Blogit

Joukko valtakunnan viisaita kommentoi maailman menoa.

Suomessa kannattaisi tähyillä myös Putinin jälkeiseen aikaan

Blogit Ykkösketju 13.8.2013 14:00
Jarkko Vesikansa
Kirjoittaja on Otavan yleisen tietokirjallisuuden kustannuspäällikkö ja valtiotieteiden tohtori.

Kalavaletta koko järjestelmä! Näin puuskahtaa moni Venäjällä.

Presidentti Vladimir Putinin suosio on laskenut, eivätkä sankariuhoilut vahvista uskottavuutta kaikkien venäläisten silmissä. Äskettäinen kertomus Putinin Siperiassa pyytämästä ”21-kiloisesta” hauesta oli helppo kuitata kalavaleeksi.

Putinin tempaukset kertovat presidentin seikkailunhalusta ja hiipuvan kansansuosion pönkittämisestä.

Suosion kalastelua oli myös tietovuotaja Edward Snowdenille myönnetty turvapaikka. Vasta riittävä kansainvälinen myötätunto tietovuotajan toimia kohtaan sai Putinin kääntämään peukun pystyyn.

Kun Putin nousi uudelleen presidentiksi alkuvuodesta 2012, lännessä arvioitiin yleisesti, että Venäjä jatkaa Putinin komennossa vuoteen 2024 saakka. Tällöin hänen neljäs presidenttikautensa päättyisi ja voimaministeriöiden kasvattien eli silovikien olisi löydettävä sopiva perinnön jatkaja.

Yhä ilmeisemmältä vaikuttaa, etteivät venäläiset halua vaalia Putinin perintöä niin sankoin joukoin kuin muutama vuosi sitten näytti. Putin on tehnyt sen mitä häneltä aikoinaan odotettiin: vakauttanut Venäjän.

Mutta ankarin ottein toteutetulla vakauttamisella on ollut hintansa: se on padonnut paineita, jotka ovat alkaneet purkautua.

Venäjällä arvostetaan kovaa ja vahvaa johtajuutta, mutta sen halutaan koituvan kansan parhaaksi.

Nyt tämän logiikan toimivuutta epäilee etenkin kaupunkien nouseva ja nuorempi keskiluokka. Heidän piiristään tempautuivat vuodenvaihteessa 2011-12 mielenosoittajat, jotka haastoivat Putinin uudelleenvalinnan.

Mielenosoituksista ja Putinin järjestelmän kyseenalaistamisesta on tullut pysyvä ilmiö Venäjällä. Putin on vastannut haasteeseen kuria kiristämällä, kuten suitsimalla ”ulkomaisiksi” leimattujen järjestöjen toimintaa ”agenttilaeilla”.

Myös oikeusjärjestelmä langettaa tuomioita, joilla rampautetaan näkyviä kriitikoita, viimeksi oppositiojohtaja Aleksei Navalnyi.

Putinia rasittavat muutkin vaikeudet. Energiaan ja raaka-aineisiin nojannut talouskasvu piiputtaa, teollisuuden modernisoiminen on kesken ja sosiaaliset ongelmat ja korruptio rehottavat.

Onneksi edessä siintävät 2014 järjestettävät Sotšin talviolympialaiset, joilla Venäjä voi kerätä mainetta ja kunniaa – kisoihin on jo uponnut ennätysmäärä miljoonia.

Venäjän kehitystä on tahdittanut valtio- ja vallankumousperinne. Unkarilaistaustainen Tibor Szamuely kuvaa mestarillisessa ja yhä ajankohtaisessa kirjassaan The Russian Tradition (1974), kuinka näiden kahden tradition taistelu on muovannut Venäjän historiaa.

Putin on valtioperinteen pääedustaja, uusi tsaari. Vallankumouksen perintöä edustavat kiivaimmat ja konspiratiivisimmat oppositiovoimat.
Venäjän nousevan keskiluokan sydämet eivät lyö valtion tai vallankumouksen puolesta. Keskiluokka janoaa vapautta, länsimaisen vapausperinteen läpimurtoa Venäjällä.

Suomessa kannattaisi tähyillä myös Putinin jälkeiseen aikaan.

Valtakunnan politiikka on harvoin yhdestä miehestä kiinni, mutta Venäjän kohdalla näin on. Putin on vakauden ja eliitin etuoikeuksien takuumies. Jos hän poistuisi kuviosta, järjestelmä alkaisi huojua ja valtataistelu ryöpsähtäisi käyntiin.

Edessä siintää erilaisia kehityspolkuja, jotka vaikuttavat myös Suomeen. Venäläisiä puhuttelee vapauden haave mutta myös suurvaltaidea. Valtioperinne on voimissaan, ja tarjoaa perusteen geopoliittiseen kilpailuun vaikutusalueista. Ennen kaikkea Venäjällä kaivataan turvallisuutta – sisäistä ja ulkoista.

Venäjän ikuinen turvallisuuden kaipuu on Suomelle jatkossakin suuri haaste. Jos poliittinen kriisi pahenee, Venäjällä voi vallata alaa turvattomuuden tunne, jolla olisi arvaamattomia seurauksia.

Suomen on ymmärrettävä Venäjän turvallisuustarpeita. Tämän viisauden merkitys ei ole poistunut. Samanaikaisesti Suomen on ylläpidettävä vahvaa kotimaista puolustuskykyä.

Haaste on kova, sillä puolustusresurssit törmäävät jo lähitulevaisuudessa seinään, kun 60 Hornet-hävittäjän korvaaminen uudella kalustolla lähestyy 2020-luvulla.

Ilmapuolustuksen järjestäminen tulevaisuudessa edellyttää Suomelta yhä ilmeisemmin ”verkostomaista puolustusratkaisua”, liittoutumista. Yhteistyötä kehitetäänkin kiihkeästi Pohjoismaiden kanssa, mutta taustalla väijyy kysymys myös Nato-jäsenyydestä.

Suomen kyky vastata turvallisuudestaan on Venäjän etu.

Tätä oppia hiljaisesti noudattamalla Suomi selvisi kylmästä sodasta, ja Kremlissä arvostetaan yhä sotilaallisen vakauden säilymisestä huolehtivia naapureita.

Venäjällä riittää arvaamattomia ja epävakaita naapurivaltioita etelässä ja idässä muskeleitaan pullistelee voimistuva Kiina, joten mitä ongelmattomampaa on elo luoteiskolkalla, sen parempi.

Suomelta ulko- ja turvallisuuspoliittiselta johdolta vaaditaan lähivuosina melkoista taiteilua vaalia Venäjä-suhteita ja uskottavaa puolustuskykyä, kun julkinen talous on tiukalla, puolustusmateriaali kallistuu ja vaatimukset kansainvälisen turvallisuusyhteistyön syventämisestä kasvavat. Ulkopolitiikka ei totisesti ole pelkkää taloutta, jatkossakaan.

Kuvitus Outi Kainiemi.