Joukko valtakunnan viisaita kommentoi maailman menoa.

Hajoaako EU?

Jarkko Vesikansa
Blogit Ykkösketju 25.1.2013 18:00

Jääkö Ison-Britannian pääministeri David Cameron historiaan miehenä, joka laittoi alulle Euroopan unionin hajoamisen? Tätä moni pelkää tai toivoo. Kovin harva uskoo Cameronin puheen käynnistävän EU:n perusparannusohjelmaa, jonka aineksia puheeseen myös sisältyi.

Tuskin Cameronista kirjoitetaan tulevaisuudessa kovin merkittävänä eurooppalaisena hahmona. Tai jos historia muistaa hänet suurena poliitikkona, perusteena tuskin on Britannian EU-kansanäänestyksestä seurannut unionin hajoaminen. Mutta toki on mahdollista, että päätös muodostuu kohtalokkaaksi Euroopalle. Ja toki Britannian historiasta löytyy ainakin yksi pääministeri, joka on taipunut paineiden alla ja alistunut päätökseen, joka suisti osaltaan Euroopan kohti suurta murhenäytelmää.

Cameronin tapaan konservatiiveja edustanut Neville Chamberlain kuvitteli pysäyttävänsä Adolf Hitlerin valtapyrkimykset taipumalla 1938 Münchenin sopimukseen, jonka nojalla Hitler saattoi valloittaa Tšekkoslovakian sudeettialueet. Hitleriä ei myöntyväisyydellä pysäytetty, hän oli valmis koko Saksan kansan tuhoon, jos hänen mielettömiä tavoitteitaan ei saavutettaisi.

Cameronia ovat rasittaneet erilaiset paineet kuin Chamberlainia. Eikä häntä ole opittu tuntemaan Euroopassa myöntyväisyysmiehenä, jollaisena Chamberlain muistetaan. Mutta suhteessa oman puolueensa jyrkkiin EU-kriitikoihin ja Britannian vahvasti EU-kielteiseen yleiseen mielipiteeseen ja mediaan Cameron näyttäytyy myöntyväisyyspoliitikkona. Hän kannattaa Britannian pysymistä EU:n jäsenenä, mutta heittäytyi silti Britannian kansallisilla eduilla käytävään uhkapeliin.

Cameron peräänkuuluttaa päättäväisesti EU-reformia, etenkin nykyistä toimivampia sisämarkkinoita ja kilpailukyvyn nostamista anglosaksisen liberalismin hengessä, mutta tämä on vain kolikon toinen puoli. Käytännössä hän antoi ilmoituksellaan aseet EU-jäsenyyden vastustajille. He eivät onneksi ole yhtä verenhimoisia kuin Chamberlainin vastavoimat, mutta vallanhalussaan kyltymättömiä ja argumentoinnissaan populistisia. Ja onpa näiden populistien joukossa, ainakin Britannian ulkopuolella, viha- ja revanssihenkisiä voimia, jotka tuovat mieleen 1930- ja 1940-luvut.

Cameronin päätavoitteena ei tietenkään ole kansanäänestys, vaan – kuten kaikilla politiikoilla – seuraavat parlamenttivaalit vuonna 2015. EU:n uudistaminen toimivaksi vapaakauppa-alueeksi on hyvä oheistavoite, mutta esteenä ovat etenkin Ranska ja Saksa, joille pelkkä vapaakauppa-EU ei riitä. Mantereen suurvalloille EU on jotain paljon enemmän kuin kilpailukykyprojekti, nimittäin jatkuvasti syvemmin integroituva eurooppalainen suurmahti.

Käy tässä EU:n suuntataistossa miten tahansa, parlamenttivaalit Cameron ainakin haluaa voittaa. EU-kansanäänestys on voiton valttikortti, jota heiluttamalla Cameron uskoo äänestäjäjoukkojen tukevan konservatiiveja, jotka ovat nyt Cameronin suulla luvanneet briteille kansanäänestyksen. Moni haluaa päästä päättämään ja kokemaan suuren poliittisen spektaakkelin, jollaiseksi kansanäänestys varmasti muodostuu.

