Blogit

Ylämaan kettu väijyy Ison-Britannian, Ruotsin ja Suomenkin politiikkaa ja mediaa.

Brittivaalien paras TV-formaatti

Blogit Ylämaan kettu 1.5.2015 17:00
Mari K. Niemi
Kirjoittaja on poliittiseen viestintään erikoistunut dosentti ja Innovation and Entrepreneurship InnoLab -tutkimusalustan johtaja Vaasan yliopistossa.

Kun Suomessa juhlittiin vappuaattoa, Britanniassa istuttiin tiiviisti kotisohvilla seuraamassa puoluejohtajien pärjäämistä kansalaisten käsittelyssä.

BBC:n QuestionTime-ohjelmassa kolmen perinteisen pääpuolueen, konservatiivien, työväenpuolueen ja liberaalidemokraattien johtajat astuivat kukin vuorollaan studioyleisön eteen vastaamaan kansalaisten vertahyytäviin kysymyksiin.

Tenttauksen tiukkuudesta kertoo, että kouliintuneet puoluejohtajat joutuivat tuon tuosta etsimään aikalisää esimerkiksi veden hörppimisestä ja kysymyksen erinomaisuuden kiittelystä. Työväenpuolueen johtaja Ed Miliband myös pelasi aikaa kysymällä kysymyksen esittäjän nimeä ja toistelemalla jo tutuksi tullutta ”annahan kun kerron” -fraasiaan.

Yleisö ei tuntenut armoa. Kysymykset olivat kovia, mutta oikeutettuja.

 

Ensimmäisenä yleisön kohdanneen pääministeri David Cameronin katsottiin useissa jälkikäteisarvioissa selvinneen prässistä voittajana.

Tämä ei johtunut ainakaan kysymysten helppoudesta. Yleisössä ollut nainen tivasi esimerkiksi, miten maalla muka menee niin fantastisesti, kun samalla ruoka-apua tarvitsevien perheiden määrä on kasvanut ja entistä useammat lapset elävät köyhyydessä.

Cameron sai myös kuulla suorat sanat mieheltä, joka syytti tätä välttelystä. ”Sinä joko petkutat kansalaisia tai sitten tiedät tarkalleen, mitä aiot tehdä, mutta kieltäydyt kertomasta yksityiskohtia. Miten ihmeessä voisin äänestää sinua näistä lähtökohdista?” hän täräytti.

Eri puolueiden kannattajia ja kantaansa päättämättömiä tasapuolisesti edustanut yleisö veti yhtä köyttä. Sen tavoitteena oli puristaa johtajista ulos vastaukset, jotka äänestäjillä on oikeus ennen vaalia saada kuulla.

Kuin yhteisestä sopimuksesta yleisö torjui johtajien yritykset kritisoida kilpakumppaneitaan ja vaati näitä keskittymään oman politiikkansa esittelyyn ja omien virheidensä selittämiseen. Yleisön kovapintaisuudesta kertoo, että jos vastausta ei tullut, kysyjä yksinkertaisesti jatkoi hiillostamista.

Monet kysymyksistä olivat henkilökohtaisia, kansalaisten omasta elämäntilanteesta kumpuavia. Tällainen oli esimerkiksi itsemurhan vuoksi lapsensa menettäneen äidin kysymys siitä, miten terveydenhuoltojärjestelmä voisi paremmin vastata mielenterveysongelmaisten ahdinkoon. Äänestäjien luottamusta ja myötämieltä hakevat puoluejohtajat eivät voineet välttää vastaamasta, vaikka helppoja vastauksia ei aina ollut antaa.

Tällaisessa televisioformaatissa puoluejohtajilla ei ole pakopaikkaa: sen paremmin poliittinen jargon, muiden syyttely kuin vastaamisen välttelykään ei tarjoa turvaa.

Vaikka yleisössä oli kansalaisia kaikista poliittisista ilmansuunnista, se esiintyi yhtenä rintamana. Suorat kysymykset, joissa kansalainen laittoi itsensä likoon ja avasi omaa elämäänsä, saivat muilta raivokkaat aplodit. Mutta niin saivat myös poliitikkojen vastaukset, silloin kun ne olivat rehellisiä, kiertelemättömiä ja yleisön oikeudentajuun istuvia.