Joukko valtakunnan viisaita kommentoi maailman menoa.

Kaikki ei mennyt vikaan

Juhana Vartiainen
Blogit Ykkösketju 13.4.2013 12:00
Kuvitus Outi Kainiemi.

”Kurja tieteemme” (dismal science) taloustiede on osavastuussa maailmantaantuman syvyydestä. Suurimmat synnit liittyvät nousukauden itsetyytyväisyyteen.

Liian monet ekonomistit, niin soveltavalla kuin akateemisellakin puolella, tuudittautuivat vuosina 2002-2007 siihen, että markkinatalous ja erityisesti rahoitusmarkkinat tasapainottavat itse itsensä.

Kun rahoitusmarkkinat oli lähes kaikkialla vapautettu ja vapaa markkinatalous valloitti maailmaa, oli helppoa ja mukavuudenhaluista ajatella, että vakavat talouskriisit olivat jääneet historiaan.

Esimerkiksi kokonaistaloudellisia epätasapainoja urheasti korostanut Cambridgen keynesiläinen Wynne Godley ja häntä esillä pitänyt Financial Timesin kolumnisti Martin Wolf jäivät lopulta yksinäisiksi varoittaviksi ääniksi.

Akateemisen makrotaloustieteen ja keskuspankkitutkijoiden teoriaponnistukset olivat lisäksi luoneet joukon simulointimalleja, joiden avulla näyttiin ensi kertaa voitavan toteuttaa suhdannepolitiikan teknokraattinen unelma: oli olemassa simulointimalli, jonka ”agentit” (yleensä yksi edustava agentti) ovat rationaalisia ja eteenpäinkatsovia ja joiden käyttäytyminen mallittamalla oli mahdollista harjoittaa hyvää rahapolitiikkaa.

Vaihetta voi pitää jonkinlaisena tiedemiesten hybriksenä. Ruotsin keskuspankkikin nosti, ehkä teknisesti vaikuttavien mallilaskelmiensa myötävaikutuksella, vielä syyskuussa 2008 ohjauskorkoaan. Samaan aikaan enemmän sormituntumalla taloutta ennustavien laitosten signaalit alkoivat välkkyä punaisella huonojen talousenteiden kasaantuessa.

Kun taantumasta noustaan ja palokuntatoimista siirrytään normaalijärjestykseen, tullaan keskuspankeissa miettimään, riittääkö inflaatiotavoite korkopolitiikan ohjenuoraksi. Keskustellaan esimerkiksi siitä, pitääkö varallisuusesineiden hintoja myös koettaa ohjata, ja ehkä jopa siitä, olisiko nimellisen kokonaistuotannon kasvu parempi ohjaustavoite kuin inflaatiovauhti.

Mutta yleisen itseruoskinnan keskellä pitää nähdä myös valopilkut. Kaikkea ei tyritty eikä teoria aina ole humpuukia.

Taloustieteen teoriaherrojen myönteinen saavutus on, että 1980-luvulta alkaen luotiin edellytykset keskuspankkien itsenäisyydelle. Kehityskulkuun vaikuttivat toki 1970-luvun ja 1980-luvun inflaatiokokemukset, mutta niiden älylliset perustelut esitettiin vakuuttavasti nimenomaan talousteoreetikoiden - Kydland, Prescott, Barro ja Gordon - artikkeleissa.

Tämä teoriakirjallisuus osoitti vakuuttavasti, että koko yhteiskunnan kannalta paras talouspolitiikka edellyttää sitoutumista sääntöihin, kuten inflaatiotavoitteen ylläpitämiseen.

Hyvä talouspolitiikka on ajassa ”epäkonsistenttia”. Niinpä hetkellisesti yhteiskunnan kokonaisetua – eli esimerkiksi työllisyyttä – maksimoiva talouspolitiikka ei johda pitkällä aikavälillä hyvään lopputulokseen.

Päättäjät voisivat laskea työttömyyden vaikka kuinka alas ylikuumentamalla talouden, mutta korkea työllisyys ei olisi kestävällä pohjalla vaan johtaisi ajan mittaan inflaatioon. Siksi on viisasta delegoida rahapolitiikan hoito riippumattomalle viranomaiselle, keskuspankille.

Muistan hyvin, kuinka suurin periaatteellisin epäilyin itsekin aluksi suhtauduin kehityskulkuun. Talouspoliittisen päätöksenteon olennaisen osan siirtäminen valtakirjalla teknokraattiselle toimielimelle on demokratian näkökulmasta arveluttavaa.

