Blogit

Joukko valtakunnan viisaita kommentoi maailman menoa.

Venäjän karhu murahtelee – se on normaalia

Blogit Ykkösketju 15.6.2014 14:00
Jaakko Iloniemi
Kirjoittaja on ministeri

Keskustelu Suomen turvallisuuspolitiikasta on päässyt hyvään vauhtiin Naantalin Kultarannassa järjestetyn keskustelutilaisuuden siivittämänä.

Presidentti Sauli Niinistön koolle kutsuma sadan hengen joukko oli monenkirjava johtavista poliitikoista ja journalisteista kansalaisjärjestöjen edustajiin ja entisiin ja nykyisiin ulkopolitiikan tekijöihin. Oli paljon suoraa puhetta. Enää ei käytetty perinteiseen tapaan kiertoilmaisuja vaan karhua sanottiin karhuksi eikä mesikämmeneksi. Sekin on edistystä.

Monet matkan päästä näitä keskusteluja seuranneet ovat mietiskelleet tai ihmetelleet sitä, mistä mahtaa johtua se, että karhu on viime aikoina murissut milloin maltillisemmin, milloin ärtyisemmin. Ei siinä asiassa mitään ihmettelemistä ole.

 

Venäjällä on mietitty maan kansainvälistä asemaa uudelleen ja ilmeisesti tultu siihen tulokseen, että ei Venäjää pidetä suurvaltana, ellei se käyttäydy niin kuin suurvallat ovat kautta aikojen käyttäytyneet.

Käytökseen kuuluu oman vaikutusvallan piirin laajentaminen ja vakiinnuttaminen. Yleensä se tapahtuu poliittisin keinoin pyrkimällä vaikuttamaan muiden, lähinnä naapurien politiikkaan. Siitähän Suomella on kokemusta koko kylmän sodan kaudelta.

Joskus taas suora toiminta, jopa aseellinen, saattaa olla tarpeen, jotta suurvalta saavuttaa tavoittelemansa päämäärät. Sitä pyritään kuitenkin välttämään jos politiikan keinoin päästään riittävän pitkälle.

Venäjä toteaa, että EU:n tai vielä enemmän Naton tunkeutuminen sen naapuriksi on sen kannalta sietämätön turvallisuusriski. Silloin se ei kiinnitä mitään huomiota siihen, että ei kumpikaan poliittinen yhteisö, EU tai Nato rekrytoi aktiivisesti uusia jäseniä vaan ottaa niitä valikoivasti vastaan niiden sitä hartaasti toivoessa.

Eivät kaikki uudet jäsenet ole suinkaan olleet EU:lle mitään lottovoittoja. Pikemminkin ovat merkinneet uusia vakavia rahahuolia. Tavoitteena ei ole geopoliittinen valloitus vaan lähiympäristön rauhanomaisen kehityksen turvaaminen. Sekin on turvallisuuspolitiikkaa, mutta se ei vaaranna muiden etuja.

 

Venäjän ulkoasiainministeri Sergei Lavrov on äskeisen Suomen vierailunsa aikana sanonut – lehtitietojen mukaan – että Naton laajentuminen olisi vastoin vuoden 1975 Etyk-konferenssin päätöksiä. Arvelen tuntevani tuon asiakirjan, sillä käytin lähes kolme vuotta sitä koskeviin neuvotteluihin. En löydä sieltä tukea ulkoministerin väittämälle.

Sitä vastoin löydän sen periaateluettelosta selvän maininnan siitä, että kaikilla valtioilla on oikeus liittoutua tai olla liittoutumatta tai pysyä puolueettomana. Se on tekstiä, jonka Neuvostoliitto hyväksyi, mutta nyt sen seuraajavaltio Venäjä ei sitä näytä enää tunnustavan.

Ei se sitä noudattanut liioin toisen periaatteen, rajojen loukkaamattomuudenkaan kohdalla liittäessään osan Ukrainaa, Krimin omaan valtioalueeseensa. Kyllä Etykissäkin tunnustettiin se mahdollisuus, että rajoja siirrellään, mutta vain osapuolten yhteisestä sopimuksesta.

 

Suomen ja Venäjän suhteet ovat olleet ja ovat kaikilta olennaisilta osiltaan hyvässä kunnossa.

Seikka, että muun EU:n mukana kehotamme naapuriamme kunnioittamaan sen itse tunnustamia rajoja ja pidättymään voimakeinojen käytöstä ei ole mitenkään vihamielistä käyttäytymistä. Mehän vain korostamme silloin ikivanhaa roomalaista periaatetta, jonka mukaan sopimuksia on noudatettava. Ei se kovin röyhkeä toivomus ole.

Sotilaallinen suurvalta ei näe mielellään sitä, että sen sotilaallisesti heikommat naapurit hakevat asemalleen tukea liittoutumalla. Silloinhan myös poliittiset mahdollisuudet vaikuttaa naapurien toimintaan heikkenevät.

Paraneva turvallisuudentunne lisää itseluottamusta. Silloin eivät voimakkaankaan naapurin torut ja moitteet enää saa aikaan heikommassa osapuolessa paniikkireaktioita. Liittokunnan jäsenenä paineensietokyky kasvaa ja vahvan naapurin vaikutusvalta vähenee. Ei sellaista mikään suurvalta katso hyvällä silmällä.

 

Venäjän käyttäytyminen on hyvin perinteistä. Se on heikkonakin aina suurvalta Suomen näkökulmasta. Niin kauan kun Suomi on yksin, se on myös aivan rauhallisien kausien aikana se heikompi osapuoli, jota voidaan ohjailla ja jonka toimintavapautta voidaan vaivoitta rajoittaa, kun käytettävissä on sekä keppi että porkkana.

Kun Suomi on vahvan liiton jäsen, se ei ole osa sellaista harmaata vyöhykettä, jonka puolustukseen kukaan ei ole sitoutunut ja joka siksi on kriisitilanteessa helposti haltuun otettavissa, poliittisesti tai tarpeen tullen kovemminkin keinoin.

Ei liittoutuminen ole tärkeää ensi sijassa sodan varalta. Se on tärkeää siksi, että se antaa suojaa sellaisissakin tilanteissa, joissa kansainvälinen jännitys nousee ja pyrkimys vaikuttaa naapurien politiikkaan kovinkin keinoin voimistuu.

Mikään eurooppalainen valtio, joka kuuluu Natooon ei ole joutunut hyökkäyksen kohteeksi niiden yli kuuden vuosikymmenen aikana, jolloin Nato on ollut olemassa. Sitä vastoin moni sen ulkopuolinen eurooppalainen valtio on joutunut kärsimään erilaisista aseellisista konflikteista, joista useimmissa Neuvostoliitto ja sittemmin myös Venäjä on ollut osapuolena.