Takaisin 1970-luvulle! Suomi kärsii purnaus- ja pöhötaudista

Suomen vientikone on taottava kuntoon muistaen, mitä 1970-luvulla opittiin markkinoista.

Kuvitus Outi Kainiemi.

Telakkayhtiö STX Finlandin ahdinko on nostattanut huutomyrskyn sen puolesta, että valtio pelastaisi telakan ja työpaikat.

Valtion kieltäytyminen 50 miljoonan pääomalainasta telakalle ja sen korealaisille omistajille on saanut etenkin monet sosiaalidemokraattien kannattajat hyppimään tasajalkaa. Uutta pelastussuunnitelmaa parsitaan kasaan, pitkälti perussuomalaisten pelossa.

Valtiota huudetaan säännöllisesti apuun, kun kansallisesti merkittävät teollisuuden alat ajautuvat vaikeuksiin. Kuvitelma valtion kaikkivoipuudesta elää syvällä.

Nyt monilla tahoilla on alettu haikailla valtiovetoista teollisuuspolitiikkaa. Epäilemättä tällaiset äänenpainot kaikuvat eduskunnassa, kun hallitus saa vastattavakseen perussuomalaisten välikysymyksen telakkaratkaisusta.

Telakkakriisistä pitäisi vetää toisenlaiset johtopäätökset. Kohun taustalla sykkivää taloudellista nationalismia tarvitaan, mutta se pitäisi kaapata käytinaineeksi Suomen teollisen tulevaisuuden rakennukseen.

Samalla suomalaisten olisi korkea aika tajuta valtiovetoisen teollistamisen rajat. Jälleen kerran.

Telakkaratkaisun kritiikki on kuin 1970-luvulta, jolloin otettiin mittaa valtion teollisuuspolitiikasta. Jälki oli rumaa, miljoonia hukattiin, mutta opiksi otettiin. Harharetkien äidiksi jäi konkurssiin ajautunut valtion kuvaputkitehdas Valco.

Itäkorttiakin vilauteltiin telakkapeleissä: enää ei ehdotella kone- ja laitehankintojen suuntaamista SEV-maihin, vastalahjana saatavien laivatilausten toivossa.

Aikahyppy 1970-luvulle kannattaa, mutta ei valtio- vaan markkinavetoisen teollisuuspolitiikan omaksumiseksi. Tuolloin Suomessa vahvistui ymmärrys markkinoista ja niiden lainalaisuuksista, ja kertauskurssi olisi paikallaan.

Suomi kärsii purnaus- ja pöhötaudista. Riittävän laajoilla kansalaispiireillä ei ole pitävää käsitystä siitä, mistä maa elää tulevaisuudessa. Vienti olisi jälleen nostettava Suomen päätavoitteeksi.

Vientivetoisesta elvytyksestä tuli 1970-luvun lopun eetos. Tämän mahdollisti Sdp:n sisällä koettu talous- ja rahapoliittisen ajattelun muutos, jota symboloi Korpilammen seminaari keväällä 1977. Uuden konsensuksen vastustajien mielestä Sdp:n johtajan Kalevi Sorsan puheet olivat kuin ”patruunan päiväunista”.

Toinen johtava demari, Suomen Pankin pääjohtaja Mauno Koivisto pisti vielä paremmaksi.

Koivistoa luonnehdittiin jopa kapitalisteja puhdasoppisemmaksi, kun hän varoitteli epäterveiden yritysten tekohengityksestä ja korosti kannattavuutta. Jo 1960-luvulla Koivisto oli varoittanut valtion omistusten ja sitoumusten kasvattamisesta, vaatien ”paljon myönteisempää suhtautumista yksityiseen teolliseen yritteliäisyyteen”.

Missä viipyvät yhtä rohkeat irtiotot, joilla luotaisiin edellytyksiä terveiden yritysten menestymiselle ja viennin iskukyvylle?

Ainakin poliitikkojen kannattaisi tähdentää omilleen, että pitkällä aikavälillä valtion tukirahat valuvat helposti hukkaan. Tuottamattomien teollisuuslaitosten ja investointien tukeminen vain heikentää taloutta ja jumittaa ihmisiä ”vääriin” töihin.

Myös työmarkkinapukarien kannattaisi kaivella Koiviston taloudellista ajattelua. Koivisto varoitteli läpi vuosikymmenten työväenliikettä kamppailemasta lyhytnäköisesti palkankorotusprosenteista ja kansantuotoksen ”kakun” jakamisesta.

Pelkkänä ”vatsanpuolueena” ammattiyhdistysliike kaventaa jäsentensä näköaloja ja asettuu talouskasvun tulpaksi, Koivisto ajatteli jo 1950-luvulla.

Seuraavan palkkakierroksen virittelijät eivät vaikuta viisaammilta kuin vuosien takaiset edeltäjänsä.

Vientivetoisia kasvuponnistuksia tukivat 1970-luvulla kolme devalvaatiota, työvoiman voimakas tarjonta, hyvinvointivaltion keskeneräisyys ja tarve vahvistaa Suomen länsikiinnikkeitä. Nyt Suomelta puuttuvat nämä vauhdittajat. Silti viennin kasvattamisen tarve on huutava.

Suomen kauppatase on heikentynyt tasaisesti vuodesta 2000, jolloin vienti oli 13 miljardia yli tuonnin. Vuonna 2011 tuonti käännähti jo vientiä suuremmaksi, ja teollisuuden investointien trendi viistää huolestuttavasti alaspäin.

Maailman markkinoita ei valloiteta katsomalla peruutuspeiliin, eilispäivän tuotteisiin. Miljoonat kuluttajat pitäisi yllättää uusilla tuotteilla, joiden tarvetta he eivät edes tiedosta.

Tällaisia näköaloja availlaan muun muassa Pekka Ala-Pietilän työryhmän raportissa, jossa korostetaan ict-alan ja digitalisoitumisen vientimahdollisuuksia. Myös energiatehokkuutta edistävissä ja luonnonvaroja tehokkaammin käyttävissä tuotteissa ja palveluissa, cleantechissa, kytee potentiaalia.

Suomessa on enemmän osaamista ja kykyä kansainväliseen toimintaan kuin 1970-luvulla. Resurssit pitäisi vain valjastaa tehokkaammin käyttöön. Esteeksi uhkaavat muodostua kitkaisesti etenevät Suomen sisäiset rakenneuudistukset. Paras-hanke, kuntauudistus ja nyt sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistus ovat jääneet pahasti puolitiehen, jos siihenkään.

Ilman sisäisiä reformeja suomalaisten henkisiä voimavaroja ei saada keskitettyä tärkeimpään: vientiin ja uusien vientituotteiden luomiseen.

Toivottavasti en joudu selvittelemään pojalleni ja tyttärelleni, miksei Suomessa ryhdytty heidän lapsuudessaan yhtä päättäväisesti vientitalkoisiin kuin 1970-luvulla.