Joukko valtakunnan viisaita kommentoi maailman menoa.

Isäni, tuntematon sotilas: Minä olin Linnassa, koska hän oli sodassa

Tapani Ruokanen
Blogit Ykkösketju 7.12.2012 14:17

Itsenäisyyspäivän aamun ensimmäinen tehtävä oli lapioida polku lipputangolle – tänä päivänä on liputettava, jos koskaan.

Vapaapäivä tulikin sopivasti lumpipyryn keskelle, oli aikaa lapioimiseen, kolaamiseen ja portaiden harjaamiseen.

Tänä vuonna ajattelin paljon isääni Osmo Henrikiä, joka oli sataprosenttinen sotainvalidi ja kuoli vain 32-vuotiaana. Hän olisi voinut olla yksi noista harmaapäistä puolustusvoimien paraatia katselemassa, ainakin televisiosta. Olin vähän alle 5-vuotias hänen kuollessaan, kolmesta veljeksestä vanhin.

Kun menettää vanhempansa noin varhain, jäljelle jää elämänpituinen kolo. Oma isä on lähes täysin tuntematon henkilö. Aikalaisten kertomukset ja muistelukset hänestä kohoavat arvoonsa. Jokainen muistuma, pienikin välähdys tai tapaus hänestä liittyy minun oman isäni tarinaan, jota en koskaan kuullut häneltä. Eikä sitä ollut kertomassa enää äitikään silloin, kun aikuisena olisin ymmärtänyt kysyä.

Yksi tämmöinen kysymys oli, mitä mieltä isä oli LinnanTuntemattomasta sotilaasta. Hän ehti nähdä Edvin Laineen elokuvan vuonna 1955 – isä kuoli seuraavana vuonna. Osmo oli todennut elokuvan jälkeen omana arvionaan mukana olleelle yställeen Aarnelle, että tuommoistahan se oli oikeastikin.

Aarne on kummisetäni, joka asuu sotaveteraanien palvelukodissa, 95-vuotias, talvi-, jatko- ja Lapin sodan konkari. Luoti meni hänen olkapäänsä läpi, hengenlähtö oli millimetrin päässä. Hän jäi täpärästi henkiin, vaikka paras kaveri Osmo ei. Aarne on ollut isän tarinan eteenpäin kertoja perheessämme. Ja muutenkin keskeinen persoona. Olisi väärin sanoa, että isän korvike, koska isää ei korvaa kukaan.

Vanhemmiten huomaan oudon piirteen itsessäni. Tunnen kantavani myös sodan taakkaa, vaikka en ollut silloin vielä syntynytkään. Ikävöin tuntematonta isää. Suren sitä, ettei isä ehtinyt koskaan näkemään poikiensa kasvamista eikä hän saanut tietää sitä, että sota ei ollut turha. Sen tuhkasta nousi uusi Suomi, joka on monella mittarilla maailman ykkönen. Viimeksi tällä viikolla maailman vähiten korruptoituneeksi maaksi valittu. Suren sitä, ettei isä saanut tietää tätä koskaan eikä sitä, ettei hänen uhrinsa mennyt hukkaan. Hän antoi paljon, kaikki, oman elämänsä.

Näistä haikeista tunnelmista huolimatta eiliseen päivään sisältyi myös paljon iloisia kokemuksia, kuten osallistuminen uuden tasavallan presidentin kutsusta Linnan juhliin. Arvostan presidenttien kutsua ja ymmärrän kyllä, että se tulee päätoimittajalle.

Ensimmäisen kerran olin mukana 1980-luvulla, silloin Kotimaan päätoimittajana presidentti Mauno Koiviston kutsusta. Sen jälkeen kutsuja on tullut vaihtelevasti, mutta kaikilta presidenteiltä. Tasavallan presidentti Sauli Niinistön ja hänen puolisonsa Jenni Haukion juhlat olivat hauskat – liekö se sitä, ettei meneminen Linnaan enää jännitä niin kauheasti kuin ensimmäisillä kerroilla. Osansa oli varmasti silläkin, että Linnan yläkerroksiin oli pystytetty sopivasti pöytiä suupaloja ja juomaa tarjoamaan, ei tarvinnut odottaa kättelyn päättymistä kuivin suin. Ja juttu alkoi luistaa monien tuttujen kanssa, joita juhlissa riittää. Odotusaika ennen vapaan liikkumisen alkamista on toista tuntia.

