Blogit

Joukko valtakunnan viisaita kommentoi maailman menoa.

Suomen tupomekanismi on rikki

Blogit Ykkösketju 4.4.2014 20:08
Juhana Vartiainen
Kirjoittaja on Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen VATT:n ylijohtaja.

Kun kilpailukyky oli heikentynyt riittävästi ja Suomen talouskasvu kuudetta vuotta nollan tuntumassa tai negatiivista, työmarkkinaosapuolet saivat syyskuussa 2013 aikaan kahden vuoden tulosopimuksen. Se sisältää häveliäät 20 euron ja 0,4 prosentin korotukset, kun ei ihan nollasopimusta symbolisista syistä haluttu tehdä.

Ties kuinka monennen kerran ovat työnantajat samassa yhteydessä todenneet, että kattavista tulosopimuksista halutaan kokonaan eroon. Kun samalla toivotaan nyt solmitun sopimuksen jatkoa kolmannelle vuodelle, logiikka ja uskottavuus eivät ole aivan kohdallaan.

Suomessa tarvitaan näet kipeästi yhteisymmärrystä siitä, millaisilla proseduureilla ja millä kriteereillä palkoista vastedes sovitaan. Kahden vuoden sopimus ei riitä, jos tulevaisuus on hämärän peitossa. Investoinnit ovat pitkäjänteistä ja eteenpäin katsovaa toimintaa.

Ei toimintatapa kovin vaikea ole. Teollisuuden osapuolten olisi löydettävä toisensa ja sovittava siitä, että teollisuuden kilpailukyvystä pidetään vastedeskin huolta. Ja myös kerrottava, mitä se edellyttää. Erityisesti sitä, että talouden muut sopimusalat sopeutuvat teollisuuden järjestöjen sopimaan kustannuslinjaan.  Tehdäänkö tämä niin, että teollisuus ensin avaa pään ja muut seuraavat, vai niin, että koko linja sovitaan yhteisissä neuvotteluissa, on toissijaista.

Ajatteleeko Elinkeinoelämän keskusliitto, että koordinoiduista tulosopimuksista kannattaa pyristellä kokonaan eroon – ja että näin saataisiin palkanmuodostus ala- ja yrityskohtaiseksi? Niin kauas kuin minun silmäni siintää, sellaista maailmaa ei ole näköpiirissä. Elinkeinoelämällä on tässä vastassaan paitsi Hakaniemi myös markkinavoimat. Pitkällä aikavälillä palkat nousevat kaikkialla suunnilleen samaa vauhtia. Teollisuuden uhkana eivät ole niinkään niiden omat palkankorotukset kuin kaikkien muiden alojen palkankorotukset. Jos kaupan alan tai julkisen alan palkat nousevat nopeammin kuin teollisuuden, korkeammat palkat valuvat koko kansantalouteen ja teollisuus näivettyy. Siksi tulopolitiikan jatkaminen on nimenomaan teollisuuden etu – ainakin sellaisen teollisuuden, joka ajattelee jäävänsä Suomeen.

Elinkeinoelämän Keskusliiton ei myöskään enää tarvitse ajatella, että tupot merkitsevät kaikille yhteistä yleiskorotusta. Riittää, että sovitaan yhdestä luvusta, kaikille aloille yhteisestä keskimääräisestä (tupo-peräisestä) työvoimakustannusten noususta. On sitten ihan eri juttu, miten sitä työpaikoilla jaetaan. Ja tässä saisi puolestaan ammattiyhdistysliike tehdä myönnytyksiä. Kaikille yhteiset yleiskorotukset eivät nykyisen työelämän ja hintavakauden maailmassa kerta kaikkiaan enää ole hyvä toimintamalli. Miksei voitaisi sopia vaikkapa erikseen keskimääräisestä korotuksesta ja sen lisäksi jostain (pienestä) minimikorotuksesta, johon jokainen olisi oikeutettu? Normaaliaikoina edellinen luku voisi olla vaikka 2 prosenttia ja jälkimmäinen 1 prosentti, ei se sen vaikeampaa ole. Työpaikoilla keskusteltaisiin sitten siitä, ketkä saavat ykkösiä ja ketkä ansaitsevat enemmän.

Toinen tapa olisi seurata Tanskan ja Norjan esimerkkiä ja kohdistaa yleiset korotukset vain vähimmäispalkkoihin.

Luopumalla yleiskorotuksista elinkeinoelämä tekisi samalla suuren palveluksen isänmaalle, koska tällainen toimintatapa todennäköisesti lopettaisi myös julkisen alan yleiskorotukset. Se tehostaisi huomattavasti julkisen työnantajan toimintaa ja johtamismahdollisuuksia. Julkisen alan vahva irtisanomissuoja ja automatiikalla tuleva yleiskorotus ei nimittäin tarjoa kovin kummoisia kannustamisen mahdollisuuksia julkisen alan työnantajalle.

Nykyisen kaltaisessa tilanteessa on oltu ennenkin, ja siitä on päästy eteenpäin. Nimittäin muissa pohjoismaissa, joissa osapuolet ovat päässeet yhdessä eteenpäin sopimusjärjestelmän uudistamisessa. Ruotsissa riideltiin 1990-luvulla tilanteessa, jossa ammattiyhdistysliike halusi jatkaa keskitettyjä ja teollisuus halusi kokonaan eroon työehtosopimuksista. Vuonna 1997 syntyi Teollisuussopimuksen muodossa hyvä kompromissi, jonka mukaan palkkaneuvotteluista tulee yksilöllisempiä mutta palkkojen keskimääräistä nousua sovitellaan teollisuuden ja koko kansantalouden etuun. Tämä malli on toiminut hyvin viimeiset 16 vuotta.

Suomen valtiovaltakin voi tehdä enemmän. Jos osapuolten kesken ei näytä syntyvän yhteisymmärrystä, valtiovalta voisi muutamalla laskelmalla ja asiantuntijaraportilla muistuttaa siitä, mikä on työmarkkinajärjestöjen tehtävä. Palkkasopimukset kuuluvat järjestöille, mutta poliittinen lasku heikosta kilpailukyvystä ja työllisyydestä kolahtaa hallitukselle. Valtiovallan ei tarvitse katsoa tilannetta sivusta.

Ruotsissa julkaistaan vuosittain valtiollinen palkanmuodostusta koskeva raportti, jossa ekonomistit tarjoavat vain häveliäästi verhoillen laskelmien muodossa suosituksia siitä, millaisia palkankorotuksia suotuisa työllisyyskehitys edellyttää. Norjan Tilastokeskus laatii samantapaisen analyysin. Informaatio-ohjauksella ja odotuksia suuntaamalla voidaan vaikuttaa palkkaneuvottelijoiden odotuksiin.

Valtiovalta voisi niinikään vahvistaa valtakunnansovittelijan roolia, niin että sovittelun tulostavoitteeksi tulisi myös suotuisa työllisyyskehitys eikä pelkkä työmarkkinasopu.