Miten työsuhteet syntyvät?

Olen huhtikuussa julkaisemassani pamfletissa Työvoima tehokkaaseen käyttöön (Tehokkaan Tuotannon Tutkimussäätiö 2013) ja lausunnoissani puolustanut sitä lähtökohtaa, että työn tarjonnan eli työvoiman kasvattaminen ajan mittaan näkyy myös korkeampana työllisyytenä.

Kuten professori Roope Uusitalo Akateemisessa Talousblogissa toteaa, tämä lähtökohta on taloustieteilijöille ilmeinen. Emme oikein osaa edes ajatella toisenlaista maailmaa.

Jos työllisyyden määrä ei reagoisi työvoiman määrään, väestön kasvu näkyisi automaattisesti kasvavana työttömyytenä. Vastaavasti työvoiman pienenemisen tulisi näkyä työttömyyden supistumisena kohti nollaa.

Taloushistoria ei tarjoa minkäänlaista tukea tällaiselle näkemykselle. Tietääkseni ei ole olemassa ainuttakaan talousteoriaa tai mallia, johon olisi rakennettu näin kummallisia mekanismeja.

Rakenteellista työttömyyttä ja työttömyyttä on tietysti käsitelty monissa teoreettisissa ja empiirisissä esityksissä, mutta en tiedä ainuttakaan, jossa työvoiman koko määräisi rakenteellista työttömyyttä.

Palkkojen nousuvauhti tasapainottaa työmarkkinat

Monet kysyvät, miten työvoiman kasvu sitten synnyttää työpaikkoja. Me emme näe suoraan taloudellista todellisuutta, mutta uskoisin useimpien ekonomistien ajattelevan, että palkkojen nousuvauhti toimii sopeuttavana muuttujana.

Ainakin kaikki tuntemani kokonaistaloudelliset simulointimallit toimivat näin, ja samaa implikoi myös ekonomistien perustyökalu, työmarkkinoiden Mortensen-Pissarides-etsintämalli. Eli: kun työmarkkinoille ilmaantuu uusia työnhakijoita, palkkojen nousuvauhti hidastuu koska työnantajilla on enemmän mistä valita ja työntekijöillä suhteessa vähemmän mistä valita.

Jos työmarkkinat olivat alun perin tasapainossa, tämä repäisee kaulan työn marginaalituottavuuden ja työvoimakustannuksen väliin. Yritysten kannattavuus paranee, jolloin ne laajentavat toimintaansa. Samalla markkinoille tulee myös uusia yrityksiä.

Näin työmarkkinoille tulee myös lisää avoimia työpaikkoja, mikä puolestaan pikku hiljaa tasapainottaa markkinat.

Palkat nousevat nyt jälkimmäisessä vaiheessa taas rajatuottavuutta nopeammin. Uudessa tasapainossa työllisiä on enemmän kuin ennen ja palkkakehitys on palannut aiemmalle uralleen. Periaatteessa lähes kaikki palkannousun menetykset saadaan hyvin toimivilla työmarkkinoilla takaisin, koska uudet tulokkaat eivät alenna jo työmarkkinoilla olevien tuottavuutta.

Laajentunut työn tarjonta näkyy siis ensi vaiheessa korkeampana työttömyytenä. Se hidastaa palkkojen nousua, mikä parantaa yritysten kannattavuutta. Parantunut kannattavuus saa elinkeinotoiminnan laajenemaan, mikä taas mahdollistaa sen, että uudet tulokkaat ”mahtuvat” työmarkkinoille.

Työttömyysaste siis säätelee palkkojen nousuvauhtia. Tämä lyhyen aikavälin yhteys työttömyyden ja palkkojen nousuvauhdin välillä on moneen kertaan todennettu. Siihen perustuu myös keskuspankkien rahapolitiikka. Kun ollaan taantumassa, työttömyys on korkealla ja resurssien käyttöaste on muutenkin alhainen, palkat ja hinnat nousevat hitaasti. Tällaisessa tilanteessa keskuspankit elvyttävät alhaisin ohjauskoroin. Ylikuumentuneessa taloudessa palkat nousevat nopeasti ja keskuspankit jarruttavat.

Palkkojen nousuvauhti riippuu siis työllisyystilanteesta. Käsilläni ei ole tästä tuoretta kuviota Suomen osalta, mutta Ruotsin osalta yhteys ilmenee esimerkiksi seuraavasta kuviosta, joka on lainattu entisen työnantajani Konjunkturinstitutin viimeisestä työmarkkinaraportista.

Työmarkkinakuilu ”arbetsmarknadsgap” on Konjunkturinstitutin mittari työmarkkinoiden käyttöasteelle.

Mitä korkeammalla käyrä on,sitä korkeampi on käyttöaste (tämä mittari mittaa resurssien käyttöäastetta tunneissa, suhteessa tilanteeseen jossa talous on tasapainossa).

Mitä korkeammalla musta käyrä on, sitä korkeammalla ovat työllisyysaste ja kansantalouden työpanos.

Sininen ja punainen pylväs mittaavat yhdessä keskituntiansion nousua, eroteltuna työehtosopimusperäiseen nousuun ja jäännöserään paikallinen liukuma ja rakennemuutosten vaikutukset).