Vanha tuttavani Heikki Hursti puolisoineen oli jo pitänyt ensimmäiset ”Linnan juhlat” Helsingin köyhimmille. Hakaniemen torilla oli jaettu soppaa ja ruokakasseja. Heikki jatkaa isänsä ja äitinsä Veikko ja Lahja Hurstin perinnettä.

Tunsin Veikon hyvin. Hän oli hurja mies. Uskoon tullut taiteilija, entinen alkoholisti, yksi niitä harvoja ihmisiä, jotka kykenevät ottamaan Raamatusta Jeesuksen antamat ohjeet semmoisenaan – esimerkiksi sen, että velvollisuutemme on auttaa köyhää. Toinen samanlainen persoona, jota haastattelin ensimmäisen kerran 35 vuotta sitten, oli Kalkutan köyhien auttaja, Äiti Teresa, nykyisin katolisen kirkon pyhimykseksi nousussa oleva Kalkutan Autuas Teresa. Hänen mielestään Kristus tuli häntä vastaan Kalkutan kadulla köyhän ihmisen muodossa ja kysyi: otatko minut vastaan, pidätkö minuakin ihmisenä. Jos meillä olisi pyhimyksiä, Veikko Hursti epäilemättä olisi nousussa siihen suuntaan.

Esittelin Heikin jonossa aivan toisenlaiselle henkilölle, joka myös herätti lämpimiä muistoja ja oman positiivisuutensa takia hyvää itsenäisyyspäivämieltä. Hän on Rauno Saari, pitkäaikainen demarien luottomies, joka on toiminut valtion korkeimmissa viroissa, kuten maaherrana. Olemme olleet yhteydessä toisiimme monissa asioissa, myös Suomen tulevaisuusstrategian merkeissä takavuosina. Raunolla on tulevaisuuden uskoa nytkin, kun isänmaan tulevaisuus näyttää hiukan epävarmalta.

Tästä on paljon puhunut myös valtiosihteeri Raimo Sailas, joka tuli vastaan vapautuneissa tunnelmissa: enää muutamia piikkejä kammassa ja eläkeikä koittaa. Hänen tehtävänsä on ollut toimia eräänlaisena ”paholaisen asianajajana”, joka muistuttaa itsetyytyväisille suomalaisille, ettei pidä kuvitella kaiken jatkuvan hyvänä ihan itsestään. Koneen Matti Alahuhta on yksi myönteisen hengen ja tulevaisuudenuskon levittäjä. Hänenkin kanssaan juutuimme juttelemaan. Vastaan tuli myös SAK:n puheenjohtaja Lauri Lyly, joka hymyilee sittenkin.

Kansallisteatterin melko uusi pääjohtaja Mika Myllyaho tuntui olevan myös tyytyväinen – ja syystä. Hän on onnistunut yhdistämään klassisen ja poliittisen teatterin: kansallinen kunnioittaa perinteitä, mutta ottaa osaa myös yhteiskunnalliseen keskusteluun. Hauska tapaaminen oli myös Eija-Riitta Korholan kanssa, joka esitteli seurueelle itsensä entiseksi sihteerikseni. Se on kyllä totta – hän oli lyhyen aikaa sihteerini vuosikymmeniä sitten Kotimaa-lehdessä ennen nousuaan politiikan huipulle. Tämän korostaminen on tietysti vitsi, mutta myös kohteliaisuus.

Vanhat ystäväni Olli ja Leila Valtonen sekä Sami ja Hanne Salmi olivat myös juhlavieraiden joukossa, Missio Helsingin toimitusjohtaja ja Oulun piispa. Olemme yliopistosta kurssitovereita, yhteys on säilynyt jo yli neljä vuosikymmentä. Olli on käynnistänyt monta hyvää kampanjaa, viimeksi tänä syksynä lasten puolesta. Hän on myös mukana presidentin kampanjassa nuorten puolesta. Sami on puolestaan tehnyt sovintoa kirkon ja saamelaisten kesken – ja myös onnistunut luomaan uudenlaisen yhteyden kahden kulttuurin välille. Siis pontifex maximus – suuri sillanrakentaja – kuten kirkonmiehen tulee olla.

