Blogit

Joukko valtakunnan viisaita kommentoi maailman menoa.

Maa tarvitsee hallituksen

Blogit Ykkösketju 13.1.2014 15:45
Jarkko Vesikansa
Kirjoittaja on Otavan yleisen tietokirjallisuuden kustannuspäällikkö ja valtiotieteiden tohtori.

Maa tarvitsee presidentin, julistettiin 1968, kun pankinjohtaja Matti Virkkunen oli haastanut kokoomuksen ehdokkaana Urho Kekkosen presidentinvaaleissa.

1970-luvun suurten ratkaisujen, kuten EEC-vapaakauppasopimuksen, siintäessä edessä Suomi totisesti tarvitsi presidenttiä. Ilman vahvaa poliittista johtajuutta Suomen aseman vahvistaminen olisi vaarantunut.

Kekkonen oli jo vakiinnuttanut asemansa Suomen johtajana, joten kansalaiset asettuivat vaaleissa vankasti hänen taakseen. Virkkusen osaksi jäi toimia varoittajana hiipivästä sosialismista, holtittomasta talouspolitiikasta ja kaupankäynnistä poliittisilla eduilla. Nämä varoitukset otettiin todesta laajalti, ja Virkkunen menestyi hyvin saaden 66 valitsijamiestä Kekkosen yltäessä 201:een.

Nyt Suomi tarvitsisi ennen muuta päättäväistä ja vahvaa hallitusta, ei sellaista eripurakoalitioita, jollaiseksi Jyrki Kataisen (kok) kokoama puoluemuodostelma on osoittautunut.

Kataisella oli epäonnea, kun ainoaksi vaihtoehdoksi jäi ideologisesti hajanaisen ja tahtotilaltaan häilyvän hallituksen kokoaminen kesällä 2011.

Jo alkutaival osoitti, että hallituksen toimia varjostivat monet pelot: pelko perussuomalaisten vahvistumisesta, pelko oman puolueen kannatuksen laskusta, pelko vääristä valinnoista rakenteita remontoitaessa ja pelko eurokriisin paisumisesta hallitsemattomaksi.

 

Kylmän sodan aikana ulkoisen uhan luoma pelko sai suomalaiset ponnistelemaan kahta kovemmin maan menestymisen eteen.

Tavalliset kansalaiset ja keskeiset päättäjät tajusivat, että vain taloudellinen menestys ja lisääntyvä hyvinvointi takaisivat Suomelle tulevaisuuden pohjoismaisena demokratiana. Luottamusta herättävää ulkopolitiikkaa ja Urho Kekkosta tarvittiin tätä tavoitetta tukemaan.

Nyt pelot ovat lamaannuttaneet kansalaisia ja hallitusta. Tätä menoa maata uhkaa pysähtyneisyys, pitkä kituliaan kasvun kausi, jota hallitsee julkisen talouden velkaantuminen sekä loppumaton kiistely tulonjaosta, ei tulojen ja työnteon lisäämisestä.

Kansalaiset tiedostavat hyvin, että jotain tarttis tehdä, näin ei voida jatkaa. Vahvemman hallitusvallan kaipuu onkin valtaamassa alaa. Näitä mielialoja heijastelee keskustan puheenjohtajan Juha Sipilän nousu toivotuimmaksi pääministerikandidaatiksi.

Vastatakseen kansalaisten huutoon Sipilä on lehtitietojen mukaan jo luonnostelemassa uudelle hallitukselle ohjelmaa, jolla Suomi saataisiin nousuun. Sama vahvemman poliittisen johtajuuden kaiho paljastuu osin myös perussuomalaisten kannatuksen taustalta.

 

Johtajuuden kaipuu ei ole Suomesta mihinkään hävinnyt, kriisiaikoina sitä haikaillaan vielä entistä enemmän.

Hallitus ei ole onnistunut osoittamaan kansalaisten silmissä riittävää johtajuutta, vaikka onkin toteuttanut yli viiden miljardin euron edestä talouden sopeutustoimia ja laati syksyllä kunnianhimoisen rakennepaketin.

Etenkin nilkuttaen ja kiistojen tahdittamana edennyt sosiaali- ja terveyspalveluiden (sote) uudistus sekä osin samaan pakettiin kuuluva kuntauudistus ovat heikentäneet kansalaisten luottamusta päätöksentekijöihin.

Kuntauudistuksessa valittiin alun perin vapaaehtoisten kuntaliitosten tie, mutta nyt aivan viime metreillä hallituksen suunnasta on vilautettu pakkoliitosten uhkaa tulevaisuuden työkaluna. Myös rakennepaketin toimeenpano on vasta edessä eikä ole takeita sen onnistumisesta ja velkaantumisen kuriin saamisesta.

