Blogit

Joukko valtakunnan viisaita kommentoi maailman menoa.

Suomi tarvitsee strategian julkisen talouden kestävyysvajeen kutistamiseksi

Blogit Ykkösketju 23.2.2013 13:00
Sixten Korkman
Kirjoittaja toimii Aalto-yliopistossa Professor of Practice -tehtävässä. Professuurin ala on taloustiede.

Hallitus on tämän kevään aikana vaikeiden päätösten edessä. Pitäisi polkaista Suomi kasvuun, luoda viennille uusi pohja, torjua työttömyyttä, kääntää valtion velkaantuneisuus alenevalle uralle ja paljon muuta.

Ongelmat hyvin tiedostava hallitus tekee sen verran päätöksiä kuin mitä sen sisäisen sovun säilyttäminen sallii.

Sen jälkeen oppositio haukkuu hallitusta tarjoamatta mitään uskottavaa vaihtoehtoa.

Tilannetta ei tule kaunistella mutta ei liikaa myöskään synkistellä, kyllä se siitä.

Usein esitetty käsitys on, että kaikki tarvittava tieto on jo käsillä – puutetta on vain päätösten edellyttämästä tahtotilasta.

Oma kokemukseni on osin toinen: käytettävissä oleva tieto vaihtoehdoista ja niiden vaikutuksista on usein hyvinkin huteraa.

Suomen talouspolitiikan pysyvänä ongelmana on pitkäjänteisyyden puute, joka heijastuu systemaattisen valmistelutyön heikkoutena.

Lisäongelmia ovat siiloutuneisuus ja kyvyttömyys yhdistää asiantuntijoiden työtä poliittiseen prosessiin.

Kehysriihissä hallitukset aina hakevat nopeita toimia talouskasvun vauhdittamiseksi ja/tai budjettivajeen pienentämiseksi. Pitkäjänteinen valmistelutyö on tässä yhteydessä vähäistä, etujärjestöjä ja elinkeinoelämää edustavien selvitysmiesten pikaraportit sitäkin tavallisempia.

Silloinkin, kun systemaattista valmistelutyötä on tehty, saattaa se jäädä tyystin hyödyntämättä.

Satakomitean työ tuli etujärjestöjen jyräämäksi, Hetemäen verotyöryhmän raportti jäi hyllyille pölyttymään, kuntien valtionuudistuksesta näyttää asiantuntemus olevan kaukana.

Tämän hallituksen ohjelman mukaan valtion budjettivajeen pitäisi vaalikauden lopussa olla yhtä prosenttia kokonaistuotannosta pienempi.

Nyt tuo vaje on suhdannesyistä muodostunut aiemmin arvioitua selvästi suuremmaksi.

Tilanne pakottaa hallitusta joko suhdannekuoppaa syventävään finanssipolitiikan kiristämiseen tai oman ohjelmansa unohtamiseen.

Finanssipolitiikan jonkinasteinen kiristäminen voi toki olla paikallaan. Mutta tärkeämpi tavoite on turvata julkinen rahoitus pitkällä aikavälillä.

Se riippuu vuorostaan työllisyysasteesta paljon enemmän kuin lähivuosien budjettivajeesta.

Suomi tarvitsee strategian julkisen talouden kestävyysvajeen kutistamiseksi. Tuon strategian pitää sisältää lukuisia toimenpiteitä työllisyysasteen nostamiseksi ja hyvinvointipalvelujen tuotannon tehostamiseksi.

Lisäksi on pohdittava julkisen ja yksityisen vastuun rajanvetoa ja mahdollisuuksia niiden uudenlaiseen yhdistämiseen.

Tämä vaatii poliittista johtajuutta mutta sen tueksi tarvitaan myös systemaattista valmistelutyötä.

Yhtenä keinona voisi olla eri yhteyksissä esitetty ”finanssipolitiikan komitea” (vrt. Ruotsin ”finanspolitiska rådet”), joka arvioisi kestävyysvajeen suuruutta sekä strategiaa ja keinoja sen pienentämiseksi.

Komitea tilaisi selvityksiä ja laatisi vuosittain raportin, joka tarjoaisi aineksia julkiseen keskusteluun ja toivon mukaan myös hallitusohjelman laatimiseen. (Hallitus on EU:n kehotuksesta perustamassa finanssipolitiikkaa arvioivan komitean, mutta siitä on tulossa tynkä.)

Komitealaitosta soisi laajemminkin herätettävän henkiin.

Kestävää kehitystä voisi edistää selvittämällä mahdollisuuksia taloudellisten ohjauskeinojen järkiperäiseen käyttöön ympäristöpolitiikassa.

Sosiaali- ja taloustieteilijöiden välillä olisi sijaa tiiviimmälle yhteistyölle, jolloin talouden tehokkuus voitaisiin kenties entistä paremmin yhdistää sosiaalisiin tavoitteisiin.

Tällainen työ tulisi järjestää siten, että sen yhteys poliittisen päätöksenteon prosessiin on riittävän tiivis.

Vertailut Ruotsiin herättävät joskus ärtymystä, mutta parempi on verrata tuohon naapuriin kuin Etelä-Euroopan kriisimaihin.

Ruotsissa poliitikkojen ja asiantuntijoiden yhteistyö on perinteisesti tiivistä, etujärjestöjäkin toki kuullaan.

Tässä valossa Suomen ongelmana on osaltaan korporatistinen kulttuurimme, joka painottaa sulle-mulle-kompromisseja asiantuntemuksen kustannuksella.

Työmarkkinajärjestöjen tupokulttuuri oli aikanaan konsensusta generoiva ja yhteiskuntaa rakentava voima. Sittemmin siitä tuli parlamentaarista demokratiaa hämärtävä kolmikanta.

Nyt järjestöjen yhteiskunnallinen vallankäyttö näyttäytyy lähinnä päätöksentekoa jäytävänä jäänteenä menneiltä ajoilta.

Harkinnassa oleva valtion sektoritutkimuslaitosten uudistaminen tarjoaa osaltaan mahdollisuuksia tilanteen korjaamiseksi.

Uudistuksen avulla voitaisiin organisoida ja rahoittaa yhteiskuntapolitiikkaa entistä tehokkaammin palvelevaa tutkimus- ja selvitystyötä.

Tämä olisi askel kohti kestävämpää talouspolitiikkaa.