Cameronin liputus kansanäänestyksen puolesta on tehnyt hänestä jo suuren poliitikon sankkojen EU-vastustajien ja EU-kriitikoiden piirissä ympäri Eurooppaa. Hänen kiitellään viitoittaneen tulevaisuutta kaikille unionimaille. Suomessakin perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini ehätti vaatimaan uuden kansanäänestyksen järjestämistä Suomen EU-jäsenyydestä. Ylen haastattelussa Soini perusteli vaatimusta sillä, että EU-jäsenyydestä olisi voitava äänestää edes kerran sukupolvessa. Lisäksi hän julmisteli ”EU:n demokratiavajeelle”, jota on surkuteltu EU-kriitikkojen piirissä jo vuosia.

”Demokratian” edistämisestä on tullut vastaansanomaton argumentti, joka kelpaa melkein minkä tahansa hyvän asian edistämiseen. Kukapa haluaisi asettua demokratian vastustajaksi, tai edes sen lieveilmiöiden kriitikoksi. Eipä juuri kukaan, ja siksi myös Britannian EU-kansanäänestystä tuntuu olevan vaikea vastustaa. Kritiikki on kohdistunut enemmän David Cameronin epämääräiseen tavoitteeseen neuvotella ennen kansanäänestystä Britannialla uusi EU-jäsenyyssopimus. Tämä koetaan rusinat pullasta -politiikaksi, pyrkimykseksi napsia Britannialle vain EU-jäsenyyden edut, sitoutumatta täysillä jäsenyyden velvollisuuksiin, täyskattaukseen.

Pitäisikö siis Britanniassa, Suomessa ja samaan syssyyn kaikissa EU-maissa järjestää kansanäänestykset jäsenyydestä? Tämän linjan puolestapuhujilla on yleensä joko oma lehmä ojassa tai sitten he edustavat kovin sinisilmäistä ”demokratialle kyllä” suuntausta. Sanon ei ja ei.
Jos EU-jäsenyydestä pitää äänestää uudelleen, mistä muista kysymyksistä pitäisi järjestää samalla logiikalla kansanäänestys?

Terveydenhoitouudistuksesta? Veroista? Asevelvollisuudesta? Hierarkkisesti ja ”epädemokraattisesti” toimivien kansainvälisten suuryritysten toiminnasta? Pohjoismaisesta puolustusyhteistyöstä? Ja miksi sellaista tavallisten ihmisten elämään suuresti vaikuttaneista ratkaisuista kuin rahamarkkinoiden vapauttamisesta 1980-luvulla tai telemarkkinoiden vapauttamisesta 1990-luvulla ei kansanäänestetty?

Myönnetään että osa mainituista on eri mittaluokan asioita kuin EU. Mutta käytännöllisempi, ihmisiä lähellä oleva taso avaa keskeisen näkökulman: mikä EU on? Unioni on paljon muutakin kuin suuria päätöksiä tekeviä pukumiehiä ja jakkunaisia. EU on kuin sateenvarjo, jonka alle kuuluu paljon käytännöllisiä sektorikysymyksiä, kuten patentteja, kalastuskiintiöitä, yhteistä ulkopolitiikkaa, kehitysapua ja elinkeinotukia. Lista on loputon. Näin ollen EU on laskettava paitsi ylikansalliseksi järjestöksi, myös yhteiskunnan perusinfrastuktuuriksi. Jos EU:n perusinfralta, lainsäädännöltä ja yhteistyöltä, katoaisi pohja, tilalle pitäisi nopeasti kehittää vastaava rakenne.

Mistä äänestetään jos ja kun äänestään EU-jäsenyydestä? Tämä on se suuri kysymys. Kansanäänestyksessä EU kaventuu kirjainyhdistelmäksi, joka herättää enemmän joko myönteisiä tai kielteisiä tuntemuksia. Eurokriisin oloissa ihmisten tuntemukset kallistuvat luonnollisesti enemmän kielteiselle puolelle, kun EU:ssa on jouduttu tekemään paljon ikäviä päätöksiä ja linjauksia. Eikä EU-päättäjien haparointi oli antanut vakuuttavaa kuvaa heistä talouskriisin hoitajina. Päättäjille kostaminen on aina ollut suurta ja suosittua kansanhuvia. Pettymysten kostaminen, revanssi, on vahvempi ihmisten käyttäytymistä ohjaava voima kuin usein suostutaan myöntämään.

