Joukko valtakunnan viisaita kommentoi maailman menoa.

Suomi tarvitsee strategian julkisen talouden kestävyysvajeen kutistamiseksi

Sixten Korkman
Blogit Ykkösketju 23.2.2013 13:00

Hallitus on tämän kevään aikana vaikeiden päätösten edessä. Pitäisi polkaista Suomi kasvuun, luoda viennille uusi pohja, torjua työttömyyttä, kääntää valtion velkaantuneisuus alenevalle uralle ja paljon muuta.

Ongelmat hyvin tiedostava hallitus tekee sen verran päätöksiä kuin mitä sen sisäisen sovun säilyttäminen sallii.

Sen jälkeen oppositio haukkuu hallitusta tarjoamatta mitään uskottavaa vaihtoehtoa.

Tilannetta ei tule kaunistella mutta ei liikaa myöskään synkistellä, kyllä se siitä.

Usein esitetty käsitys on, että kaikki tarvittava tieto on jo käsillä – puutetta on vain päätösten edellyttämästä tahtotilasta.

Oma kokemukseni on osin toinen: käytettävissä oleva tieto vaihtoehdoista ja niiden vaikutuksista on usein hyvinkin huteraa.

Suomen talouspolitiikan pysyvänä ongelmana on pitkäjänteisyyden puute, joka heijastuu systemaattisen valmistelutyön heikkoutena.

Lisäongelmia ovat siiloutuneisuus ja kyvyttömyys yhdistää asiantuntijoiden työtä poliittiseen prosessiin.

Kehysriihissä hallitukset aina hakevat nopeita toimia talouskasvun vauhdittamiseksi ja/tai budjettivajeen pienentämiseksi. Pitkäjänteinen valmistelutyö on tässä yhteydessä vähäistä, etujärjestöjä ja elinkeinoelämää edustavien selvitysmiesten pikaraportit sitäkin tavallisempia.

Silloinkin, kun systemaattista valmistelutyötä on tehty, saattaa se jäädä tyystin hyödyntämättä.

Satakomitean työ tuli etujärjestöjen jyräämäksi, Hetemäen verotyöryhmän raportti jäi hyllyille pölyttymään, kuntien valtionuudistuksesta näyttää asiantuntemus olevan kaukana.

Tämän hallituksen ohjelman mukaan valtion budjettivajeen pitäisi vaalikauden lopussa olla yhtä prosenttia kokonaistuotannosta pienempi.

Nyt tuo vaje on suhdannesyistä muodostunut aiemmin arvioitua selvästi suuremmaksi.

Tilanne pakottaa hallitusta joko suhdannekuoppaa syventävään finanssipolitiikan kiristämiseen tai oman ohjelmansa unohtamiseen.

Finanssipolitiikan jonkinasteinen kiristäminen voi toki olla paikallaan. Mutta tärkeämpi tavoite on turvata julkinen rahoitus pitkällä aikavälillä.

Se riippuu vuorostaan työllisyysasteesta paljon enemmän kuin lähivuosien budjettivajeesta.

Suomi tarvitsee strategian julkisen talouden kestävyysvajeen kutistamiseksi. Tuon strategian pitää sisältää lukuisia toimenpiteitä työllisyysasteen nostamiseksi ja hyvinvointipalvelujen tuotannon tehostamiseksi.

Lisäksi on pohdittava julkisen ja yksityisen vastuun rajanvetoa ja mahdollisuuksia niiden uudenlaiseen yhdistämiseen.

Tämä vaatii poliittista johtajuutta mutta sen tueksi tarvitaan myös systemaattista valmistelutyötä.

Yhtenä keinona voisi olla eri yhteyksissä esitetty ”finanssipolitiikan komitea” (vrt. Ruotsin ”finanspolitiska rådet”), joka arvioisi kestävyysvajeen suuruutta sekä strategiaa ja keinoja sen pienentämiseksi.

Komitea tilaisi selvityksiä ja laatisi vuosittain raportin, joka tarjoaisi aineksia julkiseen keskusteluun ja toivon mukaan myös hallitusohjelman laatimiseen. (Hallitus on EU:n kehotuksesta perustamassa finanssipolitiikkaa arvioivan komitean, mutta siitä on tulossa tynkä.)

Komitealaitosta soisi laajemminkin herätettävän henkiin.

Kestävää kehitystä voisi edistää selvittämällä mahdollisuuksia taloudellisten ohjauskeinojen järkiperäiseen käyttöön ympäristöpolitiikassa.

Sosiaali- ja taloustieteilijöiden välillä olisi sijaa tiiviimmälle yhteistyölle, jolloin talouden tehokkuus voitaisiin kenties entistä paremmin yhdistää sosiaalisiin tavoitteisiin.

Tällainen työ tulisi järjestää siten, että sen yhteys poliittisen päätöksenteon prosessiin on riittävän tiivis.

