Joukko valtakunnan viisaita kommentoi maailman menoa.

Olemmeko sittenkään riittävän Emu-kuntoisia?

Juhana Vartiainen
Blogit Ykkösketju 13.2.2013 09:00

Palkkojen nousu tulisi sitoa vientiteollisuuden maksukykyyn.

Kuvitus Outi Kainiemi.

Palkoista sopiminen on tärkeää työllisyyden ja kilpailukyvyn kannalta. Kreikan ja Espanjan ongelmienkin taustalla on palkkojen liiallinen nousu suhteessa euroalueeseen.

Pohjoismaissa palkkasopimusten reunaehtoja säädellään työehtosopimuksissa (tes). Tes-järjestelmän periaate on, että ammattiliitot luopuvat paikallisista työtaisteluista.

Vastapainoksi työehtosopimukset takaavat yleisiä ehtoja vähimmäispalkoille ja palkankorotuksille.

Lopullinen palkanmuodostus yrityksessä on kompromissi yrityksen pyrkimysten ja työehtosopimusten välillä. Yleiskorotukset eivät kata koko korotusvaraa, ja yritykset pyrkivät työehtosopimuksen määräysten puitteissa toteuttamaan henkilöstöpolitiikkaansa.

Ennen 1990-luvulla alkanutta rahatalouden kurinalaistamista yrityksille jäi tilaa suhteellisten palkkojen muuttamiseen liukumien avulla. Tämä johtui siitä, että inflaatio oli nopeaa eivätkä yleiskorotukset pysyneet palkanmaksuvaran (= hintojen nousu + tuottavuuden nousu) perässä.

Inflaation alentumisen myötä yritysten omalle henkilöstöpolitiikalle on jäänyt vähemmän tilaa. Yritysten tarve luoda kannustavia palkkausjärjestelmiä on silti kasvanut. Työ on enää harvoin tayloristista tehdastyötä, ja yritykset voivat ulkoistaa yksittäisiä toimintojaankin.

Muissa Pohjoismaissa onkin laajalti siirrytty yksilöllisempään palkkasopimiseen, työehtosopimusten puitteissa.

Ruotsissa työehtosopimus määrää usein vain keskimääräisen korotuksen ja pienen minimikorotuksen tai ei mitään korotusta. Tanskassa ja Norjassa ovat yleistyneet ”minimisopimukset”, joissa määrätään tehtävien vähimmäispalkat mutta ei edellytetä korotuksia niille, joiden palkka ylittää vähimmäistason. Korotuksista neuvotellaan työpaikalla.

Näin on luotu tilaa yritysten henkilöstöpolitiikalle, samalla kun on koetettu sovittaa palkkojen nousu alhaiseen inflaatioon ja viennin tarpeisiin. Ruotsissa on sovitettu eri toimialojen sopimuskaudet yhteen – niin että keskimääräisestä palkannoususta sovitaan yhdessä.

Suomessa ollaan tiukemmin kiinni vanhassa yleiskorotusmallissa, mikä on kiristänyt työnantajien asenteita tulopoliittista yhteistyötä kohtaan. Tämä vaarantaa kilpailukykymme. Tarvitsemme kipeästi sitä, että palkkojen nousu sidotaan vientiteollisuuden maksukykyyn.

Tämä herättää kysymyksen, olemmeko ja olimmeko sittenkään riittävän Emu-kuntoisia.

Kun Suomessa mietittiin osallistumista Euroopan rahaliittoon, Jukka Pekkarisen vetämä Emu-työryhmä analysoi (1996-1997) jäsenyyden onnistumisen edellytyksiä.

Työryhmän johtopäätös oli, että Suomen oli saatava julkinen taloutensa tasapainoon ja koottava tulopoliittinen toimintamallinsa – muuten jäsenyys ei onnistuisi.

Tahtopoliitikko Paavo Lipponen (sd) teki työtä käskettyä, saneerasi valtiontalouden ja viritti uudelleen tulopoliittisen orkesterin.

Ruotsissakin laadittiin ekonomistien Emu-analyysi. Vuonna 1996 julkaistun Calmforsin raportin suositus oli ”odotetaan ja katsotaan”.

Varovaisuuden pääperuste oli epävarmuus Ruotsin palkanmuodostuksen pelisäännöistä. Keskitetty sopiminen oli 1980-luvulla kariutunut eikä ollut selvää, syntyisikö Ruotsissa palkkamaltin edellyttämä järjestöjen yhteistyö.

Ajattelin tuolloin, että Suomi ja Ruotsi toimivat johdonmukaisesti.