Yllättäen Linnan saleissa vastaan tupsahti myös runoilija ja kirjailija Joni Pyysalo, nuori ja tulinen idealisti. Tietysti hän on täällä – turkulainen Jenni Haukion yhteistyökumppani. Oli hauska rupatella ja kuulla tuoreet kuulumiset Eino-pojastakin. Ehkä rouva Haukion ansiota on se, että Linnassa oli paljon nuorempaa sukupolvea?

Sauli Niinistön ensimmäisillä Linnan juhlilla oli siis varsin myönteinen fiilis. Se oli hyvä signaali, merkki siitä, ettei peli ole menetetty Suomessa, vaikka huolestuneita kommentteja tulee juuri nyt kaikkialta ja päivittäin. Linnan juhlien yksi piirre on myös myönteinen tunne siitä, että on saanut kutsun: ai, sinäkin olet täällä, hyvää itsenäisyyspäivää! Mukana olevat muodostavat eräänlaisen yhden illan yhteisön, läpileikkauksen Suomesta ja suomalaisista. Tällä kertaa tuo joukko tuntui uskovan huomiseen.

Illalla katsoin vielä uudempaa Tuntemattoman sotilaan elokuvaversiota. Ajattelin jälleen isääni, jonka nuoren elämän täytti vain yksi kokemus: sota. Minä olin Linnassa, koska hän oli sodassa. Ilman sitä ei olisi Suomea.

Tapani Ruokanen

Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden päätoimittaja.

Keskustelu

”…Minä olin Linnassa, koska hän oli sodassa. Ilman sitä ei olisi Suomea.”

Tuo viimeinen lause on yleistä, mutta tarpeetonta hymistelyä, sillä Suomi olisi vieläkin joka tapauksessa. Miksi aina täytyy liioitella? Eivätkö tosiasiat riitä?

Jotakin Linnasta puuttui, nimittäin Mannerheim.

Jos Mannerheimin olisi saanut lainaan Kansallisteatterista, niin ei don Eero Heinäluoman olisi tarvinnut mennä Varsovaan saakka kyynelehtimään, vaan olisi voinut avoimesti Linnan kutsuilla nojata Hänen olkapäätä vasten.

”Linnan juhlien yksi piirre on myös myönteinen tunne siitä, että on saanut kutsun: ai, sinäkin olet täällä, hyvää itsenäisyyspäivää! Mukana olevat muodostavat eräänlaisen yhden illan yhteisön, läpileikkauksen Suomesta ja suomalaisista.”

Läpileikkaus? Tuostakin käytännöstä, kansalaisten virallisesta ja näkyvästä erottelemisesta niinsanotusti vuohiin ja lampaisiin, joutaisi viimein tulla loppu.

Isänmaallisuuteemme kuuluu aina vivahteita ja menneitten, raskaittenkin, tapahtumain erilaisia tulkintoja.

Väino Linnan alkuperäinen “Sotaromaani” julkistettiin vasta 2001 eli 47 vuotta ‘Tuntematon sotilas’ -kirjan julkistamisesta ja 45 vuotta kirjaan perustuvan Edwin Laineen ohjaaman elokuvan ensi-illasta.

Kustantaja WSOY teki sensuroidun version julkistamispäätöksen Yleisradion MOT-ohjelman tuotua suuren yleisön tietoisuuteen tosiasian, että kustantaja sensuroi Linnan alkuperäisen käsikirjoituksen salassa Linnalta syksyllä 1954.

Mitä Linnan Sotaromaanista sensurointiin ja miksi?