Vertailut Ruotsiin herättävät joskus ärtymystä, mutta parempi on verrata tuohon naapuriin kuin Etelä-Euroopan kriisimaihin.

Ruotsissa poliitikkojen ja asiantuntijoiden yhteistyö on perinteisesti tiivistä, etujärjestöjäkin toki kuullaan.

Tässä valossa Suomen ongelmana on osaltaan korporatistinen kulttuurimme, joka painottaa sulle-mulle-kompromisseja asiantuntemuksen kustannuksella.

Työmarkkinajärjestöjen tupokulttuuri oli aikanaan konsensusta generoiva ja yhteiskuntaa rakentava voima. Sittemmin siitä tuli parlamentaarista demokratiaa hämärtävä kolmikanta.

Nyt järjestöjen yhteiskunnallinen vallankäyttö näyttäytyy lähinnä päätöksentekoa jäytävänä jäänteenä menneiltä ajoilta.

Harkinnassa oleva valtion sektoritutkimuslaitosten uudistaminen tarjoaa osaltaan mahdollisuuksia tilanteen korjaamiseksi.

Uudistuksen avulla voitaisiin organisoida ja rahoittaa yhteiskuntapolitiikkaa entistä tehokkaammin palvelevaa tutkimus- ja selvitystyötä.

Tämä olisi askel kohti kestävämpää talouspolitiikkaa.

Sixten Korkman

Kirjoittaja toimii Aalto-yliopistossa Professor of Practice -tehtävässä. Professuurin ala on taloustiede.

Keskustelu

Korkman: ” Pitkäjänteinen valmistelutyö on tässä yhteydessä vähäistä, etujärjestöjä ja elinkeinoelämää edustavien selvitysmiesten pikaraportit sitäkin tavallisempia.”

Ellen väärin muista, niin Korkman oli edellisessä virassaan näitä raportteja laatimassa. Tämäkin ”pikaraportti” on kuin jatkoa edellisille.

”Hallitus on tämän kevään aikana vaikeiden päätösten edessä. Pitäisi polkaista Suomi kasvuun, luoda viennille uusi pohja, torjua työttömyyttä, kääntää valtion velkaantuneisuus alenevalle uralle ja paljon muuta.”

Ei taida enää minkäänlaisilla päätöksillä onnistua. Ulkoisetkaan vaikutukset eivät tulle avuksi.
Lienee vain tyydyttävä laskuun, vanhaan pohjaan viennissä, työttömyyteen, velkaan ja paljoon muuhun. Hyvä niinkin.

Kyllä meillä tavoitteet on selvillä. Työllisyyden parantaminen, työurien jatkaminen, budjettivajeen vähentäminen, eläkeiän nosto olisivat oikea lähtökohta.kestävälle kehitykselle.

Korkman: ” Ruotsissa poliitikkojen ja asiantuntijoiden yhteistyö on perinteisesti tiivistä, etujärjestöjäkin toki kuullaan”

Meillä ei etujärjestöjä pelkästään kuulla vaan ne toimivat keskeisesti edelläolevien uudistusten jarruna. Tästä on hyvä esimerkki kieltäytyminen kaikista neuvotteluista ”kolmen koulutuspäivän takia.

Enkä tiedä saadaanko Ruotsistakaan vetoapua. Kävihän Ruotsin demarien nykyinen puheenjohtaja ja LO:n metalliliiton entinen pj, hitsaaja Löfvén varoittamasta meidän demareita Ruotsin talouspolitiikasta.

”Finansrådet” käsittää 5 taloustieteen professoria. 4 Ruotsista ja 1 Norjasta. Mitenkähän meidän jo keskenäänkin erimieliset professorit pystyisivät uskottaviin esityksiin, jotka ammattiliitotkin hyväksyvät..

Suomi ei ole ruotsalainen, siinä ero. Tämä Korkmannin Mammuttikirjoitus oli jo syntyessään fossiili. Kirjoittamani on yhtä selvää tekstiä kuin talousheprea hätätilanteessa on. Jos, isi, täytyisi. Kenenkä hyväsi he näitä juttujaan laativat? Kuka heille palkan maksaa? Kekkonen sanoi: ”Tämän pitäisi olla selvää testiä.” Se oli selvää tekstiä. Veikkaan, että selvää tekstiä tullaan vielä kuulemaan.

Kirjoitus on enempi ranskalaisilla viivoilla tehty jäsennys kolumnille kuin harkittu koknaisuus. Viimeistely puuttuu, joten vaikeaa luettavaa.