Ruotsin tulopolitiikka oli sekaisin, ja Emu-jäsenyys oli siksi riski. Suomessakin tulopolitiikka oli ollut vaikeuksissa 1990-luvun alussa. Lipposen Suomi näytti kuitenkin olevan Ruotsia kierroksen edellä: tulopoliittinen yhteistyö oli taas saatu käyntiin.

Olimmeko sittenkin kierroksen jäljessä?

Lipposen toiminta Emu-jäsenyyden puolesta oli johdonmukaista, mutta mahdoimmeko nähdä, millaisia muutoksia alhainen inflaatio ja globalisaatio edellyttäisivät palkanmuodostukselta?

Ruotsin 1990-luvun kriisi johti työmarkkinajärjestöjen syvempään yhteistyöhön erityisesti teollisuudessa ja kohti yksilöllisempiä palkkasopimuksia. Tanskassakin minimisopimusten yleistymistä edesauttoi 1980-luvun ”perunakuuri”.

Naapurimaidemme kriisit johtivat siis uudistumiseen. Suomelle 1990-luvun kriisi ja Emu-hanke merkitsivät, että vanha ja koeteltu tupo-masiinamme yleiskorotuksineen otettiin kaapista ja kiillotettiin uuteen uskoon. Nokian voittokulku kätki vielä joksikin aikaa uudistustarpeet.

Kun nyt ollaan rakennemuutosten kourissa, työmarkkinoilla taitaa olla edessään samankaltainen luova uudelleenajattelu kuin muualla Pohjolassa. Se tuskin merkitsee tupon kuolemaa, mutta tarvitaan tiukempaa vientiteollisuuden palkkajohtajuutta sekä yksilöllisempää sopimista työehtosopimusten puitteissa.

Aluksi kumpikin osapuoli voisi tehdä myönnytyksen. Työnantajien olisi viisasta tunnustaa koordinoinnin tarve ja palata yhtenäisiin sopimusperiodeihin. Ilman koordinointia homma ei nimittäin onnistu.

Merkittävää toimialojen välistä palkkaeriytymistä työnantajien on turha toivoa, koska sitä vastustavat Hakaniemen lisäksi markkinavoimat. Ja jos vientialat eivät suostu palkkajohtajaksi, johtoon astuu joku muu.

Palkansaajajärjestöt tekisivät viisaasti, jos ne suhtautuisivat suopeammin yksilöllisiin palkankorotuksiin. Minimipalkat suojaavat palkansaajan ansioita, ja työnantajajärjestöt eivät pelkkää ilkeyttään toivo enemmän tilaa yritysten omalle palkkapolitiikalle.

Miksi ei siirryttäisi yleiskorotuksista minimikorotuksiin ja luotettaisi markkinatalouteen?

Kirjoitus on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 3/2013.

Juhana Vartiainen

Kirjoittaja on Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen VATT:n ylijohtaja.

Keskustelu

Äläpäs nyt Tapanainen höpsöttele! En tietenkään tarkoita mitään 1930-luvun juttuja, vaan puhe oli Jutikkalan etupäässä ulkomaiselle lukijakunnalle laatimasta Suomen historian yleisesityksestä. Se ilmestyi englanniksi 1962, saksaksi 1964, ruotsiksi 1965 ja ranskaksi 1977. Suomeksi teoksesta otettiin useampiakin painoksia, päivittäen aina sisältö ajan tasalle. Tätä päivitystä kuvastaa hyvin vuoden 1989 laitokselle annettu osuva nimikin: ”Kivikaudesta Koivistoon – Suomen historian pääpiirteitä”.

Sivumennen sanottuna: tämä tietojen päivittäminen uusimman tutkimuksen tasollekin on yksi olennainen osa historiantutkijan työtä. Näin siitäkin huolimatta, vaikka Tapanaisen mielestä tuollaiselle päivittämiselle ei ole mitään tarvetta, koska historia ”ei karkaa mihinkään” ja uusi tutkimustyö täten on turhaa.

Mitä tuohon Vartiaisen tekstin uudelleenlukemispyyntöösi tulee, niin en oikein ymmärrä mihin moinen pyyntö liittyy. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että vientiteollisuus toimisi palkkajohtajana. Samoin yksilöllisempi sopiminen työehtosopimusten puitteissa käy minulle kyllä, mikäli homma hoidetaan asiallisesti. Ja mitäkö sitten tarkoitan tällä asiallisuudella? Noh, esimerkiksi tilanne, jossa alan vaikeuksiin vedoten tarjotaan työntekijöille nollalinjaa tai jopa palkanalennusta, mutta samaan aikaan johdolle myönnetään huomattavat palkankorotukset ja vielä mehevät bonukset siihen päälle, ei ole mielestäni asiallinen. Onko sinusta?