Jatkosotaa koskevasta Linnan “Sotaromaanista” sensurointi pyyhitti pois mm. Vilho Koskelan lomalta palaavan Kariluodon kanssa käymän keskustelun, jossa Koskela syyttää armeijan ryssävihapropagandaa ja omien sotilaitten ampumisia ja teloituksia armeijan henkisen ryhdin murtamisesta:

“Ampuminen käy vain armeijoissa, joissa sellaiselle on vanhat juuret. Tälläinen umpimähkäinen hätäkieno ei muuta kuin pahentaa asiaa. Miehet tietävät hyvin, ettei syy ole heidän ja laskevat tuollaiset teot murhiksi…

Koskela oli vähän aikaa äänetön ja jatkoi sitten pingoitetun rajusti:

-Ja sitä se onkin. Ei se muuta olekaan.”

Sensurointi poisti myös Kariluodon pohdinnan:

“- Elimme melkein kolme vuotta toisten tekojen varassa. Usko voittoon ja tulevaan mahtavuuteen teki meidät ylimielisiksi. Nimenomaan meidät, minun kaltaiseni. Saksan mahtavuus oli se psykologinen tausta, jonka perusteella jäimme lepäämään. Emme vaatineet itseltämme enää mitään. Hallitsimme sotamiehiäkin vain sen kautta, emme enää omien tekojemme ja uhrautumisiamme avulla. Lakkasimme uskomasta, ettei tässä armeijassa siedetä herroja. Kun selkänojamme petti, kadotimme myös miehet käsistämme. Meillä ei enää ollut kestävää yhteyttä heihin.”

Sensurointi poistatti myös arvion Sarastien pataljoonasta ja vihollisesta:

“Tässä pataljoonassa toistuvat samat ilmiöt kuin muuallakin. Toivottomuus tuomitsi jo etukäteen kaikki yritykset epäonnistumaan, ja epäonnistuminen lisäsi toivottomuutta. Halveksittu vihollinen osoittautui erittäin voimakkaaksi, vieläpä se yllätti kyvykkyydelläänkin. Se ei jättänyt vanhoista käsityksistä mitään jäljelle. Se ei ollut arka, ei demoralisoitunut, ei vailla aseistusta, ei huonoa itämaista sotilasainesta. Vieläpä täytyi tunnustaa, ettei se ollut tyhmä.”

Kesäkuussa 1944 puna-armeijan suurhyökkäyksen seurauksena 50.000 Suomen armeijan rintamamiestä jätti luvatta asemansa Karjalan kannaksella. Kokonaisia ryhmiä, joukkueita, komppanioita ja pataljoonia pakeni pakokauhun vallassa.

Karkuruuden pysäyttämiseksi armeijan johto ammututti ja teloitutti selustassa kesäkuussa 1944 Lappeenrannan seudulla ja Saimaan saaristossa pari tuhatta rintamalta poistunutta omaa sotilastaan.

Kenraaliemme peukaloimien – ja suurelta osin myös tuhoamien – sota-arkistomme asiakirjojen ja tilastokeskuksen kuolisyytilastojen mukaan Lappeenrannassa tai Saimaan saaristossa ei ammuttu tai teloitettu kesäkuussa 1944 yhtään Suomen armeijan sotilasta.

Omien ampumat ja teloittamat rintamamiehet väärennettiin asiakirjoihin kadonneiksi ja julistettiin myöhemmin aina 1960-luvulle saakka alioikeuksien tuomioilla kuolleiksi.

Akateemikko Paavo Haavikon sanoin:

“Kuullessani Lappeenrannan tapahtumista en uskonut sanaakaan, mutta käsitykseni muuttui kun näin miten huolellisesti todistusaineistoa on hävitetty. Totena pidän vain sitä, että salaamista ei suoriteta turhan takia.”

Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia

Isäni haavoittui sodassa ja joutui sairaalaan (palasi myöhemmin rintamalle). Sairaalassoloaikanaan hän tutustui äitiini, lottatyttöön. He avioituivat ja siitä sikisi minunlaiseni tyyppi kolmen sisaruksen lisäksi. Avioliitto kesti molempien kuolemiin asti vuosikymmeniä. En tässä olisi ilman heitä! Onneksi sotilaidemme hurjan taistelun! Heille kaikki kunnia!

no ollaanpas täällä prinsessanherkkiä, ilottomia ja tylsiä! Suomi täyttää 95 vuotta ja joku ammattimainen mielensäpahoittaja ei kestä yhtään juhlapäivän hymistelyä ja toinen vastaava tosikkomainen mielensäpahoittaja taas kokee, että on liiottelua että valtakunnassa on yksi juhla kerran vuodessa. Millaista tuollainen synkkyyden ja kademielen täyttämä elämä mahtaa olla?

