Miksi Labour romahti
Britannian työväenpuolue kärsi torstaisissa parlamenttivaaleissa tyrmäävän tappion, kun sitä perinteisesti tukenut Skotlanti siirsi kannatuksensa kansallispuolue SNP:lle.
Yhdeksi syyksi Labourin romahdukselle on esitetty puoluejohtaja Ed Milibandin persoonaa: hän ei anna valtiojohtajan vaikutelmaa ja on ilmeikkäänä miehenä väärällä tavalla värikäs.
Vaalin ensimmäisiin välittömiin seurauksiin kuului Milibandin väistyminen ja Labourin puoluejohtajakamppailun käynnistyminen. Hän liittyi näin jo aiemmin erostaan ilmoittaneiden Ukipin Nigel Faragen ja liberaalidemokraattien Nick Cleggin seuraan.
Myös Skotlannin Labourin johtajasta, tehtävässään uudesta Jim Murphystä on haettu selitystä työväenpuolueen alamäelle. Häntä on väitetty liian herraskaiseksi ja ei-samaistuttavaksi työväenjohtajaksi.
Vaalissa parlamentista pudonnut Murphy oli kuitenkin oikeassa sanoessaan, ettei parissa kuukaudessa korjata konetta, joka on ruostunut jo vuosia.
Syytä Labourin vetovoiman hiipumiseen Skotlannissa on haettava kauempaa. Tony Blair, Irakin sota, oikeistolainen politiikka, luottamuksen menettäminen – nämä seikat nousevat kerta toisensa jälkeen esiin, kun ihmiset kertovat syitä Labourin hylkäämiselle.
Monille työväenpuolueen riveistä lipeäminen on ollut vaikea, pitkäkin prosessi. ”Perheemme on aina äänestänyt Labouria”, on usein kuulemani tuskittelu.
Koska kansalaisten tuki Labourille on ollut vankkumatonta, puolue alkoi ottaa kannatuksen itsestäänselvyytenä. Tämä näyttäytyi äänestäjien unohtamisena ja ylpistymisenä. Siksi ei ole reilua syyttää skottiäänestäjiä Labourin alennustilasta.
Britannian vaalitapa suosii kahta suurta puoluetta. Koska vain voittaja kultakin alueelta valitaan, menevät muille annetut äänet hukkaan. Skotlantilaisten syvästä pettymyksestä Labouriin kertoo, että he äänestivät SNP:tä jopa vihatun konservatiivihallituksen syntymisen uhalla.
Labourin romahdusta ja kansallispuolueen nousua eivät silti selitä vain työväenpuolueen virheet. Samalla kun sen uskottavuus ja vetovoima ovat rapautuneet, on SNP onnistunut lanseeraamaan itsensä ”aitona” työväenpuolueena ja uskottavana poliittisena vaihtoehtona.
Kaksivuotisen itsenäisyyskampanjan aikana kansallispuolue pääsi kertomaan tavoitteistaan ja markkinoimaan yhteiskuntavisiotaan. Moni kampanjassa eturiviin nousseista aktivisteista tuli nyt valituksi parlamenttiin.
Samassa kampanjassa Labour kampanjoi toryjen rinnalla Skotlannin itsenäisyyttä vastaan. Tämä avasi pelitilan SNP:lle esiintyä skotlantilaisten äänenä ja toi työväenpuolueelle pilkkanimen ”punaisina toryinä”.
Itsenäisyyskysymyksen esilläpito on heijastunut kansalaisten identiteettiin. Aiempaa useampi Skotlannissa kokee nyt olevansa pikemmin skotti kuin britti. Näitä äänestäjiä SNP:n keskeinen slogan, Skotlannin äänen voimistaminen Westminsterissä, puhutteli.
SNP:hen liitetään Skotlannissa nyt toivo, myönteisyys, progressiivisuus ja kansalaisia lähellä oleminen. Puolue ajaa pohjoismaistyyppistä hyvinvointivaltiota ja vastustaa jyrkästi leikkauksia. Se, mikä rajan eteläpuolella tulkitaan nurkkakuntaiseksi nationalismiksi, näyttäytyy monille skotlantilaisille ainoana keinona ajaa oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa.
Puolueen uusi johtaja, ensimmäisenä naisena myös Skotlannin aluehallintoa johtava Nicola Sturgeon on noussut ihailluksi ja luotetuksi hahmoksi maassa, jossa poliitikkoja lähtökohtaisesti epäillään ja kritisoidaan.
Sturgeonin tausta kunnan vuokra-asunnon tyttönä ja sukunsa ensimmäisenä akateemisen tutkinnon suorittaneena tuo pontta puheille tasa-arvoisen koulutuksen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tärkeydestä. Monen mielestä maanläheinen, asiansa hallitseva ja sinnikäs nainen erottuu edukseen Britannian poliittisesta eliitistä.
Vaali-illan symbolisesti vahvimpiin hetkiin kuului, kun kaksikymppinen Glasgow’n yliopistossa politiikan tutkimusta opiskeleva Mhairi Black syrjäytti Labourin strategin Douglas Alexanderin. Skotlannissa äänestäjät valitsivat muutoksen, jonka sisältö jää nähtäväksi.