Paljonko tuo päivitys tuotti? Tuo viimeinenkin on saatavana vain antikvariaateista toisena kirjoittajana Kauko Pirinen (1915 – 1999). Herrat kirjoittivat kirjan ”Kivikaudesta Koivistoon” eläkeläisinä. Jos et muuta vientituotetta alalta löydä niin heikkoa n 1000 historian tutkijan työtahti.

Saksassa pelastettiin työpaikat esimerkiksi autoteollisuudessa 0-linjalla. Ja nyt menee hyvin. Meillä ei jousteta, joten työpaikat katoavat. Jos johtajien palkat ja bonukset kiinnostavat niin ryhdy johtajaksi jos eväät riittävät.

Makaaninen metsäteollisuus perui tänään lomautuksia. Se on positiivista. Tuleehan sieltä vientuloa. Julkinen sektorin palkat ovat siten turvatut.

Tai ne kymmenet tuhannet AMK inssit sekä yliopistosta vasmistuneet diplomi-inssit ja ktm:ät ja muut luonnontieteilijät, joiden pitäisi pää märkänä olla puskemassa uutta Nokiaa kehiin..mutta hiljaista on. Kyllä ylikoulutettu porukkaa on ja paljon tuloksiin nähden.

Mutta näistä asioista on nyt turha enää kinastella. Joten siirtykäämme elämässä nyt eteenpäin.

Tapanainen kyselee nyt aivan hölmöjä kysymyksiä. Mitä merkitystä sillä on, paljonko tuo yksi tietty kirja tuotti rahaa? Kirjahan oli tässä esillä vain yhtenä esimerkkitapauksena.

Väite ”työpaikkojen pelastamisesta” Saksassa tuntuu kovin liioitellulta ja mahtipontiselta. Asiaan laajemmin perehtyneethän ovat jo todenneet, että tuo sikäläinen kurtzarbeit-systeemi on tuonut mukanaan paljon sosiaalisia ongelmia ja kytevää tyytymättömyyttä. Joten syytä mihinkään erityiseen henkseleiden paukutteluun ei todellakaan ole.

Aivan vastaavalla tavalla pitää laittaa jäitä hattuun noiden suomalaisen metsäteollisuuden lomautusten perumisenkin suhteen. On tietysti mukavaa, että UPM pystyi perumaan nuo aiemmin ilmoittamansa lomautukset, mutta kyse kuitenkin on niin mitättömästä pikkujutusta, ettei se laajempaa kokonaiskuvaa hetkauta millään lailla. Suomestahan on viimeisten viiden vuoden aikana hävinnyt peräti 60 000 teollista työpaikkaa, joten muutaman sadan ukon lomautusten peruminen on aika köykäistä tavaraa tämän rinnalla. Ja mikä surullisinta, teollisten työpaikkojen alasajo tulee yhä jatkumaan.

Neokant viittasi edellä mielenkiintoiseen asiaan, eli suomalaisten laajamittaiseen ylikouluttamiseen, josta on tullut meillä ihan maan tapa. Tämän ongelman taustalta löytyy kaksi tekijää.

Ensinnäkin koulutuspolitiikastamme vastaavien päättäjien osaaminen on heikkoa ja tuntuma reaalimaailmaan kadonnut. Tälle tietämättömyydestä ja välinpitämättömyydestä kumpuavalle asennevammalle on annettu osuva nimikin: yhteiskunnallinen dementia.

Aivan kuten dementikko muistaa ikivanhat asiat hyvin, mutta on täysin pihalla siitä mitä tapahtui eilen tai vuosi sitten, suomalaiset päättäjät muistavat että joskus kauan sitten on ollut aika, jolloin hyvä koulutus takasi automaattisesti hyvän työpaikan. He eivät kuitenkaan muista, että enää ei ole näin. Niinpä 2010-luvun työvoimapoliittisia ongelmia yritetään jääräpäisesti hoitaa 1960–70-lukujen lääkkeillä. Silloisissa oloissa koulutuksen lisääminen ja tutkintomäärien paisuttaminen olikin näppärä patenttiratkaisu, joka tuotti välitöntä hyötyä niin koulutuksen suorittaneille kuin koko yhteiskunnalle. Tämän lääkkeen teho on kuitenkin jo hiipunut.

Toisaalta päättäjien joukossa on niitäkin, joiden kohdalla kyseessä on aivan harkittu linjaus. Etenkin työnantajajärjestöjä lähellä olevat poliitikot ovat kylmästi laskeneet, että väestön runsas ylikouluttaminen takaa työn hinnan pysymisen alhaisena: mitä enemmän maassa on koulutettuja osaajia työttöminä, sitä alhaisempina saadaan palkat pidettyä – ja vastaavasti yritysten voitot suurempina.