Tällainen hidastelu ja ristiin rastiin suunnistaminen ei ole kohentanut luottamusta poliitikkoihin. Ettekä te uskalla tehdä mitään, kyselee moni.

Hallitus ei toki ole ollut tahdoton; erisuuntaisia tahtojia on ollut niin että päät ovat kolisseet yhteen. Ehkä vakavinta on kuitenkin ollut lopulta se, ettei hallituksen johdossa ole oikein ymmärretty, mitä kansalaiset todella tahtovat.

 

Uudenvuodentervehdyksessään pääministeri Katainen hahmotteli nykyajan poliittiselle johtamisella mallia, jossa vastuu ratkaisuista jäisi selvästi aiempaa enemmän kansalaisille ja yhteisöille.

Katainen totesi, että ”ylhäältäpäin sanelu ei kuitenkaan enää toimi, vaan päätöksenteossa on tunnistettava ihmisten kyky tehdä omia valintoja ja päätöksiä”.

Hän jatkoi ajatusta arvioimalla, että ”johtamisen tulee olla entistä enemmän suuntaviivojen asettamista, mahdollisuuksien luomista sekä ihmisten ja yhteisöjen kannustamista oman tulevaisuutensa rakentamiseen ja vastuun kantamiseen”.

Tämä kaikki kuulostaa hyvältä ja kauniilta, mutta todellisessa ihmisten maailmassa ainakaan vaikeita ratkaisuja ei voi näin toteuttaa.

Ihmiset kaipaavat vapautta, mahdollisuuksia ja kannustamista, mutta myös järjestystä, auktoriteetteja, johtajuutta ja velvollisuuksia. Näitä ihmisluonnon eri puolia korostavat myös hieman eri painotuksin Kataisen oman puolueen tausta-aatteet liberalismi ja konservatismi.

Liberalismi korostaa yksilön vastuuta itsestään ja vapautta ulkoisista kahleista.

Konservatismi taas tähdentää yksilön velvollisuuksia ja kansankokonaisuuden etua.

Aatteellisten puheidensa perusteella Katainen tuntuu ajautuneen liiaksi vain liberalismin vaikutuspiiriin.

Viime elokuussa pitämässään linjapuheessa Katainen tähdensi kehitystä kohti yhä yksilöllistyvää yhteiskuntaa, jossa vanhat auktoriteetit murtuvat ja yksilön vastuu lisääntyy.

Tätä kehityssuuntaa kokoomus on todellisuudessa korostanut 1970-luvun alusta alkaen, joten kovin omaperäisenä Kataisen ajattelua ei voi pitää.

Kovina aikoina tarvittaisiin myös konservatismin keskeisinä pitämiä painotuksia, kuten järjestystä, johtajuutta ja velvollisuuksia. Tämä unohtuu usein liian puhdasoppisen liberalismin kannattajilta.

Lopulta politiikassa menestyy parhaiten järkevällä pragmatismilla, ei korkealla liihottelevalla aatteellisuudella. Jos yrityksiä johdettaisiin kuten Oy Suomi Ab:tä, strategisia liiketoimintaratkaisuja viime hetkeen lykäten, edessä olisi tuhon tie.

 

Voiko poliittinen johtaja yhdistää liberalismin ja konservatismin parhaat puolet sekä poliittisen pragmatismin luotsatessaan maataan kohti parempia aikoja?

Kyllä voi, tämän osoitti esimerkiksi Britannian entinen pääministeri Margaret Thatcher. Hän sovelsi toiminnassaan sekä liberalismin että konservatismin oppeja.

Oikea-aikaisesti toimimalla ja omaa auktoriteettiaan sekä ihmisten velvollisuuksia korostamalla Thatcher uudisti Britannian vanhoja rakenteita. Tuloksena oli uudistunut ja menestyvä maa, jossa oli toki paljon vanhoja ja uusia sosiaalisia ongelmia, mutta eritoten uskoa siihen, että vaikeuksista voidaan selvitä.

Tätä uskoa Suomeen pitäisi luoda, osin päätöksillä, jotka tuntuvat lyhyellä aikavälillä vaikeilta ja kivuliailta.

Suomen suurisuuntaisen uudistusohjelman toteuttaminen näyttää jäävän monelta osin kevään 2015 eduskuntavaalien jälkeen aloittavan hallituksen vastuulle. Kyllä kansa (sittenkin) tietää!