Helsingin kaavoitus kasvun esteenä?
A-studiosta kuulimme taas keskiviikkona, että Suomen talousahdinko johtuu Helsingin hitaasta kaavoituksesta. Jos Helsingissä rakennettaisiin enemmän asuntoja, työttömät pääsivät muuttamaan työn äärelle, talous kääntyisi kasvuun ja AAA-luokitus säilyisi ikuisesti.
Toisaalta pidetään suuruudenhulluutena ja syytetään Helsinkiä yrityksestä tyhjentää muu maa asukkaista, kun Helsingin yleiskaavan lähtökohdaksi on otettu, että seudun asukasluku kasvaa vuoteen 2050 mennessä 600 000 asukkaalla, joista neljännesmiljoonaa tulisi Helsingin kaupungin alueelle.
Kuitenkin tuo lähtökohta vain tarkoittaa, että kasvu jatkuisi nykyisellä tasolla, jota Helsingin kaavoitusta syyttävät pitävät siis liian hitaana.
Jos Suur-Helsingin asukasluku kasvaisi nykyisestä noin 1,2 miljoonasta liki kahteen miljoonaan, tarkoittaisi se, että Suomesta tulisi lopullisesti yhden merkittävän kaupungin maa muun maan jäädessä periferiaksi. En pidä tätä hyvänä. Olisi hyvä, jos keksittäisiin keinot muiden kaupunkien vetovoiman lisäämiseksi, mutta minusta ei ole noita keinoja keksimään.
Helsingin seudulla ei ole kykyä suunnitella kaupungin nopeaa kasvua niin, että lopputuloksesta tulisi hyvä. Helsingin kaupunki panostaa nyt voimakkaasti asuntokannan lisäämiseen kantakaupungissa. Asuntojen hinnoista näkee, että ihmiset arvostavat asumista kerrostalossa ratikkapysäkin lähellä.
Tai ollaan vähän tarkempia: kaikki eivät tietenkään halua kantakaupunkiin kerrostaloon, mutta selvästi nykyistä useampi haluaisi. Mieltymysten nopeasta muuttumisesta kielii se, että kehyskuntien väestönkasvu on tyrehtynyt liki kokonaan, kun vielä kymmenen vuotta sitten ne vastasivat puolesta seudun kasvusta.
Kantakaupungin suosion kasvu johtuu paitsi urbaanin elämäntavan suosion kasvusta myös siitä, että sen vaihtoehdot ovat niin huonoja. Jos haluaa omakotitaloon, on muutettava jonnekin kauas kaupunkimaisesta elämästä huonojen palvelujen ja liikenneyhteyksien päähän. Näin ei tarvitsisi olla.
Keski-Euroopassa keskuskaupunkien ulkopuolella on elinvoimaisia pikkukaupunkeja, jotka näyttävät kaupungilta siinä missä vaikka Mikkeli.
Sata vuotta sitten kehitettiin puutarhakaupunkimalli.
Puutarhakaupungin keskellä on juna- tai ratikka-asema, josta kilometrin säteellä asuu noin 10 000 ihmistä pääosin pientaloissa. Puutarhakaupungin väestöpohja riittää ylläpitämään kohtalaisen hyvän palvelutason kauppoineen, kouluineen, ravintoloineen ja kirjastoineen – ja kaikki tämä kävelyetäisyydellä. Kun nuo ovat yhdistetty toisiinsa nopeilla junilla tai ratikoilla, saadaan yhdistetyksi pienen ja suuren kaupungin edut.
Helsinkiin ei puutarhakaupunkeja enää mahdu (paitsi Östersundomiin). Puutarhakaupungin synnyttäminen vaatii kunnalta erittäin voimakasta maapolitiikkaa. Kehyskunnat ovat liian heikkoja niitä toteuttamaan tai sanotaan nyt suoraan, niiden päätöksenteko on liian maanomistajaläheistä.
Toimiva kaupunkirakenne edellyttäisi hyvin kurinalaista suunnittelua, ja ennen kaikkea sitä, että seutua suunnitellaan kokonaisuutena, mutta nyt mikään taho ei suunnittele Helsingin seutua kokonaisuutena. Kuntien välinen osa-optimointi johtaa kalliisiin virheisiin – ja siihen, että kaupunkimaisia palveluja on saatavilla vain pienessä osassa seudun asuinalueita, mikä lisää haluja muuttaa kantakaupunkiin.