Kaupunkien kasvava merkitys
Viime aikoina on eri puolilla maailmaa esitetty ennusteita, joiden mukaan suuret kaupungit ohittavat merkityksessä valtiot. Valtiot menettävät päästövaltaansa toisaalta yrityksille ja ylikansallisille organisaatioille, kuten WTO:lle ja EU:lle, ja toisaalta kaupungeille.
Talouden ja teknologian kehitys suosii elinkeinoja, jotka menestyvät parhaiten suurissa kaupungeissa. Siksi suurten kaupunkien asukasluvut kasvavat niin, että voidaan puhua urbanismin uudesta aallosta.
Kaupunkien kasvun ohella tälle muutokselle on yhteisenä piirteenä halu asua keskusta-alueilla (downtown) mieluummin kuin lähiöissä tai kaupunkeja ympäröivällä hajanaisella omakotivyöhykkeellä ja se, että aiempaa selvästi useampi nuori jättää ajokortin hankkimatta, koska ei katso tarvitsevansa sitä mihinkään. Aiemmin vitsinä esitetty vanha helsinkiläinen sananlasku kuvaa heidän ajattelutapaansa: ratikalla pääsee kaikkialle; jos jonnekin ei pääse ratikalla, sinne ei kannata mennä.
Halu keskustan kävelyvyöhykkeelle selittyy kulutustapojen muutoksella. Yhä suurempi osa kulutuksesta on palvelujen kulutusta ja yhä suurempi osa matkoista liittyy vapaa-aikaan ja asiointiin. Ei ole niin olennaista, kuinka kaukana työpaikasta asuu, vaan kuinka lähellä jokapäiväisiä palveluja asuu. Yleistyy elämänmuoto, jossa asunnot ovat keskustassa ja työpaikat kaupungin ulkopuolelle.
Ennustan, että länsimetro vie siihen, että Keilaniemessä työskentelevistä yhä useampi asuu hipsterien Kalliossa. Keilaniemeen voidaan rakentaa asuntoja, mutta hipsterialuetta siitä ei saa.
Muutos on ollut Helsingin seudulla nopea: vuonna 2004 seudun asukasluvun kasvusta puolet suuntautui kehyskuntiin mutta nyt enää kahdeksasosa. Muutos olisi vielä paljon nopeampi, jos tarjonta pystyisi vastaamaan kysyntään. Helsingin ratikkavyöhykkeellä asuntojen hinnat ovat kohonneet järjettömyyksiin.
Kaupunkien kehitys vaatii yhteiskunnalta suuria investointeja ennen kaikkea liikenteeseen ja muuhun infrastruktuuriin. Siksi kaupungeissa tehtävät päätökset ovat niin tärkeitä. Itse katson tekeväni paljon isompia päätöksiä Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunnassa kuin eduskunnan hallintovaliokunnassa.
Suomessa ei kuitenkaan ole kuin muutama kaupunkikunta, siis kaupunki joka muodostaisi kunnan. Kaupunkikunniksi kutsutut ovat melkein kaikki kaupunginosakuntia.
Kaupunki on monimutkainen kone, jota on suunniteltava kokonaisena.
Helsinkiläinen katsoo kateellisena, miten Tukholma pystyy vastaamaan suurin strategisin toimin urbanisaation uuteen aaltoon. Kaupunki varautuu kymmenientuhansien asukkaiden vuotuiseen väestönkasvuun vahvalla kaupunkirakennetta tiivistävällä kaavoituksella ja panostamalla miljardikaupalla raideliikenteeseen.
Moneen kuntaan jakautuneella Helsingillä ei ole mitään mahdollisuutta vastata Tukholman ja Tallinnan haasteeseen.
Asiaa pahentaa vielä se, että yhtenä osapuolena riitaisten kuntien neuvotteluissa istuu valtio.
Kunnalla on kaksi aivan erilaista tehtävää, toisaalta vastata palveluista ja toisaalta infrastruktuurista. Päivähoidosta tai peruskoulusta on järkevää päättää pienissä yksiköissä, mutta infrakunnan pitäisi kattaa koko kaupunki – kuten se kattaa Ruotsissa, jossa tehtävät on annettu Tukholman läänille.
Meidän pitäisi antaa koko infrakunnan tehtävät metropolihallinnolle jakamatta niitä isoihin ja pieniin päätöksiin, koska se jako tuottaisi vain lisää sekasotkua.
Jos kuntien välistä eriarvoisuutta aletaan rajoittaa kaavoituksella sijoittamalla rikkaiden ja köyhien asuntoja tasapuolisesti ympäri kaupunkia, tehdään tyhmiä kaavoituspäätöksiä.
Omakotialueet sopivat kaupungin reunalle, jonne taas sosiaalisen asuntotuotannon sijoittaminen kunnollisen joukkoliikenteen ulottumattomiin olisi perin väkivaltaista. On parempi kerätä verot metropolihallinnon tasolla ja kaavoittaa järkevästi.