Ylämaan kettu väijyy Ison-Britannian, Ruotsin ja Suomenkin politiikkaa ja mediaa.

Juha Sipilän välitodistus

Mari K. Niemi
Blogit Ylämaan kettu 25.4.2015 21:00

Hallitusta kokoava Juha Sipilä on ottanut itselleen kovan haasteen. Hänen aikomuksensa on mullistaa suomalainen poliittinen johtajuus sellaisena kuin me sen tunnemme.

Keskustan puoluejohtajana Sipilä on jo osoittanut valmiutensa antaa tunnustusta hyville ajatuksille siihen katsomatta, kuka niitä …

Tilaa Suomen Kuvalehti ja jatka lukemista

Saat uusia artikkeleita joka päivä ja 100 vuoden lehdet arkistossa.

Katso tarjous Kirjaudu

Mari K. Niemi

Kirjoittaja on Valencian yliopistossa vierailevana tutkijana työskentelevä, viestintään erikoistunut poliittisen historian dosentti ja erikoistutkija Turun yliopistossa.

Keskustelu

Poliittisen kulttuurin muuttaminen ei ole helppo tehtävä, mutta miksi kaikki nyt jo lähtökohtaisesti se teilaavat tyyliin ”mahdotonta, riskipeliä”?
Sipilällä ei ole ennakkoluuloja joten miksi nyt tähän uuteen malliin suhtaudutaan varauksellisesti?
Useimmat kansalaiset ovat kyllästyneet blaa-blaa poliittiseen jargoniin, jossa keskeisiä sanoja ovat arviointi, selvittäminen, kartoittaminen, suorittaminen ja lopputulos tästä on loputon päättämättömyys ja toiminnan halvaantuminen. Sipilän malli on selkeä ja ratkaisukeskeinen, jossa päämäärä on tärkeämpi kuin liike.

Mari Niemen kirjoitus sivuaa meidän demokratiamme paradoksia ja todennäköistä kohtalonkysymystä, joka on puolueen tai poliitikon vallan ja asioiden järkevän hoitamisen välisessä ristiriidassa. Tähän asti puolueen tai poliitikon oma etu on mennyt kaiken muun edelle. Se on paljolti merkinnyt nappikauppapolitiikkaa, jossa äänestäjille on annettu aina vain uusia pieniä etuisuuksia, joiden avulla kannatusta on ostettu. Ajan myötä tämä on johtanut suurten kokonaisuuksien hallinnan ja toiminnan murenemiseen ja byrokratian sekä kustannusten kasvamiseen.

Nappikauppapolitiikka on ollut mahdollista niin kauan kuin on ollut taloudellista kasvua, mutta tilanne on muuttunut. Maailmantaloudessa kasvun rajat on jo osin ylitetty, jolloin kyse alkaa olla enemmänkin siitä miten resursseja jaetaan. Monelta osin ylitykset eivät ole heti näkyvissä vaan ne tulevat täydellä voimallaan vastaan vuosien tai jopa vuosikymmenten kuluessa. Tästä kenties konkreettisin esimerkki on ilmaston lämpeneminen, joka voi olla suurelle osalle ihmiskuntaa kohtalonkysymys.

Keskimääräistä taloudellista kasvua ei siis ole enää tulossa vaan on totuttauduttava hienoiseen vyön kiristykseen, mikä on poliitikolle hyvin lähellä mahdottomuutta. Kokemukset eri puolilta maailmaa osoittavat, että kansa äänestää aina poliitikkoja, jotka lupaavat jotain uutta hyvää siitäkin huolimatta, että lupaukset tiedettäisiin valheiksi. Vyön kiristystä lupaavalla ei ole poliittista tulevaisuutta.

Siis poliitikon, joka aikoo saada otteen Suomen nykyisistä ongelmista, pitääkin olla valmis uhraamaan itsensä. Silloin ongelmaksi muodostuu miten pysyä vallassa riittävän pitkään, jotta aika riittäisi kurssin muuttamiseen. Yksi vaalikausi voi olla liian lyhyt, jotta tulokset näkyisivät äänestäjille riittävän selvästi tehdäkseen perustelluksi joidenkin etuisuuksien heikkenemisen. Sipilän esittämä yhteiskuntasopimus, tuntematta sen sisältöä, saattaisi olla merkittävä väline, jolla luotaisiin pohjaa vaikeiden poliittisten ratkaisujen tekoon riittävän pitkällä aikajänteellä.

Jos politiikassa toimittaisiin kuin yrityksissä, olisi olemassa jonkinlainen yhteinen ’voitn tuottaminen’ myös yhteiskunnassa.

Tällöin hallitkseen valittaisiin kyvkkäät tiimityöskentelyn osaavat ja taustallaan ryhmää monipuolistavat ministerit kansanedustajista. Tällöin puolet SDP:sta, puolet Kokoomuksesta ja puolet Perussuomalaisita päätyisi oppositioon.

