Suomalaiset ovat saaneet kovin toisenlaisen EU:n kuin mihin liityimme 1994
Kenelle EU:ssa pitää soittaa, kun haluaa soittaa Eurooppaan? Ulkopoliittisen huippuvaikuttajan Henry Kissingerin klassinen kysymys tarjoaa näkymän EU:n nykytilaan. Soittajan kannattaa näppäillä tilanteesta riippuen joko Saksan liittokanslerin Angela Merkelin tai Euroopan keskuspankin pääjohtajan Mario Draghin salainen numero.
Pääministeri Jyrki Katainen (kok) korosti tiistaina pitämässään EU-linjapuheessa unionin olemusta arvoyhteisönä. Tämä on keskeinen osa EU:n olemusta, mutta pelkästään ”eurooppalaisista arvoista” ja säännöistä hokemalla ei kirkasteta suomalaisten käsityksiä EU:n tulevaisuudesta. Katainen on aina mieltänyt itsensä arvopoliitikoksi, ja ”reilun integraation” peräänkuuluttaminen on sikäli ehtaa Kataista.
Kansalaisilla on kuitenkin oikeus tietää, millaisen EU:n he ovat saaneet, mitä Suomi EU:lta todella haluaa ja millaisissa EU-kamppailussa Suomi on mukana. Eurooppalaisen talous- ja päätöksentekokriisin keskellä pelkkä arvojumputus ei selvennä suomalaisille, missä tilassa EU on tai mihin unioni on matkalla. Ympäripyöreisiin arvoihin keskittyminen häivyttää ristiriidat, valtataistelut, linjavalinnat ja kovan politiikan, joista EU:ssa on viime vuosina ollut kyse.
Millaisen EU:n olemme saaneet? Kenellä on valta EU:ssa? Mitkä linjavaihtoehdot ovat pöydällä? Näihin pitäisi nyt paneutua, kun hallitus valmistelee eduskunnalle annettavaa EU-poliittista selontekoa. Sen pitäisi sisältää enemmän valtioviisautta kuin mitä pääministerin puhe tarjosi.
Suomalaiset ovat saaneet kovin toisenlaisen EU:n kuin mihin me liityimme 1994. EU:n valta-asetelmat ovat kehittyneet talouskriisin myötä erilaisiksi kuin millaiseksi unionia piirreltiin Maastrichtin sopimuksessa 1990-luvun alussa, jolloin Suomessa keskusteltiin EU-jäsenyydestä.
Maastrichtin sopimuksella luotiin pohjaa rahaliitolle. Saksan vaatimuksesta tulevalle Euroopan keskuspankille (EKP) taattiin itsenäisyys selvärajaisella mandaatilla. EKP:n tehtäväksi asetettiin hintavakaudesta huolehtiminen. Ohjenuorana toimi saksalaismallinen kahden prosentin inflaatiotavoite.
Tässä ”vanhan” EU:n mallissa vastuun finanssipolitiikasta kantoivat jäsenvaltiot – tunnetuin ja osin tuhoisin seurauksin. Eteläiset jäsenmaat heittäytyivät ylivelkaantumisen tielle, kun valtionlainojen korkoerot hävisivät eivätkä lainoittajat huutaneet kurinalaisen talouspolitiikan perään. Eurooppa ei ollutkaan arvoiltaan niin yhtenäinen kuin optimistit olivat kuvitelleet. Arvoissa oli hajontaa, sen tosin tajusi jokainen eteläiseen korruptioon tutustunut.
Suomi haki EU-jäsenyydestä ennen muuta turvaa ja vakautta. Näitä Suomi saikin unionista aina talouskriisin puhkeamiseen saakka. Sitten koittivat ajat, jolloin EU alkoi olla enemmänkin synonyymi epävakaudelle ja jatkuville kriiseille. Keskeisenä ahdingon syynä oli vakauspolitiikan äiti, suurprojekti nimeltä euro, jonka piti olla integraation huipentuma.
Talouskriisistä lähtien euron pelastaminen on muovannut EU:n valtasuhteita. Euroopan keskuspankin valta on kasvanut, kun sen keskeiseksi tehtäväksi on tullut rahaliiton ongelmamaiden toiminnan rahoituksen turvaaminen. Samalla euromaat ovat tehneet hallitusten välisiä sopimuksia ja luoneet Euroopan vakausmekanismin EVM:n. Kaikkien näiden toimien tarkoituksena on ollut eurojärjestelmän pelastaminen.
Eurokriisin voittamiseen valjastetun unionin mahtimaa on Saksa, joka on myös hyötynyt eniten eurosta. Tiukkaa kustannuskuria noudattanut Saksa on nauttinut koko euroajan kauppataseen ylijäämistä. Sen vahvan yrityskentän vienti muihin EU-maihin on puksuttanut kuin rasvattu kone. Tämän vuoksi Saksan liittokansleri Angela Merkel haluaa pitää euron pystyssä EKP:n pääjohtajan Mario Draghin tuella. Luultavasti saksalaiset tukevat linjaa myös syyskuun liittopäivävaaleissa, vaikka yhä useammat ovatkin kyllästyneitä tukipaketteihin.
Toisen maailmansodan jälkeen tavoitteena oli eurooppalainen Saksa, nyt olemme saamassa saksalaisen Euroopan – ainakin talouspoliittisesti. Tätäkö Suomi tahtoo ja tukee? Saksalaisen talouskurin vaihtoehtona ei ole kurittomuus, jota globaalin keynesiläisyyden profeetat ajavat, osin tietämättään. Vaihtoehtona on uudenaikaistettu anglosaksinen talousliberalismi, jota EU:ssa kannattaa vahvimmin Iso-Britannia. Britannian pääministeri David Cameron peräänkuulutti parin kuukauden takaisessa linjapuheessa EU-reformia, jolla luotaisiin toimivammat sisämarkkinat ja vahvistettaisiin kilpailukykyä anglosaksisen liberalismin opein. Kumpaan suuntaan Suomi kurkottaa? Millainen talous- ja yhteiskuntamalli palauttaisi vanhan mantereen elinvoiman?
Euro oli jatkoa sodanjälkeisille suurprojekteille. Nyt olisi korkea aika miettiä, taataanko Euroopalle parempi tulevaisuus uusilla suurprojekteilla vai olisivatko pienemmät projektit toimivampia. Mitä pitää uudistaa, mitä säilyttää? Valinnat tiivistyvät talouden lisäksi muillakin politiikan lohkoilla kysymykseen: evoluutio vai revoluutio? Tätä pitäisi avoimesti miettiä turvallisuuspolitiikan suhteen. Suomessa on piirrelty jälleen – myös pääministerin suulla – EU:n turvallisuuspolitiikalle uusia askelmerkkejä.
Kannattaako pyörää keksiä uudelleen? Kannattaisiko vanhojen puheiden hautausmaalta kaivaa Sauli Niinistön aikoinaan markkinoima ajatus ”eurooppalaisesta Natosta”?
Eurooppalainen yhteenkuuluvuus voi vielä tuottaa turvallisuutta ja onnea, vaikka eurokriisin keskellä ei siltä tuntuisikaan. Mutta kaikkein tärkeintä olisi vaalia suomalaisten yhteenkuuluvaisuutta. Tätä edesauttaisivat valtioviisaat puheet, joita suomalaiset osaavat varmasti yhä arvostaa.