Miksi Venäjä pitää tiukasti kiinni Ukrainasta?

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Vielä marraskuun alkaessa kaiken piti olla selvää: Ukraina allekirjoittaisi EU:n kanssa laaja-alaisen yhteistyösopimuksen, joka sitouttaisi Ukrainan suureen reformiohjelmaan ja takaisi samalla sille olennaisia helpotuksia pääsyssä EU:n markkinoille.

Ukrainan ulkoministeri Leonid Kozhara, entinen ammattidiplomaatti, vakuutti, että ”kriisinsä keskelläkin Euroopan unioni merkitsee tehokkuutta, demokratiaa ja solidaarisuutta…”

Kozhara viittasi siihen, että Ukraina on aina kuulunut Eurooppaan, ei vain maantieteellisesti vaan myös kulttuuriltaan. Euroopalla hän tarkoitti selvästi yhteenkuuluvuuden tunnetta EU-maiden kanssa.

 

Ukrainan ja Venäjän suhde on mahdollisimman mutkallinen.

Yhtäältä Ukraina on niin lähellä Venäjää, että vielä muutama vuosikymmen sitten Suomessakin maata kutsuttiin nimellä ”Vähä-Venäjä”. Toisaalta suuri osa nykypäivän Ukrainasta muodostuu alueista, jotka ennen olivat osa Itävaltaa, Puolaa ja Venäjää.

Vaikka maassa on pitkään tavoiteltu selkeää omaa identiteettiä, se ei ole kovin hyvin onnistunut. Osasyy tähän on, että osassa maata, idässä, ukrainalaiset puhuvat venäjää ja tuntevat erityistä läheisyyttä Venäjään, kun taas toiset tuntevat kuuluvansa läntiseen Eurooppaan.

 

Kiistoissa, jotka nyt jakavat Ukrainaa, suhde EU:n on vain osa ongelmaa.

Neuvostoaikoina Ukraina oli melko lailla tasavertainen Venäjän kanssa. Sen elintaso ei siitä olennaisesti eronnut, ja ukrainalaisia oli korkeissa tehtävissä neuvostohallinnossa Nikita Hruštšov hyvänä esimerkkinä.

Nyt tilanne on toinen. Ukrainalaisten elintaso on selvästi alle venäläisten. Maan talous on syvässä kriisissä. Osasyy tähän on talouden rakenteissa.

Terästeollisuus, joka on kaikkialla Euroopassa kriisiala, on sitä ehkä muitakin enemmän Ukrainassa. Enää ei sen terästä tarvita entiseen tapaan Neuvostoliiton tankkiarmeijojen rakentamiseen.

Maan energiariippuvuus, ennen muuta kaasusta, on ollut vuosia maan talouden heikoin kohta. Nytkin Ukrainan velka kaasun toimituksista – ja sovittujen toimitusten peruuttamisesta – on vienyt siihen, että Ukraina on vaappunut konkurssin partaalla pitkään.

Yleisesti uskottiin, että sopimus EU:n kanssa palauttaisi luottamuksen Ukrainaan ja johtaisi ulkomaisiin investointeihin.

”Olen ylpeä siitä, että vaikeuksista huolimatta Ukrainan nykyinen hallitus kykenee järkeviin ja toimiviin reformeihin uudistaessaan maan talouden”, sanoi ulkoministeri Kozhara muutama kuukausi sitten.

Hän huomautti myös, että mitään sellaista ei ole olemassakaan kuin kansan suosimat reformit. Siinä hän on aivan oikeassa.

Ukrainan tilanteen vaatimat reformit merkitsevät alhaisen elintason laskua nykyisestäänkin. Velkaantumisen on pakko loppua, sillä Venäjäkään ei ole valmis maksamaan mitä hyvänsä siitä, että Ukraina pysyy poliittisesti lähempänä Moskovaa kuin Brysseliä.

 

Ukrainan kriisi on osin poliittinen identiteettikriisi. Mihin Ukraina kuuluu – itään vai länteen? Onko pakko valita? Olisiko kolmas tie?

Jo nyt ukrainalaiset korostavat, että maa on sotilaallisesti liittoutumaton. Voisiko se olla sitä myös taloudellisesti ilman vahinkoa maan taloudelle? Tämä on aito ongelma, mutta vain osa suurempaa ongelmaa.

Ukrainassa on hyvin laajaa ja täysin oikeutettua tyytymättömyyttä tapaan, jolla maata on hallittu ja hallitaan. Venäjältä kaikille tuttu ilmiö – ”oligarkit”, raharuhtinaat, jotka eivät hallitse vain taloutta vaan ovat myös politiikassa hyvin vaikutusvaltaisia – on Ukrainassa vähintäänkin yhtä merkittävä ilmiö kuin Venäjällä.

Ukrainassa toimivat liikemiehet pitävät maan korruptiota Venäjääkin pahempana – ja se on paljon se!

Moni länsieurooppalainen kysyy, kannattaako EU:n ylipäätään tarjota läheistä yhteistyötä näin vaikealle tapaukselle.

Viime aikojen mellakat osoittavat, että vieläkin hankalampi tapaus on mahdollinen. Peräti 46-miljoonainen kansakunta suuressa sekasorrossa EU:n välittömässä naapurissa? Se on hirvittävä ajatus puolalaisille, tšekeille, slovakeille ja unkarilaisille. Niin myös koko EU:lle. Hyviä vaihtoehtoja ei näytä olevan.

Miksi sitten Venäjä pitää niin tiukasti kiinni Ukrainasta ja haluaa vaikuttaa siihen?

Ukrainan historia itsenäisenä kansakuntana on hyvin lyhyt, vaikka maalla on pitkä omaperäinen kulttuurihistoriansa. Venäläisessä ajattelussa Ukraina ei ole mikään oikea ulkomaa, vaan osa suurta perhettä, jonka perheenpää istuu Kremlissä.

Venäjän valtion omat historialliset juuret löytyvät nekin Ukrainasta. Neuvostovallan aikana maa oli mitä tärkein osa silloista imperiumia.

Perinteisen sotilaallisen ajattelun mukaan se on myös suuri puskuri lännen suuntaan. Ajatus siitä, että Ukraina jonain päivänä olisi Naton jäsen, kauhistuttaa kylmän sodan ilmapiirissä edelleen eläviä venäläisiä kenraaleja.

On siis hyviä syitä estää Ukrainan hoipertelu idän ja lännen välillä. Läntisellä Euroopalla ei ole yhtä hyviä syitä tarjota Ukrainalle kovin läheistä kumppanuutta tai peräti EU-jäsenyyttä.

Joulukuussa Ukrainan ja Venäjän välillä solmittu sopimus lainasta ja kaasun hinnan alennuksesta on vain tilapäisratkaisu. Perusongelmat jäävät ennalleen.

Meneillään olevien mellakoiden poliittisia vaikutuksia ei vielä voi arvioida. Vihoviimeinen vaihtoehto olisi se, että maan nykyinen johto kutsuisi venäläiset ”antamaan veljellistä apua” kapinoinnin hillitsemiseksi. Sellaista virhettä ei presidentti Vladimir Putin varmaankaan tee.

Leonid Brežnevin väliintulo Prahassa 1968 oli poliittinen katastrofi.  Jotain oppia on sentään historiasta otettu– toivon.