Tapahtuuko Italiassa ihme?

Profiilikuva
Blogit Ykkösketju
Kirjoittaja toimii Aalto-yliopistossa Professor of Practice -tehtävässä. Professuurin ala on taloustiede.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Kävin Ateenassa syksyllä 2008, pari vuotta ennen Kreikan velkakriisin puhkeamista.

Kreikan valtio oli jo tuolloin velkaantunut yli korvien, vaihtotaseen alijäämä oli jättimäinen (noin 15 prosenttia suhteessa kokonaistuotantoon) ja pankkien taseissa oli suuria riskejä. Paikallisten ekonomistien puheet vahvistivat vaikutelmaa, että Kreikan talouden näkymät olivat lohduttomat ja umpikuja vääjäämättä edessä.

Kysyin viranomaisilta Kreikan talouspolitiikan strategiasta ongelmien ratkaisemiseksi. Vastaus kuului:

”Kreikka on sellainen maa, jossa aika ajoin tapahtuu ihmeitä.”

Siinä se strategia oli, he odottivat ihmeen tapahtuvan.

Vaan kun ei tapahtunut, ja sitten kävi niin kuin kävi. (Syystä voi ihmetellä, että Kreikan kriisi sittemmin näytti tulleen yllätyksenä niin komissiolle kuin Euroopan keskuspankille.)

Italia on moniongelmainen maa.

Sen talous on polkenut paikallaan jo parin vuosikymmenen ajan. Tuotanto on nyttemmin laskussa ja työttömyys nousussa. Valtion velkaa on kertynyt pari tuhatta miljardia euroa (yli kymmenen kertaa Suomen BKT), noin 130 prosenttia suhteessa Italian kokonaistuotantoon.

Työmarkkinat ovat jäykät. Pankkijärjestelmä ei enää rahoita talouden selkärankaa, lukuisten pienyritysten toimintaa. Kilpailukykynsä Italia on EMU-kaudella tärvellyt enemmän kuin mikään muu euromaa. Poliittinen järjestelmä on toistuvasti todistanut kyvyttömyytensä talouden kannalta välttämättömiin uudistuksiin.

Mario Monti, arvostettu entinen komissaari, nimitettiin Italian pääministeriksi marraskuussa 2011. Seuraavan kahden vuoden aikana hänen hallituksensa teki parhaansa kääntääksensä Italian talouden parempaan suuntaan.

Vuoden 2012 marraskuussa Mario Monti lupasi Brysselissä pitämässään esitelmässä jopa tehdä ihmeen. Hän näet lupasi osoittaa, että Luxemburgin pääministeri Jean-Claude Juncker on väärässä.

Juncker on tunnetusti sanonut poliitikoista, että ”kyllähän me tiedämme mitä pitäisi tehdä – mutta kun emme tiedä miten tulisimme uudelleen valituiksi jos teemme sen”. Meistä moni on sitä mieltä, että Juncker on tässä osunut aika lailla naulan kantaan.

Monti kuitenkin väitti, että hänen hallituksensa oli tehnyt kipeitä päätöksiä, niin kuin olikin, ja korosti silti säilyttäneen kannatuksensa, ja siltä silloin tosiaan näytti. Mutta sitten kansalaiset alkoivat tuntea Montin hallituksen päätösten seurauksia kukkaroissaan – ja siitä hei eivät pitäneet.

Helmikuun vaaleissa kävi sitten niin kuin kävi: Montin puolue sai alle kymmenyksen äänistä, yli puolet meni Silvio Berlusconin ja Beppe Grillon pellepuolueille. Ja nyt uusi Enrico Lettan hallitus on peruuttamassa Montin hallituksen päätöksiä, niistä kun kansalaiset eivät pitäneet.

Ei Italian poliitikoilta kannata ihmeitä odottaa. Sen sijaan voi ihmetellä, että rahoitusmarkkinat näyttävät luottavan Lettan johtaman hallituksen kykyyn luotsata maataan parempaan tulevaisuuteen. Pitkien valtionlainojen korot ovat siedettävän 4 prosentin tuntumassa ja viime viikkoina ne ovat alentuneet.

Sijoittajilla on hämmästyttävä taipumus katteettomaan optimismiin. He eivät suostu näkemään, että Italian talous on kuralla ja poliittisen järjestelmän surkeus ennallaan. Ei näin voi jatkua kovin pitkään.

On vain ajan kysymys, milloin euroalueen kriisi Italian takia kärjistyy uudelleen. Tai sitten Italiassa pitäisi tapahtua ihme.