Blogit

Joukko valtakunnan viisaita kommentoi maailman menoa.

Kuntauudistuksen umpikuja

Blogit Ykkösketju 5.7.2013 07:03
Osmo Soininvaara
Kirjoittaja Osmo Soininvaara on tietokirjailija, luennoija ja Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunnan varapuheenjohtaja (vihr).

On hyvin surullista, että kaikkien tärkeäksi myöntämä kuntauudistus on kariutumassa poliittisen riitelyn alle.

Uudistuksen aikataulu venähti perustuslakivaliokunnan vaatimusten vuoksi niin pitkäksi, että valmista ei taida tällä vaalikauddella tulla ja seuraavalla koko juttu joudutaan aloittamaan alusta – jos seuraavakaan hallitus kykenee vaikeaan asiaan tarttumaan.

Itse kuntauudistuksen tarpeesta ollaan samaa mieltä. Ongelmia on kaksi. Kaupunkiseutujen kuntien välinen osaoptimointi ja sosiaali- ja terveydenhuollon tehtävien käyminen liian vaativiksi pienten kuntien kannettaviksi.

Myös oppositiopuolueiden edustajat myöntävät – he jopa selkämmin kuin monet hallituspuolueiden edustajat – että kuntajako nykyisine pelisääntölieen tuottaa suurta haittaa kaupunkien kehitykselle. Saman kaupunkiseudun kuntien välinen osaoptimointi tuottaa suurta haaskausta ja johtaa huonosti toimivaan yhdyskuntarakenteeseen, jonka vankeina ollaan sukupolvien ajan.

Jokseenkin kaikki myöntävät tämän ongelmaksi. Poikkeuksena ovat oikeastaan vain jotkut niiden kuntien edustajat, jotka hyötyvät mahdollisuudesta valikoida asukkaiksi rikkaita ja terveitä. Näitä taas on enemmän hallituspuolueiden leireissä kuin opposition. Tästä asiasta pitäisi olla täysin mahdollista sopia opposition kanssa.

Siitä, ettei vastuu terveydenhuollon järjestämisestä ja rahoituksesta sovi kovin pienille kunnille, ollaan myöls täysin yksimielisiä. Myös pienet kunnat ovat. Moni niistä on esittänyt koko terveydenhuollon siirtämistä peräti valtion vastuulle. Siitä, miten tämä asia järjestetään, onkin sitten erimielisyyttä.

Jos asiaa katsoo suurten kaupunkien kannalta, niiden on järkevintä hoitaa terveydenhuolto itse. Niiden kannalta raja perus- ja erikoistason välillä on järkevintä poistaa ottamalla erikoissairaanhoitokin soveltuvin osin kunnan tehtäväksi ja jättää vain vaativin hoito yliopistosairaaloiden vastuulle.

Pienten kuntien kannalta parempi – tai ainakin kunniallisempi – vaihtoehto olisi siirtää koko terveydenhuolto maakuntien vastuulle. Tässä on monia hyviä puolia, ja olen sitä vaaliohjelmassani aikanaan ehdottanut itsekin, mutta huonona puolena siinä on jokseenkin ylittämättömän raja-aidan muodostuminen terveydenhuollon ja muun palvelutuotannon välille.

Jos kuntauudistus etenisi hallituksen kaavailemalla tavalla, maakunnan keskuskaupungin asukasluku olisi lähes joka maakunnassa yli puolet maakunnan asukasluvusta. Silloin olisi luontevaa, että keskuskaupunki järjestäisi palvelut ja myisi ne johonkin säädeltyyn hintaan maakunnan muille kunnille, mieluummin kapitaatioperusteella, eli euroa/asukas -hinnoittelulla.

Keskustasta on valitettu, että tällainen malli vaarantaisi syrjäseutujen palvelut. Vastakysymyksenä voidaan kysyä, miten maakuntamalli, jossa keskuskaupungin asukkailla on äänten enemmistö, takaisin palvelut yhtään sen paremmin. Keskustan vastaus on, että säädetään laki, että jokaisessa kunnassa on oltava terveysasema. Voihan sellaisen lain säätää koskemaan vastuukuntamalliakin.

Silti näin sitä nyt ainakaan ei voi tehdä. Olisi erittäin eriarvoista taata oma yksikkö parintuhannen asukkaan nykyiselle kunnalle ja jättää takaamatta 20 000 asukkaan entiselle kunnalle. Jokin pavelujen läheisyystakuu on lakiin kirjattava, mutta ei juuri kuntiin sidottu, koska kaikki kuntaliitokset loppuisivat siihen.

Kaupunkiseutujen kuntaliitokset ovat kariutumassa kehyskuntien voimakkaaseen vastustukseen. Halu säilyttää päätösvalta omissa käsissä on ymmärrettävää ja hyväksyttävää, oikeus yrittää hyötyä edullisten asukkaiden valikoinnista eli kermankuorinnasta taas ei ole hyväksyttävä.

Ideaali ratkaisu olisi tehdä oma hallinnon porras kaupunkiseuduille niin, että seutuhallinto vastaa niistä päätöksistä, jotka on tehtävä yhdessä ja peruskunnat niistä, joilla ei loukata naapureiden etua. Tällöin verot pitäisi kerätä tälle kaupunkiseudulle, mutta tämä edellyttäisi perustuslain muutosta. Siitä siis pitäisi sopia opposition kanssa. Näissä tunnelmissa tämän mielestäni parhaan mallin voi siis unohtaa.

Jos olisi realistista avata perustuslaki, voisi myös ajatella, että olisi vastuiltaan erilaisia kuntia. Silloin syrjäiset maalaiskunnat voisivat säilyä itsenäisiänä, mutta raskaista tehtävistään vapautettuina.

Suurkunta-ajattelu lähtee siitä, että tehdään isoja kuntia ja niiden sisälle voimakas kunnanosahallinto paikallisia kysymyksiä varten. Keskustan maakunta-kotikuntamalli tarjoaa oikeastaan saman radikaalimmassa muodossa. Siinä pääosa kunnan tehtävistä siirrettäisiin vielä suuremmille yksiköille – maakunnille. Paikallishallinnon yksiköt olisivat tarjottua kunnanosahallintoa vahvempia, koska kunnat kuitenkin säilyisivät itsenäisiänä, vaikka valtaosan tehtävistään menettäneinä.

Miten siis tästäkin on saatu riita aikaan? Kyse on oikeastaan vain käsitteistä, kutsutaanko suurkuntaa kunnaksi vai maakunnaksi ja pienempää yksikköä kunnan osaksi vai kunnaksi.

Mutta onko keskustan maakunta liian suuri yksikkö? Jakautuuko Suomi enää maakuntiin vai pikemminkin kaupunkiseutuihin? On luontevampaa ajatella Loviisa osaksi Porvoota ja Hanko osaksi Raaseporin lähipiiriä kuin molemmat ensisijaisesti osaksi laajaa Uuttamaata.

Eikö keskustan kotikunta – maakuntamallin voisi toteuttaa niin, että monikeskuksiset maakunnat jaettaisiin yksikeskuksisiksi. Silloin se ei juuri poikkeaisi siitä, mihin hallitus tähtää. Erikoissairaanhoidon kanssa jouduttaisiin vähän jumppaamaan, mutta sairaanhoitopiirithän ovat terveydenhoitojärjestelmämme parhaiten toimiva osa.

Olen puhemiehen kanssa samaa mieltä. Oppositio on otettava mukaan kuntauudistukseen.