Joukko valtakunnan viisaita kommentoi maailman menoa.

Niinistöltä juhannuspommi?

Jarkko Vesikansa
Blogit Ykkösketju 11.6.2013 07:00

Ensi sunnuntaina ja maanantaina presidentin kesäasuntoon Naantalin Kultarantaan astelee satakunta ulko- ja turvallisuuspolitiikan päättäjää ja asiantuntijaa. Salamavalot välkkyvät ja kesähymyä riittää. Kaiken kuhinan keskipisteenä käyskentelee tietenkin tapahtuman isäntä tasavallan presidentti Sauli Niinistö.

Niinistön tavoitteena on avata ulko- ja turvallisuuspolitiikan solmuja. Hänhän on jankuttanut jo viimeistään vuoden 2006 presidentinvaalikampanjasta lähtien, ettei ulkopolitiikka ole mitään salatiedettä, jollaiseksi se naamioitiin kylmän sodan aikana.

Ilmoittaessaan huhtikuussa ”fundeerauskokouksen” järjestämisestä Niinistö perusteli tällaisen tarvetta presidentinvaalien synnyttämillä odotuksilla. Niinistön mukaan vaalien jälkeen muovautui kuva, että ulkopolitiikka on avoin linjanmuutoksille. Presidentti ilmeisesti viittasi siihen, että hänen edeltäjänsä aikana keskustelua kahlitsi Tarja Halosen jyrkäksi tiedetty ei Natoon -kanta. Nato-peikko kasvoi ylittämättömäksi.

”Fundeerauskokouksella” Niinistö yrittää selkeyttää ja vauhdittaa keskustelua ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Keväällä hän arveli varovaiseen tyyliinsä, että kenttää hallitsevat liikaa ne, jotka ”palaisivat puolueettomuusoppiin” ja toisaalta ne jotka ”mielellään menisivät Natoon”.

Se, selkeytyykö kansalaisten kuva Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta sunnuntaina ja maanantaina 16.-17. kesäkuuta, jää nähtäväksi. Epäillä sopii, sen verran sekalainen seurakunta Kultarantaan kokoontuu. Osallistujien monenkirjavuutta kuvaavat jo tilaisuuden alustajat.

Alustuspuheenvuoroja pitävät vasemmistonuorten puheenjohtaja Li Andersson, elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen, kansainvälisen politiikan professori Hiski Haukkala, keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä sekä ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd).

Heidän näkemyksensä ulko- ja turvallisuuspolitiikan tilasta, painopisteistä ja vaatimuksista poikkeavat toisistaan. He suhtautuvat myös erilailla siihen jo ikuiselta tuntuvaan kysymykseen, onko Suomella tarvetta liittoutua sotilaallisesti – tai edes syytä pohtia tätä avoimesti.

Kansalaiset voivat seurata Kultarannan avaus- ja päätöskeskusteluja YLE Areenan suorana lähetyksenä, mutta mitään historiallista poliittista draamaa tuskin nähdään. Tätä herkkua tarjoavat lähinnä ulkomaiset tv-sarjat. Vanhemman polven suomalaiset kyllä muistavat, kuinka presidentti Urho Kekkonen runttasi syksyllä 1975 julkisuudessa kokoon Martti Miettusen (kesk) hätätilahallituksen. Tämän genren kotimaisessa uusinnassa Sauli Niinistö paaluttaisi asiantuntijoiden läsnä ollessa suomalaisille, että turvallisuuspolitiikassa tarvitaan linjantarkastusta.

Ei, tätä ei koeta.

Niinistö tuskin pudottaa Kultarannassa juhannuspommia – korkeintaan virittelee aikasytyttimen naksuttamaan. Niinistö hallitsee hiipien, askel askeleelta kohti määrättyä tavoitetta etenevän pelityylin. Turvallisuuspolitiikassa varovaisuus on ykköshyve, sen Niinistö tietää. Eikä hänellä ole välttämättä kiveen hakattua näkemystä siitä, millaisia ratkaisuja tulevaisuudessa tarvitaan, miten Suomen kansainvälistä ja turvallisuuspoliittista asemaa parhaiten vahvistettaisiin. Nato-kantansakin Niinistö pitää avoimena.

Asiantuntijoiden keskusteluttaminen jättää pahimmillaan kansalaiset epätietoisuuden valtaan. Onko turvallisuuspolitiikan pallo hukassa, kyselee moni.

Hämmennyksen aiheita on paljon: puolustusvoimauudistus saneerauksineen, yleisen asevelvollisuuden uhkaava hapertuminen, Venäjän aseellinen pullistelu, EU:n rivien rakoileminen, poliittisessa myötätuulessa olevan, mutta vielä epämääräisen pohjoismaisen puolustusyhteistyön kehittäminen sekä uusien riskien, kuten kyberhyökkäysten nousu uhkakuvien kartalle.