Kuviosta käy selvästi ilmi, miten ansioiden nousuvauhti seurailee suhdannetilannetta eli ennen kaikkea työttömyyden nousuja ja laskuja.

Ei 100 000 vaan yli 400 000

Pohdimme Jaakko Kianderin kanssa pamflettini julkistustilaisuudessa 24.4.2013 sitä, millä tavoin voitaisiin saavuttaa hallituksen tavoite 200 000 uudesta työpaikasta yksityisellä sektorilla tällä vuosikymmenellä.

Huomautan pamfletissani, että työvoiman ei oleteta kasvavan tällä vuosikymmenellä juuri lainkaan. Itse asiassa työikäinen (15-64-vuotias) väestö jopa pienenee Tilastokeskuksen väestöennusteen mukaan noin 120 000 henkilöllä tämän vuosikymmenen aikana.

Työllisyysaste voi puolestaan ehkä nousta 2-3 prosenttiyksiköllä kuluvalla vuosikymmenellä, ja jonkinlainen karkea kokonaiskuva voisi olla, että työllisyys ja työpanos ovat tällä vuosikymmenellä rakenteellisesti suunnilleen ennallaan tai pienenevät hieman.

Työttömyys on nyt noin 8 prosenttia ja rakenteellinen työttömyys ehkä noin 6, joten työttömien reservi on tällä hetkellä ehkä noin 50 000 henkeä (2 prosenttia työvoimasta). Toisaalta hoivalupausten pitäminen edellyttää, että julkinen sektori lisää työvoimaosuuttaan ainakin tämän verran.

Missä ovat silloin ne 200 000 ihmistä, jotka täyttäisivät ne 200 000 työpaikkaa?

Kelpo kommentaattorini Jaakko Kiander esitti keskustelussa karkeana arvionaan, että puuttuvat 200 000 voitaisiin saada kokoon niin, että puolet tulisi nostamalla osallistumisastetta Suomessa ja puolet lisämaahanmuutolla.

Tämä on hyvin optimistinen näkemys, mutta ei ehkä aivan mahdoton. Suomen työikäinen väestö on 3 miljoonan ihmisen luokkaa, ja esim. 3 prosenttiyksikön nousu osallistumisasteessa tarkoittaisi noin 90 000 ihmistä.

Osallistumisasteen nostaminen 3 prosenttiyksiköllä – siis jo nyt ennusteissa olevan nousun lisäksi – edellyttäisi varmaan jämäköitä reformeja, ja ei vähiten eläkeiän nostoa.

100 000 lisämaahanmuutto suhteessa nykyisiin ennusteisiin ei sekään ole täysin mahdoton ajatus. Oletetaan että tuo määrä ”ylimääräistä” nettomaahanmuuttoa saataisiin vaikkapa seuraavan 10 vuoden aikana. Jotta työvoima kasvaisi 100 000 hengellä noin seuraavan 10 vuoden aikana (suhteessa nykyisiin ennusteisiin), tarvittaisiin siis noin 10 000 työikäistä maahanmuuttajaa ”lisää” vuodessa.

Tämä edellyttäisi puolestaan ehkäpä 13 000 henkeä vuodessa, koska maahanmuuttajissa on muitakin kuin työikäisiä.

Niinpä tuo mediassakin kauhisteltu maahanmuuttajaluku ”100 000” on siis ilmeisesti alakanttiin jos joku on tulkinnut sen maahanmuuttajien kokonaismääräksi (mikä ei tietysti Jaakon ja minun keskustelussa ollut tarkoitus).

Oikeasti tarvittaisiin siis noin 130 000 maahanmuuttajaa, niiden noin 300 000 maahanmuuttajan lisäksi, jotka Tilastokeskuksen väëstöennusteen mukaan jo nykytiedolla ovat muuttamassa Suomeen seuraavan 10 vuoden aikana.

Suurempi maahanmuuttajavirta todennäköisesti hidastaisi palkkojen nousua hieman, yllä kuvatun mekanismin mukaisesti. Vaikutus on varmaankin pieni, kumulatiivisesti enimmillään muutaman prosentin luokkaa.

Ajatusta palkkakehitystä hidastavasta maahanmuutosta on ilmeisesti kauhisteltu, mutta kauhistelijat eivät ehkä tule ajatelleeksi, että täsmälleen samanlaista palkkojen nousuvauhdin tilapäistä hidastamista tarvitaan, jotta niitä nykyisiäkin työttömiä saataisiin työllistetyksi. Kannattaa muistaa, että työmarkkinoilla tuhoutuu ja syntyy joka vuosi valtava määrä työpaikkoja.

Työttömyysjaksoja alkaa tyypillisesti noin 800 000, ja pelkästään julkiseen työnvälitykseen ilmoitetaan lähes 500 000 paikkaa. Tänne sekaan mahtuu niin työttömiä kuin maahanmuuttajiakin, kunhan palkkataso nousee riittävän hitaasti.

Suurempi maahanmuutto on muuten myös Ruotsin Suomea edullisempien työttömyyys- ja tuotantolukujen takana – siitä enemmän tulevissa bloggauksissa.