Jonkun pitänee ottaa huomioon se elämän synkkäkin puoli, jota ei voi kiistää.

Samoin tosiasiat. Hymistelykin menee näet mielestäni liian pitkälle, kun jätetään huomiotta historialliset tosiasiat, koska on tarvetta korostaa joitakin toisia puolia. Varsinkin se, ettei Suomi olisi nyt itsenäinen tai peräti lainkaan olemassa, jos vihollinen olisi toisen maailmansodan aikana päässyt maahan. Miehittäjähän olisi varmasti lähtenyt täältä joko vuonna 1989 tai 1991, kun se lähti muualtakin itäisestä Euroopasta ja kyseiset maat itsenäistyivät. Tämän unohtaminen vain on kiusannut minua, joka olen huomannut tuon ristiriidan (juhla)puheiden ja todellisuuden välillä – eivätkö muut?

On tarpeeksi siinäkin, että Suomi sai kehittyä puoli vuosisataa jokseenkin (kaikesta huolimatta) vapaasti ja tarkoituksenmukaisesti sekä menestyksellisesti. Eikä täällä nyt ole miljoonaista vierasta väestönosaa, eikä sosialistisen moraalin kyseenalaista perintöä, ei myöskään nopean pakkokehityksen luomaa jyrkkää eriarvoisuutta ym. sitä, jota näemme eteläisemmissä maissa.

Hra K, toivotan sinulle jaksamista itsesi kanssa!

Me muut helposti vaan unohdetaan jossitella ja pitää 24/7 mielessä tuo elämän synkkä puoli.

Varoitan, että täällä maassamme on liikkeellä ihmisiä jotka näkevät hyvää ihan …arkipäivässäkin! Sen todennäköisyys, että kohtaat hymisteleviä ja iloisesti elämään suhtautuvia ihmisiä saattaa vielä nousta juhlapäivien aikaan. Ole siis varovainen tuolloin, jos se on vaikeaa sinun kestää. Ja suo meille yksinkertaisille anteeksi! Emme millään pahalla.

Paljastan vielä yhden asian: joskus me jopa .. tunnemme …kiitollisuutta! Kyllä! Tiedän, että se on sinusta varmasti ihan sietämätöntä. Emme tosiaan osaa ylianalysoida ja jossitella pois iloista mieltämme. Emme pitää mielessä mahdollista vaihtoehtoista historian kulkua. Emme aina pysty tukahduttamaan kiitollisuutta nykypäivästä ja esi-isiemme tekemästä työstä ja uhrauksista. Silloin se pahin ehkä tapahtuu… Voi todella sattua, että esiin pilkahtaa – hymistely!

Me emme näet aina huomaa sitä, sillä meille se saattaa olla ihan normaalia ylpeyttä sekä sellaista ilon ja juhlan tunnetta. Olet varmaan joskus lukenut sellaisesta? Sitten se voi ilmetä myös sellaisena sanallisena ’riehakkuutena’ joka teitä niin herkkiä mielensäpahoittajia voi järkyttää.

Toivon voimia myös läheisillesi!

Minusta älylliseen rehellisyysteen pyrkiminen on kunnia-asia. Että ei sorru tietoiseen hymistelyyn juhlapuheissakaan. Että pystyy sanomaan asiat ainakin siihen suuntaan kuin ne käsittää, vaikka jotkut ehkä odottavat ”mutkien oikomista” esimerkiksi merkkihenkilön kunnioittamiseksi. Monesti on kyllä paras olla tuomatta kaikkea esille, mutta asioiden aktiivinen esittäminen tosiasioista poiketen on minusta jo liiallista.
Tuntisin oloni vaivautuneeksi, jos minua itseäni kiiteltäisiin jostakin vastoin parempaa tietoa. Mielelläni silloin torjuisin liiallisuudet, vaikka se kiittäjää ja muita läsnäolijoita loukkaisikin. Muuten minulle jää tilaisuudesta kiusallisen alentava muisto.

