Sillä niistä päästään
Minulla on huonoja uutisia teille, jotka odotatte perussuomalaisten nousua hallitukseen puolueen kuihtumisen toivossa. Eivätkä uutiset ole sen parempia niille, jotka toivovat brittiläisen itsenäisyyspuolue Ukipin näivettyvän, jos sille jonkinlainen valta-asema avautuu.
Tulevaisuutta on tietysti vaikea ennustaa. Tuore tutkimus populistipuolueiden valtaannousun seurauksista kuitenkin haastaa vakiintuneita käsityksiä näiden puolueiden elinkaaresta.
Perinteinen selitys on kuulunut näin: populistipuolue on eliitin kritiikistä ammentava protestiliike, joka nousee ja kukoistaa taloudellisesti huonoina aikoina. Kannatusta haaliakseen se lupailee liikoja ja ajautuu nurkkaan. Se välttelee hallitusvastuuta, koska ei kykenisi pitämään lupauksiaan. Jos se kuitenkin hallitukseen menee, kannattajat kääntävät sille pian pettyneinä selkänsä, koska muutosta ei tullutkaan. Vallassa keikkuva protestipuolue alkaa rinnastua kritisoimaansa eliittiin, ja sen kannatus murenee.
Tutkijat Daniele Albertazzi ja Duncan McDonnell analysoivat tuoreessa Populists in Power -kirjassaan valtaannousun seurauksia populistipuolueille. Jututin brittiläisten politiikantutkijoiden konferenssissa esiintynyttä Albertazzia aiheesta. Britanniassa asuvana hän on päässyt seuraamaan Ukipin nousua aitiopaikalta. Heidän tutkimuksensa keskittyy kuitenkin Italian ja Sveitsin populistipuolueisiin.
Albertazzin mukaan meidän on syytä päivittää populistipuolueita koskeva tarinamme. Populisteja on noussut valtaan ja kukoistanut myös maissa, joilla on pyyhkinyt ihan hyvin. Tämä tarkoittaa myös sitä, että vaikka puolue olisi noussut talouslaman aikana, taloudellisesti paremmat ajat eivät välttämättä pyyhkäisekään sitä kartalta.
Toisin kuin on uskottu, valta ja vastuu eivät välttämättä jauha populistipuoluetta tomuksi. Monet näistä puolueista ovat jo parikymmenvuotiaita, ja kokemusta vallassaolostakin on. Myös niiden hyväksyttävyys hallituskumppaniksi on muiden puolueiden keskuudessa kasvanut.
Näistä syistä populistiliikkeitä ei ole syytä tarkastella puoluekartan tähdenlentoina tai tulokaspuolueiden kehyksessä.
”Populismin nousua toden totta selittää kriisi, mutta ei talouskriisi vaan pikemminkin identiteetin kriisi”, Daniele Albertazzi väittää. Elämämme on muuttunut rajusti viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Moni kansalaisista kokee, ettei enää tunnista nykymenoa. Tämä on toki myös tarina, jota populistit haluavat vahvistaa.
Albertazzin analyysissä on pointtinsa. Esimerkiksi teknologian ripeä eteneminen on muuttanut arkea tavalla, joka saa monet kokemaan ulkopuolisuutta. Yhteiskunnallista keskustelua käydään sellaisissa paikoissa ja sellaisilla tavoilla ja kielellä, jotka eivät kaikille avaudu. Muutos on heijastunut kipeästi myös työmarkkinoille: monille aiemmin arvostetuille taidoille ei löydy enää ottajaa. Seksuaalivähemmistöjen ihmisoikeuksien eteneminen on tuonut näkyväksi ihmissuhteita, joita osa kansalaisista ei koe voivansa tai edes haluavansa hyväksyä tai ymmärtää.
Samoihin epävarmuuden tuntemuksiin iskee populistien maahanmuuton kritiikki. Esimerkiksi Englannissa monen arkea voimakas maahanmuutto on tietysti muuttanut konkreettisestikin. Tällaisessa tilanteessa populistien viesti on lohdullinen. He kutsuvat olemaan ihan niin kuin ennenkin, eivätkä he puhu teknologian, byrokratian, akatemian tai vieraan maan kieltä. Mikä ehkä tärkeintä, he eivät puhu kansalaisen ohi.
Albertazzin mukaan populismin nousua ei kuitenkaan selitä vain populistien taito pelata olemassa olevissa olosuhteissa. Eurooppalaiset keskusta- ja vasemmistopuolueet ovat tehneet pahoja virheitä. Yksi näistä on ollut kykenemättömyys kuunnella kansalaisia maahanmuuttoon liittyvissä kysymyksissä. Monet odottavat kuulevansa parempia perusteluja ja näkevänsä käytännön ratkaisuja – pelkkä vaatimus solidaarisuudesta ei riitä.
Useiden populistipuolueiden jakama euroskeptisyys on osoittautunut taktisestikin viisaaksi politiikaksi. Kotimaassaan valtaan noussut puolue voi uskottavasti jatkaa kannatuspohjansa kannalta tärkeää eliittikritiikkiä syyttämällä kotimaisten herrojen sijaan EU:n valtaeliittejä.
Valtaannousu ei siis välttämättä neutraloi tai hajota populistipuoluetta. Avainasemassa ovat puoluejohtajat: onnistuvatko he perustelemaan omilleen, että kompromisseja on tehtävä? Euroopassa on jo nähty, että populistit voivat saavuttaa tavoitteitaan sulautumatta valtavirtaan ja säilyttää näin omaleimaisuuttaan.
On edelleen mahdollista, että perussuomalaiset jää hallituksen ulkopuolelle. On myös mahdollista, että se nousee valtaan ja hajoaa riitelyyn ja katteettomiin lupauksiin, vähän kuten edeltäjänsä SMP aikanaan.
En kuitenkaan pidä tätä visiota todennäköisenä. Perussuomalaiset rakennettiin SMP:n raunioille, ja tarina on kokeneen puolueväen muistissa. Useiden eurooppalaisten sukulaistensa tavoin perussuomalaiset on perustettu kestämään. Nyt se on historiansa suurimman testin kynnyksellä: riittääkö lento hallitukseen asti – ja kauden ylikin?