Holtiton ylikouluttamisintoilu on kuitenkin jyrkässä ristiriidassa niihin juhlapuheisiin, joissa peräänkuulutetaan tehokkuutta ja tuottavuuden lisäämistä. Eikä sitä paljon puhuttua julkisen talouden kestävyysvajettakaan korjata kouluttamalla väkeä suoraan työttömyyskortistoon.

Raunio: ”Kirjahan oli tässä esillä vain yhtenä esimerkkitapauksena”. Ja harvinaisen epäonnistuneena sellaisena.

Koulutus on pienen kansan elinehto. Emme tule ikinä pärjäämään halvan työvoiman maille. Siksi meillä ei kouluteta liikaa vaan täysin väärille aloille. Me emme tarvitse byrokratian pyörittäjiä. Emmekä enää julkisen sektorin paisuttamista. Miksi? Kun menee huonosti niin se sektori ei jousta tippaakaan. Vai oletko kuullut että esim ympäristöministeriön, Suomen ympäristökeskuksen, tai alueellisten ympäristökeskusten armeijasta olisi lomautettu koskaan ketään? Ei vaikka suojeltavaa ei oikein enää taida löytyä.

Niin no tämä koulutusjuttu nyt ei tietystikään ole mikään yksinkertainen asia. Tietysti olisi hyvä että jokainen nuori saisi edes jonkun ammatin ja koulutuksen ihan jo näin inhimillisestä näkökulmasta katsottuna. Ja pärjääkö muutenkaan enää työelämässä ilman koulutusta ja pääseekö sinne edes ilman sitä? Pitää todella ajatella että maailma on 20 vuodessa kovasti muuttunut. Ja halpaa työvoimaan kyllä saadaan rajojen ulkopuolelta, onhan rajat auki. Ja nämä ihmiset eivät ole tottuneet suomalaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan eikä Ay-liikkeisiin, joten ovat valmiita myös likaamaan kätensä ja tekemään halvemmalla. Taitaa juuri maahanmuutto syrjäyttää paljon suomalaisia nuoria ,jotka haluasivat töihin vähän pienemmälläkin koulutuksella. Varsinkin ammattikoululaiset ovat helisemässä?

Joten mitä vaihtoehtoja jää? Ratkaisu ei siis taida kuitenkaan kuten tapanainen tuossa mainitsi olla koulutuksesta karsiminen, vaan sen laatuun panostaminen ja poikkitieteellisyyden korostaminen. Mutta että koulutetaan liikaa väärille aloille? No en tiedä ? Miksei esimerkiksi historiaa opiskellutta voi palkata yksityiselle puolelle , jos vaikka sivuaineista löytyisi kansantaloustiedettä ,kauppatiedettä , markkinointia, rahoitusta jne. Pitääkö kaikki aina nähdä niin mustavalkoisena? Eli jos olet humanisti niin paikkasi on julkisella sektorilla? Tai päinvastoin jos olet kauppatieteilijä niin paikkasi on yksityisellä puolella? Näin mustavalkoista todellisuus ei onneksi taida kuitenkaan olla . Ehkä saisimme niitä uusia Nokioita jos yhdistäisimme päät ja kuuntelisimme toinen toisiamme . Tässä varmasti myös humanistit voisivat olla suureksi avuksi .ovathan usein luovia ja taiteellisia, divergentin ajattelun omaavia. Nyt nämä vastakkain asettelut vain ajavat ihmisiä kauemmaksi toisistaan ja sitä vaikeampaa alkaa yhteiselo olla. Edelleen toistan ! Kaikkia aloja tarvitaan. Ei vaan voi ottaa lähtökohdaksi etä jotkut ihmiset ovat muka tärkeämpiä ja parempia kuin toiset…ei se ole niin. Tai että toisen koulutus on arvokkaampi kuin toisen..ei se ole niinkään.

Äläpäs nyt Tapanainen rupea sälyttämään omia epäonnistumisiasi toisten niskoille! Väitit, että suomalaisten historiantutkijoiden teoksia ei muka olisi käännetty muille kielille – ja minä sitten esimerkinomaisesti nostin esiin tuon Jutikkalan teoksen, joka on käännetty neljälle kielelle ja jota on siis myyty ulkomailla. Kyseinen teos oli vain yksi esimerkki, Jutikkalaltahan löytyy lukuisia muitakin vieraille kielille käännettyjä teoksia.