EU ei ole tietenkään aihe, josta kaikkien kansalaisten pitäisi kaikkea tietää. EU-tutkijatkaan eivät usein tunne unionia syvällisesti kuin joltakin siivulta. Keskeisintä on, että kansalaiset luottavat poliitikkoihin ja virkamiehiin, jotka edustavat välillisesti heidän etujaan EU:ssa. Tätä luottamusta mitataan jatkuvasti kansallisissa vaaleissa, ainakin poliitikkojen.

Ja mitä tarkoitamme demokratialla? Kuten Björn Wahlroos kirjoittaa osuvasti kirjassaan Markkinat ja demokratia (Otava 2012, s. 336):

”Luemme läntisten yhteiskuntiemme kiistattoman menestyksen useimmiten demokraattisten valtajärjestelmien ansioksi. Tällöin unohdamme hyvin määriteltyjen ja suojeltujen ihmis- ja omistusoikeuksien, oikeusvaltion, markkinatalouden sekä hyvän ja läpinäkyvän vallankäytön perinteen merkityksen. Niinpä demokratiasta on tullut organisaation suunnittelun vakiovaihtoehto, varsinkin julkisella sektorilla, ja vakavaa väittelyä rajoittamattoman enemmistövallan ongelmista pidetään useimmiten poliittisesti epäkorrektina.”

Wahlroosin teesiä jalostamalla voi miettiä, millaisen karhunpalveluksen Britannia (tai Suomi) tekisi niille arvoille, joiden varassa läntisten yhteiskuntien menestys lepää, jos EU-kansanäänestys päättyisi eroamisen kannattajien voittoon, ehkä jopa EU:n hajoamiseen. Keiden oikeuksia ja millaisia arvoja tallattaisiin jalkoihin? Miten kävisi ihmisten tai pääomien vapaalle liikkuvuudelle tai maataloustuille, joiden jatkuvuudesta maatalouden harjoitus monilla alueilla (ei vähiten Suomessa) riippuu?

Demokratia ei voi koskaan olla täydellistä, mikään yhteiskunta ei ole koskaan täydellinen. Olennaista olisi vastuullisesti miettiä, millaisille yhteisillä ponnistuksella edistämme Suomen tai Euroopan parasta. Edistävätkö yhteistä hyvää kansaa kahtia jakavat kansanäänestykset, joissa populistien ääni raikuu usein kovimmin?

Jarkko Vesikansa

Kirjoittaja on Otavan yleisen tietokirjallisuuden kustannuspäällikkö ja valtiotieteiden tohtori.

Keskustelu

Pidin tasapainoisempana Talouselämässä ollutta juttua aiheesta.
Vaihteeksi näin.

Cameronilla tai oikeastaan Englannilla on perustavanlaatuinen pointti, joka olisi syytä ääneen myöntää muualla.

Väkisin pakottamalla ei synny mitään todellista ja kestävää.

”Mutta suhteessa oman puolueensa jyrkkiin EU-kriitikoihin ja Britannian vahvasti EU-kielteiseen yleiseen mielipiteeseen ja mediaan Cameron näyttäytyy myöntyväisyyspoliitikkona”

Eli Cameron on antamassa periksi demokratialle. Mutta kuka on vastapuolella ja mitkä ovat sen motiivit? Miksi EUhun liittyvät kansanäänestykset ovat niin suuri mörkö?

Ensinnäkään Cameron on vasta toistaiseksi avannut keskustelun erilaisesta, paremmasta ja tehokkaammasta Eu:sta. Hän on puhunut tehokkaammista sisämarkkinoista ja markkinataloudesta joita euro ei liiaksi pilaisi sosialismillaan. Toiseksi on usko että Eu hajoaisi vaikka britit siitä lähtisivätkin eihän niiden alun perinkään pitänyt tulla mukaan: mm De Gaulle vastusti brittien mukaantuloa kiivaasti. Lisäksi tätähän tämä poliittinen peli on …peliteorian oppikirja vaan käteen ja laskemaan kenelle musta-Pekka jää lopulta käteen. Toivottavasti se Pekka ei ole ”rehelliset” suomalaiset.

Cameron lupasi että jos hänen puolueensa voittaa vaalit 2015 niin hän järjestää kansanäänestyksen. Mistä?
Cameron sanoi että äänestys koskee sitä EU:ta, josta hän on neuvotellut uuden sopimuksen.
Tämähän on pelkkää sisäpolitiikkaa ja soopaa. Britannialla on jo nyt Thatcherin kiristämänä edullisempi sopimus kuin suurimmalla osalla jäsenmaita. Ei hän mitään etuja enää saa EU:lta.

