Suomen tupomekanismi on rikki

Profiilikuva
Blogit Ykkösketju
Kirjoittaja on Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen VATT:n ylijohtaja.

Kun kilpailukyky oli heikentynyt riittävästi ja Suomen talouskasvu kuudetta vuotta nollan tuntumassa tai negatiivista, työmarkkinaosapuolet saivat syyskuussa 2013 aikaan kahden vuoden tulosopimuksen. Se sisältää häveliäät 20 euron ja 0,4 prosentin korotukset, kun ei ihan nollasopimusta symbolisista syistä haluttu tehdä.

Ties kuinka monennen kerran ovat työnantajat samassa yhteydessä todenneet, että kattavista tulosopimuksista halutaan kokonaan eroon. Kun samalla toivotaan nyt solmitun sopimuksen jatkoa kolmannelle vuodelle, logiikka ja uskottavuus eivät ole aivan kohdallaan.

Suomessa tarvitaan näet kipeästi yhteisymmärrystä siitä, millaisilla proseduureilla ja millä kriteereillä palkoista vastedes sovitaan. Kahden vuoden sopimus ei riitä, jos tulevaisuus on hämärän peitossa. Investoinnit ovat pitkäjänteistä ja eteenpäin katsovaa toimintaa.

Ei toimintatapa kovin vaikea ole. Teollisuuden osapuolten olisi löydettävä toisensa ja sovittava siitä, että teollisuuden kilpailukyvystä pidetään vastedeskin huolta. Ja myös kerrottava, mitä se edellyttää. Erityisesti sitä, että talouden muut sopimusalat sopeutuvat teollisuuden järjestöjen sopimaan kustannuslinjaan.  Tehdäänkö tämä niin, että teollisuus ensin avaa pään ja muut seuraavat, vai niin, että koko linja sovitaan yhteisissä neuvotteluissa, on toissijaista.

Ajatteleeko Elinkeinoelämän keskusliitto, että koordinoiduista tulosopimuksista kannattaa pyristellä kokonaan eroon – ja että näin saataisiin palkanmuodostus ala- ja yrityskohtaiseksi? Niin kauas kuin minun silmäni siintää, sellaista maailmaa ei ole näköpiirissä. Elinkeinoelämällä on tässä vastassaan paitsi Hakaniemi myös markkinavoimat. Pitkällä aikavälillä palkat nousevat kaikkialla suunnilleen samaa vauhtia. Teollisuuden uhkana eivät ole niinkään niiden omat palkankorotukset kuin kaikkien muiden alojen palkankorotukset. Jos kaupan alan tai julkisen alan palkat nousevat nopeammin kuin teollisuuden, korkeammat palkat valuvat koko kansantalouteen ja teollisuus näivettyy. Siksi tulopolitiikan jatkaminen on nimenomaan teollisuuden etu – ainakin sellaisen teollisuuden, joka ajattelee jäävänsä Suomeen.