Hra K:lle

Se, mistä Linnan ei sallittu kertoa romaanisssaan meille vuonna 1954, on edelleen kiellettyä ja salattua: kaikkien sotien kiillotetun kuvan taakse kätkeytyvä takapiha.

Nils-Börje Silferberg, tiedustelu-upseeri Helsingin Haagasta, on kertonut 5.2.2009 kodissaan tutkijalle nähneensä kesällä 1944 Taavetissa valtavan nelimetrisellä piikkilanka-aidalla ympäröidyn alueen, jonne oli koottu vähintään 200 karkuria, joukossa aliupseereita ja alempia upseereita.

Yksi ruotsinkielinen sotilas pyysi Silferbergiltä tupakkaa, jonka tämä aidan raosta miehelle ojentikin. Mies sanoi: “Vi väntar här på döden” (suom. “Odotamme tässä kuolemaamme”).

Silferbergin mukaan välirauhan tultua poltettiin Luumäellä valtaisia kasoja mappeja, papereita ja arkistoja. Mukana polttamassa oli mm. JR 61:n komentaja Alpo Miettinen.

Sodan jälkeen, 1947, Silferberg palveli sotilasasiamiehen apulaisena Ruotsissa. Sinne saapui Lauri Pöyhönen, jota Silferberg oli avustamassa suomalaisten arkistojen polttamisessa.

Janne Putkonen on kertonut tutkijalle isästään, joka oli Äyräpään taistelujen jälkeen elokuussa 1944 lähtenyt tovereineen keräämään puolukoita kenttäkeittiölle. He osuivat lähellä Sairalan asemaa sijaitsevan ison maalaistalon edustalle. Siellä oli joukko suomalaisia sotilaita, 6-9 miestä, joiden edessä seisoi ampumavalmiina vähintäänkin samansuuruinen ryhmä suomalaisia sotilaita sekä useampia upseereja. Putkosen tovereineen katsellessa päältä teloitusryhmä ampui sotilaat yhteislaukauksella.

Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia

Hra K:lle

Se, mistä Linnan ei sallittu kertoa romaanisssaan meille vuonna 1954, on edelleen kiellettyä ja salattua: kaikkien sotien kiillotetun kuvan taakse kätkeytyvä takapiha.

Nils-Börje Silferberg, tiedustelu-upseeri Helsingin Haagasta, on kertonut 5.2.2009 kodissaan tutkijalle nähneensä kesällä 1944 Taavetissa valtavan nelimetrisellä piikkilanka-aidalla ympäröidyn alueen, jonne oli koottu vähintään 200 karkuria, joukossa aliupseereita ja alempia upseereita.

Yksi ruotsinkielinen sotilas pyysi Silferbergiltä tupakkaa, jonka tämä aidan raosta miehelle ojentikin. Mies sanoi: “Vi väntar här på döden” (suom. “Odotamme tässä kuolemaamme”).

Silferbergin mukaan välirauhan tultua poltettiin Luumäellä valtaisia kasoja mappeja, papereita ja arkistoja. Mukana polttamassa oli mm. JR 61:n komentaja Alpo Miettinen.

Sodan jälkeen, 1947, Silferberg palveli sotilasasiamiehen apulaisena Ruotsissa. Sinne saapui Lauri Pöyhönen, jota Silferberg oli avustamassa suomalaisten arkistojen polttamisessa.

Janne Putkonen on kertonut tutkijalle isästään, joka oli Äyräpään taistelujen jälkeen elokuussa 1944 lähtenyt tovereineen keräämään puolukoita kenttäkeittiölle. He osuivat lähellä Sairalan asemaa sijaitsevan ison maalaistalon edustalle. Siellä oli joukko suomalaisia sotilaita, 6-9 miestä, joiden edessä seisoi ampumavalmiina vähintäänkin samansuuruinen ryhmä suomalaisia sotilaita sekä useampia upseereja. Putkosen tovereineen katsellessa päältä teloitusryhmä ampui sotilaat yhteislaukauksella.

Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia

Näitä luetaan juuri nyt