaa siis paikka kortistossa. Tutkimusrahoituksen leikkaukset koventavat edelleen tätä yhteiskunnalle kallista ja inhimillisesti raskasta pudotuspeliä.
Eteneminen tutkijanuralla edellyttää kansainvälistymistä. Rahoituksen puutteessa on kuitenkin tavallista, että satoihin euroihin nousevia konferenssi- ja kielentarkastuskuluja maksetaan omastakin pussista. Matkapäivärahat tulisi maksaa työsuhteessa oleville tutkijoille, mutta niukkuutta jaettaessa niistä on usein luovuttu.
Työasioita, esimerkiksi haastatteluita medialle, hoidellaan niin kotimaasta kuin ulkomailtakin usein tutkijan omaan piikkiin, koska työkännyköitä ei tavallisilla yliopistotutkijoilla juuri ole.
Jo nyt moni yliopistolainen siis maksaa työntekonsa kuluja itse ja elää taloudellisessa epävarmuudessa. Tuleeko uusien säästöjen seurauksena työnteko niin kalliiksi, ettei siihen ole enää varaa? Miten voimme rahoituksen edelleen supistuessa varmistaa, että niin professorit, tohtorit kuin väitöskirjojaan laativat voivat jatkossakin antaa panoksensa Suomen menestyksen eteen tutkimuksen ja uuden tiedon muodossa?
Tutkijoiden todellisuus on pelottavan kaukana käsityksistä, joita asioistamme päättävät toisinaan julkisuudessa esittävät.
Ilmeistä on, että niin poliitikkojen kuin yliopistojen, tutkijoiden ja heitä edustavien liittojenkin on ryhdistäydyttävä. Poliitikkojen on perehdyttävä yliopistojen todellisuuksiin eri puolilla Suomea, ja meidän yliopistoissa työskentelevien pitää heille siitä kertoa.
Toivon, että monet sosiaalisessa mediassa esitetyistä tutkijoiden huolenaiheista nousevat jo lähipäiviä väkevämmin esiin myös niissä median keskusteluissa, joita poliittiset päättäjät seuraavat.
Miten pieleen koulutuksen säästöissä ja ”kehittämisessä” onkaan mahdollista mennä, jos edes nykyarkea ja työmme realiteetteja ei tunneta?