Britannialla ei ole varaa erota EU:sta. Sen huomasi jo Washingtonkin, joka varoitti Cameronia eropuheista.
Miten Britannian teollisuus pärjäisi ilman EU:ta. Esim. yksikään autoteollisuusyritys ei ole enää brittien omistuksessa. Belkästään BMW:n ilmoitus työpaikkojen siirrosta takaa sen, että 2015 Cameronilla ei ole edssä kansanäänestys vaan oppositio. Ainoa, jolla on vielä merkitystä on Lontoon City. Ero EU:sta tekisi sivukonttorin.

Ainoa, joka tuosta ssa jonkinlaisen kiksin on juuri Soini.

Cameron pelaa sisäpoliittista peliä ulkopolitiikalla, se on vaarallista. Nyt muiden pitää tuoda EU:n hyvät puolet selvästi esiin ja unohtaa munkkilatina. Cameron tölväisi EU:n virkamiehiä ja ydintä, se tekee Saksassa ja Ranskassa kipeää. Euron aiheuttamat ongelmat antavat syyn kriittisyyteen.

Englanti, Pohjois-Irlanti ja Wales seuraavat itsenäistyvän Skotlannin jalanjälkiä!

Lontoon pääministeri David Cameron julkisti 23.1. johtamansa riitaisen konservatiivipuolueen nimissä lupauksen järjestää vuonna 2017 kansanäänestyksen brittivaltion suhteesta Euroopan unioniin.

Pääministeri Cameron ei kyennyt sopimaan johtamansa koalitiohallituksen liberaalidemokraattisen puolueen kanssa kansanäänestyksen järjestämisestä valtion Eurooppa-suhteista ennen vuoden 2015 parlamenttivaaleja.

Sitä ennen, syksyllä 2014, kuuden miljoonan asukkaan Skotlannissa, pidetään Skotlannin parlamentin ja Lontoon hallitusten 15.10.2012 sopimuksen mukaisesti kansanäänestys Skotlannin itsenäistymisasiassa.

Skotlannin kansanäänestyksessä äänioikeus on kaikilla vaalipäivään mennessä 16 vuotta täyttäneillä Skotlannin asukkailla.

Skottien kansanäänestys todennäköisesti merkitsee Lontoon hallitusvallan päättymistä ja Skotlannin valtiollista itsenäistymistä.

Skotlannin itsenäistyminen vuonna 2015 merkitsee samalla brittien saarten nykyisten valtiojärjestelmien loppua.

Englanti ja sen valloittamat Cymru (Wales) ja Skotlanti ovat muodostaneet 300 vuotta Iso-Britannian yhtynyt kuningaskunta- nimisen valtioliiton (GB). Vuodesta 1922 Iso-Britannia ja Pohjois-Irlanti ovat muodostaneet puolestaan Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhtynyt kuningaskunta- nimisen valtioliiton (UK).

Vuonna 1932 sotaisen “Brittiläisen Imperiumin” jatkeeksi Lontoo julisti rauhantahtoinen “Brittiläisen kansainyhteisön” hallinnoimaan imperiumin 54 entistä siirtomaataan ja niiden kansoja.

Skotlannin itsenäistymisen seurauksena Englannin, Walesin ja Pohjois-Irlannin kansat joutuvat järjestämään omat kansanäänestyksensä uusista keskinäisistä valtiosuhteistaan jo vuonna 2015.

Kun vuonna 2008 suurin osa eurooppalaisista valtioista tunnusti Kosovon maakunnalle ja sen 2-miljoonalle asukkaalle itsenäisen Kosovon tasavallan-statuksen, niin Skotlannin, Walesin, Pohjois-Irlannin ja Englannin itsenäisten valtioiden ja kansojen syntyminen rauhanomaisesti Eurooppaan on varsin todennäköinen valtiohistoriallinen prosessi.

Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia

Historiamme aamuruskossa brittien saarilla Cymrun (Wales) kelttiläinen kieli oli yleisesti puhuttu kansankieli myos niissä osissa saarta, jonka me tunnemme tänään Englantina. Vastaavasti Skotlannissa kansan puhui skotin kieltä.

