Salaperäinen konsensus iski jälleen!

Suomalaista työmarkkinajärjestelmää on kritisoitu vuosikymmeniä.

Kun Suomea 1980-luvun lopussa kovan talouskasvun takia kutsuttiin Euroopan Japaniksi, tupojen sanottiin olevan soveltumattomia markkinavetoiseen yhteiskuntaan. 1990-luvulla lanseerattiin uutta talouspolitiikan kolmijako-oppia, jonka mukaan hallituksen piti hoitaa itsenäisesti finanssinsa, Suomen Pankin rahapolitiikka ja työmarkkinajärjestöjen keskittyä sopimusasioihinsa. Näitä ei saanut sotkea toisiinsa saati koordinoida.

Poliittisesti ohjattu markkaan perustuva rahapolitiikka jäi taakse, Suomen ja Japanin vertaamista emme ainakaan hetki sitten halunneet ja maailma on muutenkin muuttunut.

1990-luvulla konsensusta tarvittiin, kun laman jälkeen yritysten taseet piti saada kuntoon. Tehtiin vaikeita tuloratkaisuja, joissa palkansaajat kantoivat vastuunsa isänmaan tulevaisuudesta. Tämä loi osaltaan pohjan kasvupolitiikalle ja valmisti yrityksiä kovenevaan kilpailuun, jonka globalisaatio toi mukanaan.

2000-luvun tulopolitiikan kritiikki on perustunut pääasiassa siihen, että sopimuksia ei pitäisi tehdä keskus- tai liittotasolla, vaan yritystasolla. Yritystasolla taas pitäisi siirtyä yleiskorotuksista pelkästään yksilökohtaiseen palkkaukseen.

Keskusteluyhteys palkansaajien ja elinkeinoelämän välillä uuden ideologian toteuttamisesta ei ole ollut helppoa. Viime kädessä on kyse ammattiyhdistysliikkeen perustehtävästä ja osapuolien välisestä keskinäisestä luottamuksesta.

Kriisin keskellä tai sen uhatessa yhteistyökykyä on löytynyt ennenkin. Jälleen kerran konsensus voitti. Uskon, että uusi tuloratkaisu toteutuessaan tekee sekä palkansaaja- että työnantajajärjestöistä ja siten Suomesta voittajia.