Isäni, tuntematon sotilas: Minä olin Linnassa, koska hän oli sodassa

Itsenäisyyspäivän aamun ensimmäinen tehtävä oli lapioida polku lipputangolle – tänä päivänä on liputettava, jos koskaan.

Vapaapäivä tulikin sopivasti lumpipyryn keskelle, oli aikaa lapioimiseen, kolaamiseen ja portaiden harjaamiseen.

Tänä vuonna ajattelin paljon isääni Osmo Henrikiä, joka oli sataprosenttinen sotainvalidi ja kuoli vain 32-vuotiaana. Hän olisi voinut olla yksi noista harmaapäistä puolustusvoimien paraatia katselemassa, ainakin televisiosta. Olin vähän alle 5-vuotias hänen kuollessaan, kolmesta veljeksestä vanhin.

Kun menettää vanhempansa noin varhain, jäljelle jää elämänpituinen kolo. Oma isä on lähes täysin tuntematon henkilö. Aikalaisten kertomukset ja muistelukset hänestä kohoavat arvoonsa. Jokainen muistuma, pienikin välähdys tai tapaus hänestä liittyy minun oman isäni tarinaan, jota en koskaan kuullut häneltä. Eikä sitä ollut kertomassa enää äitikään silloin, kun aikuisena olisin ymmärtänyt kysyä.

Yksi tämmöinen kysymys oli, mitä mieltä isä oli LinnanTuntemattomasta sotilaasta. Hän ehti nähdä Edvin Laineen elokuvan vuonna 1955 – isä kuoli seuraavana vuonna. Osmo oli todennut elokuvan jälkeen omana arvionaan mukana olleelle yställeen Aarnelle, että tuommoistahan se oli oikeastikin.

Aarne on kummisetäni, joka asuu sotaveteraanien palvelukodissa, 95-vuotias, talvi-, jatko- ja Lapin sodan konkari. Luoti meni hänen olkapäänsä läpi, hengenlähtö oli millimetrin päässä. Hän jäi täpärästi henkiin, vaikka paras kaveri Osmo ei. Aarne on ollut isän tarinan eteenpäin kertoja perheessämme. Ja muutenkin keskeinen persoona. Olisi väärin sanoa, että isän korvike, koska isää ei korvaa kukaan.

Vanhemmiten huomaan oudon piirteen itsessäni. Tunnen kantavani myös sodan taakkaa, vaikka en ollut silloin vielä syntynytkään. Ikävöin tuntematonta isää. Suren sitä, ettei isä ehtinyt koskaan näkemään poikiensa kasvamista eikä hän saanut tietää sitä, että sota ei ollut turha. Sen tuhkasta nousi uusi Suomi, joka on monella mittarilla maailman ykkönen. Viimeksi tällä viikolla maailman vähiten korruptoituneeksi maaksi valittu. Suren sitä, ettei isä saanut tietää tätä koskaan eikä sitä, ettei hänen uhrinsa mennyt hukkaan. Hän antoi paljon, kaikki, oman elämänsä.

Näistä haikeista tunnelmista huolimatta eiliseen päivään sisältyi myös paljon iloisia kokemuksia, kuten osallistuminen uuden tasavallan presidentin kutsusta Linnan juhliin. Arvostan presidenttien kutsua ja ymmärrän kyllä, että se tulee päätoimittajalle.

Ensimmäisen kerran olin mukana 1980-luvulla, silloin Kotimaan päätoimittajana presidentti Mauno Koiviston kutsusta. Sen jälkeen kutsuja on tullut vaihtelevasti, mutta kaikilta presidenteiltä. Tasavallan presidentti Sauli Niinistön ja hänen puolisonsa Jenni Haukion juhlat olivat hauskat – liekö se sitä, ettei meneminen Linnaan enää jännitä niin kauheasti kuin ensimmäisillä kerroilla. Osansa oli varmasti silläkin, että Linnan yläkerroksiin oli pystytetty sopivasti pöytiä suupaloja ja juomaa tarjoamaan, ei tarvinnut odottaa kättelyn päättymistä kuivin suin. Ja juttu alkoi luistaa monien tuttujen kanssa, joita juhlissa riittää. Odotusaika ennen vapaan liikkumisen alkamista on toista tuntia.

Vanha tuttavani Heikki Hursti puolisoineen oli jo pitänyt ensimmäiset ”Linnan juhlat” Helsingin köyhimmille. Hakaniemen torilla oli jaettu soppaa ja ruokakasseja. Heikki jatkaa isänsä ja äitinsä Veikko ja Lahja Hurstin perinnettä.