Ja jottei nyt tulisi rajoituttua pelkkään Jutikkalaan, niin onhan noita muitakin nimiä pitkä rivi. Matti Klinge on hyvä esimerkki. Hänen 1970-luvulla julkaisemansa Suomen historian yleisesityksensähän käännettiin peräti 17 kielelle! Klingen vuonna 1994 julkaisema Itämeren alueen historiaa ja kulttuuria käsittelevä teos puolestaan käännettiin seitsemälle kielelle. Ja entäpä vaikka Jukka Nevakivi, jonka uraa uurtavat tutkimukset Suomen talvisodan aikana harjoitetusta kansainvälisestä diplomatiasta ovat herättäneet hyvinkin laajaa mielenkiintoa ulkomaisissa lukijoissa. Samaa voi tietysti sanoa Tuomo Polvisesta, jonka sota-ajan politiikkaa käsitelleet teokset on järjestään käännetty muille kielille. Niin ikään Polvisen 1984 julkaisema Suomen asemaa Venäjän valtakunnan osana käsitellyt teos käännettiin heti ruotsiksi, englanniksi ja venäjäksi.

Vieläkin tavallisempaa on vieraille kielille kääntäminen – tai monissa tapauksissa teoksen julkaiseminen jo heti suoraan englanniksi, saksaksi tai ranskaksi – ollut niiden tutkijoiden kohdalla, joiden aiheena ei ole ollut Suomen historia vaan kansainvälisemmät kysymykset. Mainittakoon nyt esimerkiksi Kalervo Hovin kansainvälisiä suhteita käsittelevät teokset tai vaikkapa Aira Kemiläisen aatehistorialliset tutkimukset. Jälkimmäisistä yhtenä esimerkkinä mainittakoon vuonna 1998 ilmestynyt teos ”Finns in the Shadow of the ’Aryans’” , joka aiheensa puolesta on nykyisin hyvinkin ajankohtainen erilaisten rasismikysymysten noustua pinnalle. Niin, ja entäpä sitten Juha Siltalan maineikkaat psykohistorialliset tutkimukset? Nekin ovat olleet varsin kysyttyä tavaraa Suomen rajojen ulkopuolella.

No niin, listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta en nyt viitsi tehdä tätä sinänsä aivan turhaa työtä enempää – jokainenhan pystyy netistä kaivamaan lisää nimiä vaikka kuinka paljon. Tämäkin annos riitti varmasti osoittamaan Tapanaisen olleen täysin väärässä omituisine kuvitelmineen, joiden mukaan suomalaisten historiantutkijoiden kirjoja ei muka koskaan olisi käännetty vieraille kielille eivätkä ne täten olisi tuottaneet mitään.

Mitä koulutukseen ja erityisesti väärille aloille kouluttamiseen tulee, niin juuri tuota viimeksi mainittua erhettä Tapanainen on ollut tässä kovasti suosittelemassa.

Hänhän on voimakkaasti korostanut satsaamista erityisesti matemaattisten ja teknisten alojen koulutukseen, vaikka todellisuudessa nuo alat vetävät päivä päivältä huonommin, ja työpaikkojen määrä niiden parissa koko ajan vähenee.

Raunio ei nyt ymmärrä ollenkaan. Eihän tuolla kääntämisellä ole mitään tekemistä Vartiaisen artikkelin kanssa. Tai että jotain konkreettista lisäarvoa olisi syntynyt vientitulojen muodossa. Vai että kysyttyä tavaraa maamme rajojen ulkopuolella, älä nyt viitsi?

Kaikki nuo luettelemasi käännökset on tehty Suomessa veronmaksajien rahoilla. Samoin nimeämäsi henkilöiden palkat on maksettu verovaroista. Jos nykykäännöksiä haluat etsiä, joita ei ole maksettu valtion varoista ja tuottavat selvää rahaa, niin sellainen ”historioitsija” on esim. Sofi Oksanen. Tai jos kulttuurin vientimenestystä etsit niin esimerkki Ruotsista kertoo että Abban vientitulot ovat suuremmat kuin meidän koko kulttuurikentän yhteensä.

Eikä siinä mitään kunhan julkinen sektori ei paisu liian suureksi. Tarvitaanko todella kymmenkunta yliopistoa ja instituuttia kouluttamaan historioitsijoita?

Edellä kirjjoitettiin että ammattikoululaiset ovat ”helisemässä”. Minusta korkeatasoiseen ammattikoulutukseen tulisikin panostaa. Korkeatasoisista kirvesmiehistä on kova pula. Kysykääpä kunnon rakentajaa töihin omakotityömaalle niin heidät on varattu vuosiksi eteenpäin. Samoin nykyautot tarvitsevat todella ammattitaitoista väkeä. Nyt näitä töitä etenkin rakennuksilla tekee ulkomainen halpaväki kun kotimaasta ei löydy.