Muualla Euroopassa viimekädessä päätetään miten asioita tullaan jatkossa hoitamaan. Suomi menee sitten valtavirran mukana – kilpailukyvyn nimissä – vaikka täällä puhuttaisiin nyt mitä. Vääntö on kovaa ja kaikki ovat sormi suussa kuten keskustelusta näkyy. Mitäs-minä-sanoin -puolelle tulevaisuudessa pääsevät ovat sitten ähäkutteina ja huonoja päätöksiä toteuttaneet syntipukkeina kuten ihmisyhteisössä aina on ollut.

http://www.hs.fi/paakirjoitukset/Hyv%C3%A4+ett%C3%A4+Rehn+saa+haukkuja/a1361591382026

Julkista taloutta pitäisi supistaa ja yksityistä yrittämistä helpottaa! Olisiko tässä perusta ja lähtökohta kasvulle?

Katoalille:

Yrittäminen sinänsä ei ole vielä mitään. Yrityksen täytyy myös saada tuloja, ja ne ovat aina jostakin poissa, paljolti nimenomaan oman seudun yrittäjiltä. Tämä vaje täytyisi saada ulkomaiden ja ulkomaalaisten tileihin. Vaikkapa turisteilta rahat pois.

Jatkuvasti kaiken ongelmaksi pannaan ettei SAK suostu luopumaan kolmesta päivästä. Onhan se yhtä tosi kuin ettei EK suostu lunastamaan allekirjoittamaansa sopimusta. Luulisin että antamalla tästä periksi voisi vastapuoli antaa periksi monesta muustakin asiasta. Siellä on nyt niin kovia poikia EK:n johdossa että pakko antaa näyttöjä kovuudestaan. Suomi ei tarvitse vastakkain asettelua ja voiman näyttöjä.

Ne kolme koulutusvapaa päivää. Jos on tarvetta niin niin alansa kilpailukyvystä huolehtiva työnantaja kouluttaa vaikka kolme kuukautta. Jos ei ole tarvetta niin sitten ei ole. Ongelma on siinä että EK:n näkemys on KOULUTUSvapaa ja SAK:n koulutusVAPAA.
Painopiste selvisi kun eräästä liitosta esitettiin että jos koulutusvapaa ei käy niin jatketaan vuosilomaa 3:lla päivällä. Sillä lailla.

Verotulovaje eli harmaa talous eli veropetosrikollisuus synnyttää vuositasolla noin viiden miljardin loven julkistalouteen. Miksi tätä ei saada lopetettua. Vastaan kun tiedän asian: vervuotoa valvovat virkamiehet hoitavat hommansa huonosti ja jättävät suuren osan töistä tekemättä. Tämän johtopäätöksen tueksi on löysettävissä lähi historiasta runsaasti ”näyttöä”. Korkman voisi selvityttää ”alaisillaan” mikä tässä mättää. Miksi homma makaa vuodesta toiseen samoissa poteroissa. Mitä ”tutkimustietoa” löytyy Valtiontalouden tarkastuviraston arkistoista ja mitä tutkijoiden työpöydiltä???

Korkman oli jäsennellyt juttunsa siten,että tyhmempikin osaa eritellä asiat. Hallitus on RAMPA ANKKA. Työmarkkinajärjestöt ovat liian voimakkaita. Työmarkkinapomot säilyttävät oman asemansa kun ovat kovia,jos antaa periksi käy kuten EK:n edelliselle toimitusjohtajalle. Rakentava politiikka on hukassa. Hallitus pysyy pystyssä vasemmiston (SAK) armosta, Katainen joutuu viellä kovan paikan eteen ja panemaan hallituksen vasemmiston kuriin, tämä tuskin onnistuu. Kuntauudistus ja SOTE ovat tärkeitä, mutta kestävyysvaje, siis valtion velkaantuminen on suurin ongelma. Työmarkkinat ja kunnallispolitiikka on hallitukselle liian suuri pala. Ainoa työkalu on kulujen karsiminen ja se tulee eteen, kuten Presidentti Niinistö sanoi. Ei ole kiva olla vihattu mutta se on hinta,joka on maksettava.

Mutta onhan meillä nyt Himasen Sininen kirja, käytetään sitä strategiapaperina!

Ylistetty olkoon pääministerimme, joka suuressa viisaudessaan ja oikeita, kansainvälisiä, verkottuneita asiantuntijoita käyttäen meille tämän hommasi!

Heheh.

No joo.

Kuka uskaltaa koskea ylisuureen ja pöhötautiseen julkiseen ”talouteen”? Julkinen talous on ylisuuri tuottamaton ”kivireki” valtion taloudessa! Sen osuus tuntuu olevan vain kasvu-uralla, kun kehitys pitäisi olla päinvastainen? Ylisuuri osuus kansantaloudesta johtaa, niin mihin? Ehkä alan tutkijat (riippumattomat) voisivat valaita ongelmaa!? Pelkään, että nykyinen suuntaus hidastaa ja jäykistää talouden toimeliaisuutta? Julkinen talous tuntuu pitävän asemaansa annettuna eikä sitä voida kyseenalaistaa?

Näitä luetaan juuri nyt