Samalla katoaisi harmittoman ääniharavan kulttuuriministerin kunnia ja ikuinen Perämeren ruotsikielinen kiintiöministeri positio. Taitava ja kykenevä rekryttaisiin joukkoon puoluekannasta, skupuolesta ja asuinpaikasta riippumatta.

Entä jos ministerit olisivatkin hallitusohjeman keskeisten muutoshankkeiden ja startegisten tavoitteiden vetäjiä? Jätettäisiin ministeröt kansaliapäälliköiden hoiviin ja ratkottaisiin ongelmia. Arkinen lainsäädäntötyö ainakin hyytyisi, se jokaisen hallituksen tuotantokone. Sekin ratkoo käytännön ongemia.

Toinen näkökulma on, että kansainvälisesti ymmärretyllä ministeriöjaotuksella löytyvät liittymäpinnat muihin EU maihin ja ministereillä on aloillaan kollegoita. EU:n komission näkökulmasta mukana olisivat olisivat tietoyhteiksunta (viestintä) ja ilmastonmuutos (ympäristö).

Strateginen hallitusohjelma voidaan tehdä siolla pensselillä: kannatamme kaikkea hyvää ja vastustamme pahaa. Todellsiuudessa lainsäädännössä on pykäliä ja yksityskohtia, joissa ne todelliset ongelmat löytyvät.

Ehkä Keskusta on vilpittömäst sit mieltä, että heidän linajansa on yksiomaan Suomelle paras. Muutakin mieltä ollaan, varsin perustellusti. Demokratiassa käytetään poliittista vuorophelua ongelmien ratkomiseen ja näkemysten ja intressien tasapainottamiseen. Yrityksissä taas suunnan määrää ylin johtaja ja omistajat.

Liikkeenjohtaja-valtionhoitajasta löytyy esimerkki läheltä, Vladimir Putin. Hänkin ajaa ilmeisesti vlpittömästi maansa parasta, ainakin omasta mielestään.

Kritisoidessaan yritystyyppistä johtamistapaa Median tähystäjä on sekä oikeassa että väärässä. Kuten historian esimerkit ovat osoittaneet, valta sokaisee, joten elinkautinen johtajuus on lähes aina huono. Viimeisten neljän vuoden aikana kokemus on kuitenkin meillä Suomessakin osoittanut, että ainakin vaalikauden aikavälillä on menty liialliseen tasapainottamiseen. Jos aina tehdään kaikessa ja kaikkien kanssa kompromisseja, lopputulos on vääjäämättä huono. Käytännössä silloin voidaan usein puuttua vain pikkuasioiden hienoviritykseen. Suurten ratkaisujen teko on mahdotonta, koska aina löytyy joku, joka hyötyy mistä tahansa järjestelmästä tai vähintäänkin pelkää jäävänsä muutoksessa heikommalle. Näin ollen vaalikauden aikavälillä aikaisempaa vahvempi johtajuus olisi paikallaan. Varmasti riittäisi, että neljän vuoden välein linja arvioitaisiin vaaleissa, sillä lyhyemmällä aikavälillä voi olla kohtuutonta odottaa merkittäviä tuloksia. Siirtyminen puolueiden jokapäiväisestä nahistelusta neljän vuoden välein käytävään koitokseen olisi myös omiaan siirtämään poliitikkojen työn painopistettä toisille kuopan kaivamisesta valtakunnan keskeisten asioiden hoitoon.

Suomen oma ja selvä pulma on, ettei se ole toistaiseksi pystynyt kirjoittamaan oman eksklusiivisen Yya-aikansa historiaa. Miten se vaikutti sallitun tai oikeana pidetyn politiikan rajoihin. Miten pitkälle puoluekoneistot ajettiin DDR:n yhtenäispuolueen malliin, joka selvästi saavutettiin siinä, miten suhteet NL:oon oli lupa ymmärtää.

Tämänkin päivän politiikassa on selvää, että pulma on yhä sama samassa sektorissa. Siellä ollaan puolesta ja vastaan innokkaasti. Mutta kukaan ei määrittele, mistä on kyse. Onhan tämä jo naurettavaa, kun Venjän rooli maan taloudessa on selvä. Siinä siis asia, joka tulee selvittää. Aivan alkuun se tulee mainita, nähdä.

Useimmat Euroopan maat kokivat sodan jälkeen hankalia aikoja, toteuttivat vaikeita reformeja. Suomi ei ole vielä tunnustanut, että vastaava olisi tarpeen, vaikka EU:n jäsenyyteen ja Euroon mentiin. Siinä meni myös finanssien itsenäisyys, tie eteenpäin delvalvoinnin avulla – kansalaisten kustannuksella mutta ilman heidän lupaansa. Onko Sipilä jo maininnut tämän pikku asian? Devalvoida siis tulisi taas – mutta uusin keinoin. ”Maan parhaaksi?” Kuullostaa hyvältä!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Näitä luetaan juuri nyt