Nyt puolet ikäluokasta kirjoittaa ylioppilaaksi kun 1960-luvulla vain 10%.
Onko tarve 50 vuodessa todella muuttunut noin paljon. Tuskin. Mikä on muuttunut niin ylioppilaskoe. Sitä on helpotettu pitkin matkaa. Kaikki eivät mahdu yliopistoihin tai korkeakouluihin. Heitä näkee sitten kaupan kassoilla. Yhteiskunnan kannalta tämä ei ole järkevää resurssien käyttöä.

Rauniolle vielä. Katsoin huvikseni avoimet työppaikat Suomessa. Ainakin pääkaupunkiseudulla pitkää matikkaa pääsykokeessa edellyttäviltä aloilta avoinna olevia työpaikkoja on vaikka kuinka paljon. Historian tutkijoita en löytänyt. Heitä kuitenkin valmistuu satoja vuosittain.
Tuossa on esimerkki Jyväskylän yliopistosta valmistuneen kertomus typaikan hausta. Hänelle kävi hyvin.
https://www.jyu.fi/hum/laitokset/hie/opiskelu/urasuunnittelu/uratarinahaverinen

Entä jos ihminen on koko lapsuutensa ja nuoruutensa ollut kiinnostunut historiasta ja on aina halunnut päästä lukemaan sitä yliopistoon, niin mitä hänen tulee tehdä? Jättää menemättä koska työpaikkoja nyt ei ole, alaa ei Suomessa arvosteta, Suomen vienti ei hyödy siitä tarpeeksi, se on ahh niin turhanpäiväistä vai mitkä ovat preferenssit? Ja historiaa lukeneet siis työllistyvät useille eri aloille, joita ovat mm opettaja, arkisto-ala , museo-ala , informaatikko eli kirjasto, kustannannusala. toimittaja jne, Kaikki eivät siis todellakaan jää yliopistoon tutkijaksi. Lisäksi monet perustavat oman firman ja ryhtyvät yrittäjiksi. Keinoja on lukemattomia tienata leipänsä. Ja kaikki eivät tietenkään työllisty mihinkään mutta niin se on joka alalla.

Heh, Tapanainen yrittää nyt kovasti selitellä mustaa valkoiseksi… Sinä itsehän noista käännösjutuista rupesit meuhkaamaan, en suinkaan minä. Ja sitten kun näkemyksesi todistettiin vääräksi, päätitkin yhtäkkiä vaihtaa linjaa ja rupesit kirkumaan että ”väärin sammutettu”.

On kyllä totta, että melkoinen osa historiantutkijoiden työstä on synnytetty kokonaan tai osittain julkisin varoin, mutta entä sitten? Julkisen rahoituksen turvinhan moni muukin asia toimii. Pitäisikö esimerkiksi terveydenhuolto, poliisi tai palokunnat lakkauttaa sen vuoksi, että ne rahoitetaan julkisista varoista? Eivätkä nekään suoranaisesti edes ”tuota” mitään.

Ja aivan kuten edellä jo totesin, suuri osa näennäisesti yksityisestä teknologiateollisuudestakin pyörii osittain julkisen rahoituksen turvin – telakkateollisuus nyt kuuluisimpana esimerkkinä. Pitäisikö siis kaikki tällainenkin toiminta lakkauttaa?

Tekstisi loppupuolella kirjoitat – pitkästä aikaa – ihan asiaakin. Juuri tuota älytöntä ylikouluttamisvimmaa vastaan minäkin olen jo pitkään purnannut. Moinen ilmiö kuvastaa juuri sitä, kuinka kyvyttömiä ja neuvottomia päätöksentekijämme ovat: 2010-luvun yhteiskunnallisia ongelmia yritetään hoitaa 1960-luvun lääkkeillä (eli tuputtamalla kaikille mahdollisimman paljon koulutusta). Ja toisaalta kyseessä on ihan tietoinenkin politiikka: väestön laajamittaisen ylikouluttamisen avulla saadaan palkkataso pysymään alhaisena, kun kerran osaavasta työvoimasta on reilusti ylitarjontaa.

Oli muuten hyvä, että otit tuon Abban tapauksen esiin! Siinä juuri on mainio esimerkki siitä, miten paljon rahaa – muun hyvän lisäksi – voi kulttuurialakin kansakunnalle tuottaa. Tätäkin taustaa ajatellen tuntuu kovin omituiselta ja hämmästyttävän lyhytnäköiseltä tuo raivoisa vimmasi taistella kulttuurialoja vastaan ja pakottaa nuoriso mahdollisimman visusti pois kulttuurin piiristä.

”Entä jos ihminen on koko lapsuutensa ja nuoruutensa ollut kiinnostunut historiasta ja on aina halunnut päästä lukemaan sitä yliopistoon, niin mitä hänen tulee tehdä”?

