Blogit

Joukko valtakunnan viisaita kommentoi maailman menoa.

Olemmeko sittenkään riittävän Emu-kuntoisia?

Blogit Ykkösketju 13.2.2013 09:00
Juhana Vartiainen
Kirjoittaja on Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen VATT:n ylijohtaja.

Palkkojen nousu tulisi sitoa vientiteollisuuden maksukykyyn.

Kuvitus Outi Kainiemi.

Palkoista sopiminen on tärkeää työllisyyden ja kilpailukyvyn kannalta. Kreikan ja Espanjan ongelmienkin taustalla on palkkojen liiallinen nousu suhteessa euroalueeseen.

Pohjoismaissa palkkasopimusten reunaehtoja säädellään työehtosopimuksissa (tes). Tes-järjestelmän periaate on, että ammattiliitot luopuvat paikallisista työtaisteluista.

Vastapainoksi työehtosopimukset takaavat yleisiä ehtoja vähimmäispalkoille ja palkankorotuksille.

Lopullinen palkanmuodostus yrityksessä on kompromissi yrityksen pyrkimysten ja työehtosopimusten välillä. Yleiskorotukset eivät kata koko korotusvaraa, ja yritykset pyrkivät työehtosopimuksen määräysten puitteissa toteuttamaan henkilöstöpolitiikkaansa.

Ennen 1990-luvulla alkanutta rahatalouden kurinalaistamista yrityksille jäi tilaa suhteellisten palkkojen muuttamiseen liukumien avulla. Tämä johtui siitä, että inflaatio oli nopeaa eivätkä yleiskorotukset pysyneet palkanmaksuvaran (= hintojen nousu + tuottavuuden nousu) perässä.

Inflaation alentumisen myötä yritysten omalle henkilöstöpolitiikalle on jäänyt vähemmän tilaa. Yritysten tarve luoda kannustavia palkkausjärjestelmiä on silti kasvanut. Työ on enää harvoin tayloristista tehdastyötä, ja yritykset voivat ulkoistaa yksittäisiä toimintojaankin.

Muissa Pohjoismaissa onkin laajalti siirrytty yksilöllisempään palkkasopimiseen, työehtosopimusten puitteissa.

Ruotsissa työehtosopimus määrää usein vain keskimääräisen korotuksen ja pienen minimikorotuksen tai ei mitään korotusta. Tanskassa ja Norjassa ovat yleistyneet ”minimisopimukset”, joissa määrätään tehtävien vähimmäispalkat mutta ei edellytetä korotuksia niille, joiden palkka ylittää vähimmäistason. Korotuksista neuvotellaan työpaikalla.

Näin on luotu tilaa yritysten henkilöstöpolitiikalle, samalla kun on koetettu sovittaa palkkojen nousu alhaiseen inflaatioon ja viennin tarpeisiin. Ruotsissa on sovitettu eri toimialojen sopimuskaudet yhteen – niin että keskimääräisestä palkannoususta sovitaan yhdessä.

Suomessa ollaan tiukemmin kiinni vanhassa yleiskorotusmallissa, mikä on kiristänyt työnantajien asenteita tulopoliittista yhteistyötä kohtaan. Tämä vaarantaa kilpailukykymme. Tarvitsemme kipeästi sitä, että palkkojen nousu sidotaan vientiteollisuuden maksukykyyn.

Tämä herättää kysymyksen, olemmeko ja olimmeko sittenkään riittävän Emu-kuntoisia.

Kun Suomessa mietittiin osallistumista Euroopan rahaliittoon, Jukka Pekkarisen vetämä Emu-työryhmä analysoi (1996-1997) jäsenyyden onnistumisen edellytyksiä.

Työryhmän johtopäätös oli, että Suomen oli saatava julkinen taloutensa tasapainoon ja koottava tulopoliittinen toimintamallinsa – muuten jäsenyys ei onnistuisi.

Tahtopoliitikko Paavo Lipponen (sd) teki työtä käskettyä, saneerasi valtiontalouden ja viritti uudelleen tulopoliittisen orkesterin.

Ruotsissakin laadittiin ekonomistien Emu-analyysi. Vuonna 1996 julkaistun Calmforsin raportin suositus oli ”odotetaan ja katsotaan”.

Varovaisuuden pääperuste oli epävarmuus Ruotsin palkanmuodostuksen pelisäännöistä. Keskitetty sopiminen oli 1980-luvulla kariutunut eikä ollut selvää, syntyisikö Ruotsissa palkkamaltin edellyttämä järjestöjen yhteistyö.

Ajattelin tuolloin, että Suomi ja Ruotsi toimivat johdonmukaisesti.

Ruotsin tulopolitiikka oli sekaisin, ja Emu-jäsenyys oli siksi riski. Suomessakin tulopolitiikka oli ollut vaikeuksissa 1990-luvun alussa. Lipposen Suomi näytti kuitenkin olevan Ruotsia kierroksen edellä: tulopoliittinen yhteistyö oli taas saatu käyntiin.

Olimmeko sittenkin kierroksen jäljessä?

Lipposen toiminta Emu-jäsenyyden puolesta oli johdonmukaista, mutta mahdoimmeko nähdä, millaisia muutoksia alhainen inflaatio ja globalisaatio edellyttäisivät palkanmuodostukselta?

Ruotsin 1990-luvun kriisi johti työmarkkinajärjestöjen syvempään yhteistyöhön erityisesti teollisuudessa ja kohti yksilöllisempiä palkkasopimuksia. Tanskassakin minimisopimusten yleistymistä edesauttoi 1980-luvun ”perunakuuri”.

Naapurimaidemme kriisit johtivat siis uudistumiseen. Suomelle 1990-luvun kriisi ja Emu-hanke merkitsivät, että vanha ja koeteltu tupo-masiinamme yleiskorotuksineen otettiin kaapista ja kiillotettiin uuteen uskoon. Nokian voittokulku kätki vielä joksikin aikaa uudistustarpeet.

Kun nyt ollaan rakennemuutosten kourissa, työmarkkinoilla taitaa olla edessään samankaltainen luova uudelleenajattelu kuin muualla Pohjolassa. Se tuskin merkitsee tupon kuolemaa, mutta tarvitaan tiukempaa vientiteollisuuden palkkajohtajuutta sekä yksilöllisempää sopimista työehtosopimusten puitteissa.

Aluksi kumpikin osapuoli voisi tehdä myönnytyksen. Työnantajien olisi viisasta tunnustaa koordinoinnin tarve ja palata yhtenäisiin sopimusperiodeihin. Ilman koordinointia homma ei nimittäin onnistu.

Merkittävää toimialojen välistä palkkaeriytymistä työnantajien on turha toivoa, koska sitä vastustavat Hakaniemen lisäksi markkinavoimat. Ja jos vientialat eivät suostu palkkajohtajaksi, johtoon astuu joku muu.

Palkansaajajärjestöt tekisivät viisaasti, jos ne suhtautuisivat suopeammin yksilöllisiin palkankorotuksiin. Minimipalkat suojaavat palkansaajan ansioita, ja työnantajajärjestöt eivät pelkkää ilkeyttään toivo enemmän tilaa yritysten omalle palkkapolitiikalle.

Miksi ei siirryttäisi yleiskorotuksista minimikorotuksiin ja luotettaisi markkinatalouteen?

Kirjoitus on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 3/2013.