Tunsin Veikon hyvin. Hän oli hurja mies. Uskoon tullut taiteilija, entinen alkoholisti, yksi niitä harvoja ihmisiä, jotka kykenevät ottamaan Raamatusta Jeesuksen antamat ohjeet semmoisenaan – esimerkiksi sen, että velvollisuutemme on auttaa köyhää. Toinen samanlainen persoona, jota haastattelin ensimmäisen kerran 35 vuotta sitten, oli Kalkutan köyhien auttaja, Äiti Teresa, nykyisin katolisen kirkon pyhimykseksi nousussa oleva Kalkutan Autuas Teresa. Hänen mielestään Kristus tuli häntä vastaan Kalkutan kadulla köyhän ihmisen muodossa ja kysyi: otatko minut vastaan, pidätkö minuakin ihmisenä. Jos meillä olisi pyhimyksiä, Veikko Hursti epäilemättä olisi nousussa siihen suuntaan.

Esittelin Heikin jonossa aivan toisenlaiselle henkilölle, joka myös herätti lämpimiä muistoja ja oman positiivisuutensa takia hyvää itsenäisyyspäivämieltä. Hän on Rauno Saari, pitkäaikainen demarien luottomies, joka on toiminut valtion korkeimmissa viroissa, kuten maaherrana. Olemme olleet yhteydessä toisiimme monissa asioissa, myös Suomen tulevaisuusstrategian merkeissä takavuosina. Raunolla on tulevaisuuden uskoa nytkin, kun isänmaan tulevaisuus näyttää hiukan epävarmalta.

Tästä on paljon puhunut myös valtiosihteeri Raimo Sailas, joka tuli vastaan vapautuneissa tunnelmissa: enää muutamia piikkejä kammassa ja eläkeikä koittaa. Hänen tehtävänsä on ollut toimia eräänlaisena ”paholaisen asianajajana”, joka muistuttaa itsetyytyväisille suomalaisille, ettei pidä kuvitella kaiken jatkuvan hyvänä ihan itsestään. Koneen Matti Alahuhta on yksi myönteisen hengen ja tulevaisuudenuskon levittäjä. Hänenkin kanssaan juutuimme juttelemaan. Vastaan tuli myös SAK:n puheenjohtaja Lauri Lyly, joka hymyilee sittenkin.

Kansallisteatterin melko uusi pääjohtaja Mika Myllyaho tuntui olevan myös tyytyväinen – ja syystä. Hän on onnistunut yhdistämään klassisen ja poliittisen teatterin: kansallinen kunnioittaa perinteitä, mutta ottaa osaa myös yhteiskunnalliseen keskusteluun. Hauska tapaaminen oli myös Eija-Riitta Korholan kanssa, joka esitteli seurueelle itsensä entiseksi sihteerikseni. Se on kyllä totta – hän oli lyhyen aikaa sihteerini vuosikymmeniä sitten Kotimaa-lehdessä ennen nousuaan politiikan huipulle. Tämän korostaminen on tietysti vitsi, mutta myös kohteliaisuus.

Vanhat ystäväni Olli ja Leila Valtonen sekä Sami ja Hanne Salmi olivat myös juhlavieraiden joukossa, Missio Helsingin toimitusjohtaja ja Oulun piispa. Olemme yliopistosta kurssitovereita, yhteys on säilynyt jo yli neljä vuosikymmentä. Olli on käynnistänyt monta hyvää kampanjaa, viimeksi tänä syksynä lasten puolesta. Hän on myös mukana presidentin kampanjassa nuorten puolesta. Sami on puolestaan tehnyt sovintoa kirkon ja saamelaisten kesken – ja myös onnistunut luomaan uudenlaisen yhteyden kahden kulttuurin välille. Siis pontifex maximus – suuri sillanrakentaja – kuten kirkonmiehen tulee olla.

Yllättäen Linnan saleissa vastaan tupsahti myös runoilija ja kirjailija Joni Pyysalo, nuori ja tulinen idealisti. Tietysti hän on täällä – turkulainen Jenni Haukion yhteistyökumppani. Oli hauska rupatella ja kuulla tuoreet kuulumiset Eino-pojastakin. Ehkä rouva Haukion ansiota on se, että Linnassa oli paljon nuorempaa sukupolvea?

Sauli Niinistön ensimmäisillä Linnan juhlilla oli siis varsin myönteinen fiilis. Se oli hyvä signaali, merkki siitä, ettei peli ole menetetty Suomessa, vaikka huolestuneita kommentteja tulee juuri nyt kaikkialta ja päivittäin. Linnan juhlien yksi piirre on myös myönteinen tunne siitä, että on saanut kutsun: ai, sinäkin olet täällä, hyvää itsenäisyyspäivää! Mukana olevat muodostavat eräänlaisen yhden illan yhteisön, läpileikkauksen Suomesta ja suomalaisista. Tällä kertaa tuo joukko tuntui uskovan huomiseen.

Illalla katsoin vielä uudempaa Tuntemattoman sotilaan elokuvaversiota. Ajattelin jälleen isääni, jonka nuoren elämän täytti vain yksi kokemus: sota. Minä olin Linnassa, koska hän oli sodassa. Ilman sitä ei olisi Suomea.