Tämähän on vapaa maa. Oikein innostunut ja hyvin kirjpoittanut pääsee lukemaan mitä haluaa. Historia oli vain yksi esimerkki. Valtiotieteilijöilläkin on sama ongelma. Filosofia,taiteilija ja estetiikka…onhan näitä.

Tässä on avoimet lääkärin virat http://www.laakarilehti.fi/tyopaikka/index.html?sektori=,lehti=,virka=,vakinaisuus=,paikkakunta=,erikoisala=,order=hakuaika,type=list,table=virka,pg=5

Osa on ollut jo pitkään avoinna ja kaikkiin ei saada työntekijää edes rahalla. Listaappa avoimet humanistien paikat vaikka heitä valmistuu lääkäreihin nähden moninkertainen määrä. Mielestäni jokin tässä mättää.

Tapanaisen suorittama avoimien työpaikkojen tarkastelu on tyypillinen nollatutkimus. Eli tutkimuksen kriteerit on jo lähtökohtaisesti asetettu täysin virheellisesti, ja niinpä lopputuloskin on täysin vinoutunut.

Aivan kuten Neokant tuossa edellä jo totesi, historiaa opiskelleet sijoittuvat hyvin monille aloille. Vain pieni murto-osa heistä toimii varsinaisina historiantutkijoina – eikä näitäkään paikkoja koskaan laiteta hakuun tuollaisella nimikkeellä, vaan terminä on ”assistentti”, ”yliassistentti” tms. Eli et siis osannut hakea oikeilla hakusanoilla.

Vieläkin olennaisempaa on huomioida se, että historiaa opiskelleita toimii runsaasti toimittajina, kustannusalalla sekä arkisto- ja kirjastoalalla. Näissäkin tapauksissa hakunimikkeenä on siis jotain ihan muuta kuin ”historiantutkija”. Tähänkin pätee siis se, ettet osannut hakea oikeilla hakusanoilla.

Hyvin iso osa historiaa opiskelleista toimii historianopettajina peruskouluissa ja lukioissa. Mutta näitä virkoja ei tietenkään ole avoinna näin helmikuulla eli kesken lukuvuotta kuin aivan poikkeustapauksissa. Lukukauden vaihtuessa tilanne sitten onkin jo aivan toinen, ja avoimia virkoja näkyy Työkkärinkin listoilla pitkä rivi. Eli suoritit siis tarkastelusi tältä osin myös väärään aikaan.

Eli summa summarum: toteutit tarkastelusi vääriä hakutermejä käyttäen ja väärään aikaan. Niinpä oli aivan luonnollista, että hakutulos oli pyöreä nolla.

Hohhoijaa, tämä alkaa mennä jo yksitoikkoiseksi: jälleen kerran Tapanainen paljasti tietämättömyytensä yhteiskunnallisista asioista.

Hän viittasi edellä lääkäreiden hyvään työllisyystilanteeseen antaen näin ymmärtää alan olevan jotenkin ”parempi” ja ”oikeutetumpi” kuin vaikkapa humanistiset alat, joilla esiintyy runsaasti työttömyyttä.

Tapanainen ei näköjään osaa eritellä syitä ja seurauksia. Hän ei tunnu tietävän, että Lääkäriliitto on jo vuosikymmenten ajan hyvin tiukasti rajoittanut lääkäriksi koulutettavien lukumäärää. Tällä liitto on halunnut varmistaa sen, että lääkäreistä olisi aina jonkin verran pulaa, minkä ansiosta lääkäreiden palkat saadaan pidettyä erittäin korkeina!

Kaikki esitykset lääkäreiden koulutusmäärien lisäämiseksi ovat aina kaatuneet Lääkäriliiton määrätietoiseen vastustukseen. Kuvaava esimerkki on sekin, että kun 1990-luvun lama alkoi ja työttömyyden ennakoitiin lähtevän rajuun nousuun, maan silloinen hallitus Lääkäriliiton vaatimuksesta ajoi kiireesti läpi esityksen lääkärikoulutukseen otettavien opiskelijoiden lukumäärän vähentämisestä.

Rehellisesti on myönnettävä, että Lääkäriliitto on osannut hoitaa jäsenistönsä edunvalvonnan paremmin kuin mikään muu ammattiala Suomessa. Jopa AKT:n kuuluisat ”lakkokenraalit” ovat pelkkiä amatöörejä Lääkäriliiton johtajiin verrattuna.

Lääkäriliitto ei päätä aloituspaikkoja. Lääkäriliitolla on myös huoli hakijoiden lähtötasosta. Aloituspaikkoja rajoittaa hakijoiden riittämätön lähtötaso. Pääsykoe on heille liian vaikea.

