Mitkä ovat teidän kynnyskysymyksenne?

Olen viime aikoina pohtinut, mihin kyky tehdä päätöksiä on Suomessa kadonnut.

Vastaus on monitahoinen, eikä se ole minulle oikein vielä hahmottunut, mutta yksi tekijä monen muun joukossa on, että lehtimiehistä on tullut henkisiä perussuomalaisia, jotka haluavat yksinkertaisia totuuksia ja selviä syyllisiä – syyt kiinnostavat vähemmän kuin syylliset.

Lehdistöä kiinnostavat konfliktit ja vastakkainasettelut, ja siksi lehdistö niitä ruokkii. Se on ymmärrettävää, mutta sillä on hintansa. Vaikka kuinka monta kertaa olen joutunut vastaamaan kysymykseen, mitkä ovat teidän kynnyskysymyksenne, mistä ette missään olosuhteissa luovu.

Jos poliitikot käyttäisivät sanaa kynnyskysymys yhtä tiuhaan kuin lehdistö, tässä maassa ei voitaisi muodostaa minkäänlaista hallitusta.

Miten lehdistön ihannepoliitikoksi on voinut tulla itsepäinen jäärä, joka pitää härkäpäisesti kiinni siitä, mitä kerran sanoi, vaikka olosuhteet muuttuisivat ihan toisiksi tai saa uutta tietoa?

Ilmiö ei ole uusi, mutta pahenemassa. Jo kauan sitten, kun oli saatu valmiiksi Helsingin budjettineuvottelut, kunnallistoimittaja soitti ja halusi tietää, mitä te saitte.

Vastaukseksi ei kelvannut, että teimme kaikkemme sen eteen, että Helsinki olisi asukkailleen hyvä paikka elää, hoitaisi palvelut hyvin ja tehokkaasti ja sen talous olisi pitkällä aikavälillä turvattu. Ei, piti kertoa, mitä tässä ratkaisussa on sellaista, mitä te ajoitte ja kokoomus ja demarit vastustivat.

Olin neljä vuotta pois eduskunnasta ja palasin takaisin vuonna 2011. Katkos auttoi huomaamaan, kuinka nopeasti politiikan luonne on muuttunut.

Paljon enemmän energiaa menee julkisuuspeliin. Aikaa ja voimia on rajallisesti, joten yhä vähemmän energiaa riittää siihen, miten asiat olisivat hyvin eivätkä vain näyttäisi siltä.

Lehdistö on kriisissä ja reagoi siihen lyhentämällä artikkeleita ja yksinkertaistamalla sanomaansa. Se suosii yksinkertaisia totuuksia.

Maon Kiinassa kirjoitettua kieltä yksinkertaistettiin niin, että sillä oli helpointa esittää yksinkertaisia iskulauseita ja kovin kankeaa kuvata monimutkaisia syy-seuraussuhteita.

Vähän samaa vaaditaan nyt poliitikoilta. Virke, jossa on kaksi sivulausetta, on jo selittelyä. Yksinkertaiset totuudet tyyliin tämä on hyvä ja tämä on paha, ovat suoraselkäisyyttä.

Omalla blogillani olen kohdannut aivan toisenlaisia lukijoita. Heitä kiinnostavat analyysit ja ilmiöiden syyt. Aliarvioiko lehdistö lukijoitaan?