Blogit

Joukko valtakunnan viisaita kommentoi maailman menoa.

Saksa on suurvalta vastoin tahtoaan

Blogit Ykkösketju 4.9.2013 10:22
Jaakko Iloniemi
Kirjoittaja on ministeri

Kun Otto von Bismarck oli onnistunut yhdistämään Saksan monet valtiot yhdeksi keisarikunnaksi vuonna 1871, Saksasta tuli Manner-Euroopan voimakkain valtio. Sitä se oli vuosisadan loppuun ja ensimmäisen maailmansodan alkuun saakka. Sota päättyi vuonna 1918 Saksan antautumiseen ja suuriin alueluovutuksiin. Maa oli polvillaan niin taloudellisesti, poliittisesti kuin sotilaallisestikin.

Vain kaksi vuosikymmentä myöhemmin Saksa oli jälleen Manner-Euroopan voimakkain valtio. Viisi vuotta myöhemmin se oli jälleen polvillaan ja nyt myös kahtia jaettu.

Voittajavaltiot olivat yhtä mieltä siitä, että Saksasta ei enää milloinkaan saa tulla Euroopan voimakkainta valtiota. Amerikassa suunniteltiin maan jakamista pieniin valtioihin ja sen teollisuuden hävittämistä. Niin pitkälle ei kuitenkaan menty läntisessä Saksassa.

Neuvostoliiton valtaamassa ja miehittämässä Saksan itäisessä osassa sitä vastoin purettiin kokonaisia teollisuuslaitoksia ja ne vietiin sotasaaliina ja sotakorvauksina Venäjälle.

Kylmä sota muutti suhtautumisen läntiseen Saksaan. Sitä tarvittiin estämään Neuvostoliiton vyöry länteen. Niinpä jo kymmenen vuotta sotatoimien päättymisen jälkeen alkoi Länsi-Saksan varustelu. Siitä tuli myös samalla Naton jäsen.

Naton pääsihteeri Hastings Ismay määrittelikin Naton tehtävät nasevasti: ”Naton tehtävä on pitää venäläiset loitolla, amerikkalaiset mukana ja saksalaiset matalina.”

Tällä hän tarkoitti varmaan sitä, että uudelleen aseistettunakin Saksa olisi Naton sisällä ja siten läntisten voittajavaltioiden valvonnassa.

Historian raskas painolasti

Saksasta ei kuitenkaan kehittynyt sotilaallista suurvaltaa. Se keskittyi oman taloutensa jälleenrakentamiseen ja elätti toivoa maan uudelleen yhdistämisestä. Syyttä ei sanottu, että Saksasta tuli taloudeltaan jättiläinen, mutta politiikassa vain kääpiö.

Saksalaisten tietoisuus maan historian raskaasta painolastista ja sen väsymättömät katumusharjoitukset ovat tekijöitä, jotka rajoittavat saksalaisten halua käyttää taloutensa suomia mahdollisuuksia poliittisten tavoitteiden voimakkaaseen ajamiseen.

Jälleen kerran Saksa on ei vain Manner-Euroopan vaan koko Euroopan voimakkain valtio, ainakin talouden mittarein. Mutta tämä Saksa on peräti toisenlainen kuin vuosien 1871 tai 1938 Saksa.

Militarismi on nyt kirosana. Voimapolitiikkaa ei yritetäkään harjoittaa. Puolipasifismi on Saksan ulkopolitiikan määritelmistä eräs.

Kun on paljon voimaa on vain johdonmukaista ajatella, että on myös paljon valtaa. Niin Saksalla olisikin, jos se päättäisi käyttää voimaansa valtansa lisäämiseen.

Nyt eletään sikäli kummalista aikaa, että Saksan vanhat historialliset viholliset toivovat Saksalta selkeämpää johtajuutta. Puolan ulkoministeri Radosław Sikorski totesi olevansa maansa ensimmäinen ulkoministeri, joka on toivonut Saksalta enemmän johtajuutta.