Korjaaminen pitää aloittaa lukioista ja ainevalinnoista. Raunion mukaan asiaa ei tule korjatakkaan kun lääkäriliitto niin kovasti vastustaa. Nyt lääkärin virkoja on avoinna, tai ulkomaalaisten, ei vähiten virolaisten, hoitamia. Tilanne ei ole hyvä. Kun samalla on maistereita marketin kassalla, erilaisissa koulutus (lue:työvoimapoliittisissa)ohjelmissa.

Koulutus maksaa. Kyllä maksajalla eli veronmaksajalla pitää olla oikeus katsoa että yhteiskunnan tarpeet otetaan huomioon.

Olen täsmälleen samaa mieltä siitä, että ”maksajalla eli veronmaksajalla pitää olla oikeus katsoa että yhteiskunnan tarpeet otetaan huomioon”. Juuri siksi tämä epätyydyttävä tilanne lääkäripalvelujen suhteen niin kovasti harmittaakin.

Lääkäriliitto ei tietenkään suoraan päätä lääkärikoulutukseen sisäänotettavien opiskelijoiden lukumäärää. Mutta koska kyseessä on Suomen ylivoimaisesti vaikutusvaltaisin ammattijärjestö, sillä on erittäin paljon sananvaltaa poliitikkojen suuntaan – selvästi enemmän kuin millään muulla ammattiryhmällä. Kaiken lisäksi liiton jäseniä on yleensä itsekin kansanedustajina ja ministereinä, joten tätä kautta saadaan vielä ”tuplavarmistus” siihen, että lääkärikunnan edut tulevat päätöksenteossa taatusti huomioon otetuiksi parhaalla mahdollisella tavalla.

Eikä tässäkään vielä kaikki. Lääkäriliitolla on vielä sekin merkittävä etu puolellaan, että lääkärikoulutus toteutetaan lääkäreiden itsensä toimesta. Eli yliopistojen lääketieteellisissä tiedekunnissa vanhemmat lääkärit kouluttavat nuoria opiskelijoita. Mikään muu tahohan ei Suomessa lääkäreitä kouluta. Vertailun vuoksi voidaan jälleen todeta, että esimerkiksi joku AKT tai Metalliliitto ei millään lailla pysty kontrolloimaan sitä, kuinka paljon ja millä tavoin alalle työntekijöitä koulutetaan.

On parempi että lääkäri kouluttaa lääkäreitä kuin AKT. Ammatti on vaativa ja edellyttää jatkuvaa kouluttautumista. Opiskeluaikakin on pitkä. Luulisi että hyvä palkka ja 100% työllisyys tekisi alasta halutun mutta suositumpi on viihdeala. Vai onko niin että lukion ekaluokalla tehdyt ainevalinnat pudottavat ammatin jo tässä vaiheessa saavuttamattomin?

Nyt lääkärit ovat voineet kilpailuttaa palkkansa jo niin suureksi että julkinen terveydenhuolto ei toimi kaikissa kunnissa. Alalle on saatava lisää opiskelijoita, jolloin kilpailu työpaikoista kiristyy. Samalla tulevat pätevyyserotkin esiin. Ei kaikki lääkärit ole samantasoisia kuin nyt näytetään luulevan.

Ei kaikki voi olla lääkäreitä eikä kaikki edes halua. Lisäksi myöskään lääkäri ei ole mikään ns. ”tuottava” ammatti, vaan lähinnä hyvin usein arvauksiin perustuvaa puoskarointia; varsinkin yleislääketieteen alalla. Tällä en nyt halua sanoa että aliarvostan lääkäreitä ja heidän pitkää koulutustaan mutta näin se vaan aika pitkälti on. Se miksi ala on Suomessa niin suosittu ja ns ylivoimainen akateeminen ala tällä hetkellä en oikeastaan edes ymmärrä sitä. Kysymys kai liittyy jollain tavoin ihmisten itsesuggestioon siitä että hänen hengensä on muka jollakin tavalla lääkärin käsissä. Se miksi palkat ovat kovat taasen johtuu munakkaasta lääkäriliitosta joka on osannut perata etunsa. Väitän myös että lääkerien määrä on riittävä mutta ihmiset ovat liian sairaita. Eli kun ihmiset alkavat välittämään enemmän terveydestään ja ympäristöstään parhaan kykynsä mukaisesti he lakkaavat myös lihottamasti lääketehtaan ja lääkäreiden tilipussia. Ja tällä en nyt taaskaan tarkoita että kaikki sairaudet olivat muka ihmisten vältettävissä …ei tietenkään ole mutta aika monet esim. elintaso sairaudet kyllä.

Näitä luetaan juuri nyt