Moni vanhempi suomalainen tuumii Irwin Goodmanin sanoja mukaillen, että Urkin aikana oli sentään homma hallinnassa ja langat presidentin näpeissä. Selkäytimissään suomalaiset odottavat, että presidentti vastaa viime kädessä Suomiheimon elintärkeistä intresseistä – vaikka sitten haukkuen asiantuntijat ja ministerit ”saatanan tunareiksi”.

Kultarannassa kokoontuvaa seurapiiriä ei voi tunareiksi syyttää. Mutta kun asiantuntijat kokoontuvat, ongelmaksi voi muodostua liiallinen perusteellisuus ja lillukanvarsiin takertuminen. Aikoinaan murjottiin, että yksi sosialisti voittaa kymmenen spesialistia. Kultarannassa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka diskuteerataan sadan spesialistin käsittelyssä helposti globaaliksi ongelmavyyhdiksi, jota ei selvitä erkkikään.

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka kaipaisi kipeästi kirkastamista, suuntaa ja tarkoitusta. Kylmän sodan aikana suunnan ja tarkoituksen saneli maailman kahtiajako ja Neuvostoliitto, 1990-luvulla taas henkeä ylläpiti lännettyminen ja EU-projekti. Molempina ajanjaksoina Suomen strategialla oli vahva omistaja, bisnesajattelua lainaten: ensin Urho Kekkonen ja sitten Paavo Lipponen.

Nyt Suomi tuntuu seisovalta laivalta, vaikka haasteet ovat kasvamassa ja olisi varauduttava niiden voittamiseen. Jälkikäteen nyt elettävä aika voi näyttäytyä saranakohtana, jolloin keskeisiä ratkaisuja olisi pitänyt tehdä ja toteuttaa. Ennen kuin haasteista kasvaa ylitsepääsemättömiä ongelmia.

Turvallisuuspolitiikan näkymät ovat vielä ulkopolitiikkaakin utuisemmat, koska Suomen puolustuksen resurssit törmäävät jo lähitulevaisuudessa seinään. Yleisen asevelvollisuuden kohtalo mietittää jo armeijan huippuvaikuttajiakin, kun varusmiespalveluksen suorittaa enää noin 74 prosenttia miespuolisesta ikäluokasta. Missä kulkee raja, jolloin voidaan vielä puhua yleisestä asevelvollisuudesta? Onko Suomella varaa siirtyä valikoivaan asevelvollisuuteen? Mitä siitä seuraisi?

Vielä polttavammaksi kysymykseksi vuonna 2015 aloittavalle hallitukselle muodostuu Suomen ilmapuolustuksen järjestäminen sitten, kun Hornetien käyttöikä päättyy 2020-luvun loppupuolella. Mistä rahat uusiin hävittäjiin? Tätä miljardiluokan kysymystä seuraavan hallituksen on alettava todenteolla valmistella. Nyt vaikuttaa vahvasti siltä, että hävittäjäkysymys edellyttää Suomelta jonkinlaista ”verkostomaista puolustusratkaisua”.

Poliitikkojenkin kielenkäyttöön ilmaantunutta turvallisuusverkostoitumista vaativat myös kyberuhat ja haavoittuvan infrastruktuurin toimintakunnossa pitäminen kriisiaikoina. Tällä saralla Suomella voisi olla paljon tarjottavaa – vaikka sellaista, joka tekisi Suomesta houkuttelevamman kumppanin, jos ilmapuolustukseen aletaan sorvata rajat ylittävää ratkaisua.

Sen verran törähdyksiä Kultarannasta toivottavasti kuuluu, että ulko- ja turvallisuuspolitiikan jääpadot rysähtäisivät auki. Sen jälkeen päättäjille voi toivottaa vain avointa mieltä ja tosiasioiden tunnustamista.

Jarkko Vesikansa

Kirjoittaja on Otavan yleisen tietokirjallisuuden kustannuspäällikkö ja valtiotieteiden tohtori.

Keskustelu

Ajan riento on kuulemma raju. Vielä ehtii paljon tapahtua, joten ehkä meidän ei tarvitse päästää Natoa tänne, josta vieraat joukot on pystytty pitämään jo seitsemän vuosikymmentä poissa. Ilmatilassa on pientä lipsumista kyllä viime aikoina havaittu. Ei pitäisi antaa pikkusormeakaan…

Talouden puoli olisi hyvä huomioida. Nythän ratsastetaan ideologioilla joita perustellaan väärin, kustannuksilla. Aiempina vuosina ja nytkin ovat korkeat kenraalit toistaneet että Nato ei suinkaan ole mikään säästökysymys vaan päinvastoin. Naton myötä kustannukset nousevat erittäin reippaasti.

Maantieteellisesti Suomen paikalla olevan iItsenäisen pienen maan turvallisuus ei ole kustannuskysymys. Sen osoitti jo osuutemme II maailmansotaan. Jos itsenäisyydestä aiotaan pitää kiinni kustannus on joko rahaa tai verta tai molempia. Ellei aiota, turha satsata kumpaakaan.

http://eaglesflysingly.blogspot.fi/2011/10/ryssa-tulee-ryssa-tulee.html

Näitä luetaan juuri nyt