Ranska menettänyt johtoasemansa Saksalle

Johtajuus on Saksassa paha sana, johtaja vielä pahempi. Sehän oli Adolf Hitlerin, Saksan diktaattorin, itsestään käyttämä arvonimi. Silti Saksa johtaa tällä hetkellä Euroopan unionia. Ei virallisesti, mutta käytännössä. Sitä roolia Saksa ei ole tavoitellut.

Ranska oli EEC:n alusta saakka yhteisön poliittinen johtovaltio. Britannia ei tullut alun perin mukaan, Italia oli heikko poliittisesti ja kauan taloudellisestikin, eikä muita voimakkaita johtajaksi pyrkijöitä ollut. Saksa tyytyi osaansa. Liittokansleri Helmut Kohl määritteli sen näin: ”Kun ranskalainen ja saksalainen tulevat samaan aikaan ovelle, tietysti me annamme ranskalaiselle etusijan.”

Ranska on menettänyt johtoasemansa Saksalle Euroopan unionissa. Ei Saksa ole sitä ottanut, se on vain liukunut yli Reinin itään. Ranskan suhteellinen taloudellinen ja poliittinen heikkous ei ole riittävä vastapaino yhdistyneelle Saksalle. Silti saksalaiset osoittavat edelleen erityistä huomaavaisuutta ranskalaisille, varsinkin Euroopan unionin asioissa.

Lopputuloksen on määritellyt muiden muassa Yhdysvaltojen entinen ulkoministeri Henry Kissinger: ”Saksa on liian suuri Euroopalle, mutta liian pieni maailmalle.”

Liian suurella Kissinger lienee tarkoittanut sitä, että muut tuntevat Saksaa kohtaan kateuden sekaista pelkoa. Ei pelkoa Saksan muuttumisesta hegemoniseksi voimakeinojen käyttäjäksi, mutta niin voimakkaaksi, että se määrittelee Euroopan unionin tavoitteet ja valitsee keinot.

Näin on pitkälti käynytkin eurokriisin yhteydessä. Mitään merkittäviä päätöksiä ei synny ilman Saksan aktiivista myötävaikutusta. Osasyy tähän on siinä, että Saksan perustuslaki rajaa sen, miten pitkälle Saksa voi suostua sen suvereniteettia rajoittaviin uusiin lakeihin ja normeihin.

Sisäpolitiikkakaan ei sallisi sitä, että Saksa ottaisi kovin pitkiä askeleita kohti rakenteita, joiden tulkitaan olevan askelia kohti liittovaltiota.

Saksa eurokriisin maksumiehenä?

Johtaja vastoin tahtoaan. Vastoin tahtoaan siksi, että johtajuuden mukana tulee myös vastuu. Saksan vastuunkanto on tähän mennessä merkinnyt ennen muuta taloudellisen vastuun kantoa. Kun uudistuksia on tehty, Saksa on ollut maksumiehenä. Se on monien saksalaisten näkemys.

Vaikka euro on ollut Saksalle erittäin suuri etu, sen vientiteollisuuden kukoistuksen yksi edellytys, sitäkin pitävät monet saksalaiset rasitteena. Siitä haluttomuus johtajuuteen.

Todellisuutta on kuitenkin se, että koska Euroopan unionissa ei tehdä mitään vastoin Saksan tahoa, se johtaa. Ei edestä vaan takaa. Tähän mennessä sellaiseen suuntaan, joka ei ole aiheuttanut turvallisuushuolia naapureissa. Ei liioin Suomessa.

Eikä mikään viittaa siihen, että Saksa alkaisi voimansa tunnossa käyttäytyä vastuuttomasti. Siksi vahva Saksa on tänä päivänä pikemminkin Euroopan rauhan ja paremman kehityksen takaaja kuin sen vaarantaja.