En epäile enää. Emme toki vielä tiedä, miten eurokriisissä lopulta käy, ja USA:ssakin on monta mutkaa ennen kuin talouskasvu on saatu normaaleille urille. Mutta juuri kaksi mahtavaa itsenäistä keskuspankkia, USA:n Federal Reserve ja Euroopan keskuspankki, ovat olleet nykyisen kriisin ratkaisussa olennaiset tukipylväät. Ne ovat kyenneet tekemään päätöksiä ja jopa viisaita ja johdonmukaisia päätöksiä.

USA:n Fed on maan pääpuolueiden finanssipoliittista vastuuttomuutta sivusta katsellen ylläpitänyt rohkeasti kokonaiskysyntää ja rahoitussektoria, toisinaan aika rohkeasti improvisoiden. Tässä pääjohtaja Bernankella on ollut tukea sekä Fedin itsenäisen aseman luomasta uskottavuudesta että myös omasta akateemisesta tutkimuksestaan, joka koski 1930-luvun suurta lamaa.

Euroopan keskuspankkikin on onnistunut vakauttamaan tilanteen. EKP olisi varmaan voinut laskea ohjauskoron vielä alemmaksi. Silti sen toimet ovat olleet suurin piirtein oikeansuuntaisia. Ja juuri loppukesästä 2012 pääjohtaja Mario Draghin antamat sitoumukset poliittisesti ehdollisista tukiostoista ovat luoneet mahdollisuuden päästä kriisistä ulos.

Euroopan keskuspankki ei tietenkään kykene yksin ratkaisemaan eurokriisiä, mutta siihen on nyt periaatteellinen mahdollisuus, jos euroalueen ja EU:n päättäjät ja äänestäjät ymmärtävät, mitä pitää tehdä.

Ja tässä tullaan yhden viisauden äärelle.

Kuvitellaan, missä tilassa euroalue olisi nyt, jos sitoumukset kriisimaiden obligaatioiden ostoista olisi antanut vanhan ajan keskuspankki, jota olisivat edustajiensa kautta hallinneet poliittiset päättäjät - Berlusconista alkaen. Mahdollisuutemme vakauttaa euroalue olisivat suunnilleen yhtä hyvät kuin lumipallolla helvetissä, ruotsalaista sanontaa lainatakseni. Ei ole yhteiskuntasopimusta ja valtiollista sopimusta, johon rahoitusmarkkinat olisivat uskoneet.

EKP luotiin yhdeksi maailman itsenäisimmistä keskuspankeista, ja tätä päätöstään ei Euroopan hallitusten tarvitse katua. Sekään ei takaa, että tämä sota voitetaan, mutta yrittää kannattaa yhä.

Juhana Vartiainen

Kirjoittaja on Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen VATT:n ylijohtaja.

Keskustelu

Mitähän sinulle sa***nan possulle pitäisi oikein sanoa. En tiedä.

Henri K:lle:

Onpa hyvä, että et sanonut mitään. Sehän olisi todennäköisesti ollut samaa maata kuin tuo sanomatta jäänytkin…

”Akateemisen makrotaloustieteen ja keskuspankkitutkijoiden teoriaponnistukset olivat lisäksi luoneet joukon simulointimalleja, joiden avulla…”

…tulevaisuutta kyettiin ennustamaan yhtä tarkkaan ja luotettavasti kuin ilmastomalleilla konsanaan!

On erinomaista, että meillä on itsenäinen keskuspankki. Nyt sen vielä pitäisi osoittaa itsenäisyytensä. Ehkä muutto Frankfurtista vaikkapa Lissaboniin, Ateenaan, Dubliniin tai miksipä ei vaikka Nikosiaan auttaisi?

Nykyisillä lääkkeillä ei tämä kriisi ole ratkaistavissa. Yhteiskunnat eivät sitä yksinkertaisesti vain tule kestämää. Kun keskuspankin päätöksenteko perustuu alueen taloudellisesti suurimman ja tehokkaimman osasen olosuhteisiin ja tarpeisiin, reuna-alueet väistämättä kärsivät. Sisäinen devalvaatio kuuluu kategoriaan Satuja ja tarinoita kaikenikäisille, eikä tehokkain alue ainakaan vielä ole osoittanut halua aluepolitiikkaan, jolla tehottomampien alueiden elinmahdollisuuksia edes helpotettaisi siihen asti, että ne saavat rakenteensa uudistettua ja kulunsa hanskaansa.

http://eaglesflysingly.blogspot.fi/2013/04/nain-ratkeaa-euro-kriisi.html

On täysin mahdollista, että teoriassa kaikki ei ole mennyt vikaan, mutta käytännössä suuri osa jo on, ja loputkin tulee menemään, ellei nykypolitiikasta luovuta.

Näitä luetaan juuri nyt