Kun englantilaiset miehittäjät eivät tunteet Cymrua, ”tovereiden maata”, he nimesivät Cymrun “Walesiksi”, tuntemattomien maaksi.

Cymrun kieli on antanut runsaasti sanastoa englannin kieleen, tunnetuin lienee maan nimestä tullut “comrade”, toveri-sana.

Cymrun tunnetuin poliitikko ja lakimies, Gwynfor Ewans (1912-2005), julkaisi vuonna 1971 “Aros Mae”-nimisen cymrinkielisen perusteoksen Walesin vuosituhansista (English version: Land of my Fathers: 2000 Years of Welsh History (1974) ISBN 0-903701-03-0).

Teoksessa on kuvattu brittien saarten kansojen historiaa, kansojen kulttuureja sekä kielellisiä ja valtiollisia prosesseja varsin perusteellisesti.

Kun vuonna 1966, Länsi-Cymrusta, Carmarthenin vaalipiiristä, Lontoon Westminsterin parlamenttiin valittu Gwynfor Evans aloitti parlamentissa ensimmäisen puheensa, puhemies keskeytti ja huomautti Evansille, että welshin kielen puhuminen on lailla kiellettyä.

Vielä 1970-luvulla brittien saarilla englantilaisten totaalisen hegemonian alla Walesissa ja Skotlanissa kansalta oli kiellettyä käyttää welshin ja skotin kieltä viranomaissa. Omaisten vieraillessa katsomassa sukulaisiaan esimerkiksi vankilassa, vartijat keskeyttivät vierailuun, jos omaiset erehtyivät puhumaan omaa kieltään.

Wales ja Skotlannin kansat saivat taisteltua Lontoon poliittiselta ja hallinnolliselta eliitiltä oikeuden alueparlamenttiin ja itsehallintoon vasta 1997.

Tutkijoiden mukaan kysessä oli osittain valtiollinen heijaste Itä- ja Keski-Euroopan kansojen vapautumisesta Moskovan johdatuksesta.

Kun amerikkalainen toimittaja kysyi aikoinaan pääministeri Margaret Thatcherilta, miten se on mahdollista, että Walesin ja Skotlanti ovat voineet edustaa itsenäisesti maitaan Euroopan jalkapallocupeissa ja urheilussa jo sata vuotta vaikka kummallakaan maalla ei ole edes omaa alueparlamenttia tai itsehallintoa, Thatcherin tyly vastaus kuului: “Meillä ei ole perustuslaillisia ongelmia.”

No, nyt on!

Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia

”European” ei nyt taida nähdä metsää puilta. EU:ssa on jo niin monta jäsenmaata ja pääministeriä että joku tuntee aina olevansa ”väkisin” mukana.

Yhdestä asiasta voimme kuitenkin täysin varmoja; Cameron ei aio jättää taakseen hajotettua Eurooppaa.

Pres Clintonin epäonnistunut asuntopolitiikka ja Kiinan yrityselämän vapautuminen vain sattuivat pahasti samaan saumaan kun Euroopassa alettiin rellestää toisten rahoilla. Viimemainittu liuotti vähä vähältä eurooppalaisten kilpailukyvyn ja ensinmainittu sysäsi liikkeelle maailman laajuisen finanssikriisin.

Tällä hetkellä maailmassa on kuitenkin tolkuttomasti ylimääräistä ”laiskaa” rahaa ettei kenenkään tarvitsisi panikoida.

Euroopassa on taas vaihteeksi tyydyttävä vähempään odotellen rauhassa kun aasialaisten ansiot nousevat ja kilpailukyky tasaantuu, sillä se tulee varmasti tapahtumaan.

Britannia on jo pitkään ollut este EU:n kehitykselle monine erivapauksineen. Toki Britannian ero merkitsisi EU.n taloudellisen painoarvon heikkenemistä, mutta se mikä taloudessa menetettäisiin voisi poliittisesti olla kuitenkin voitto, sillä manner-Euroopan valtiot muodostavat nykyisistä talouspoliittisista eturistiriidoistaan huolimatta varsin luontevan yhteisön. Sen puitteissa voi toivoa integraation pikkuhiljaa lujittuvan ja EU.n päätöksenteon demokratisoituvan, kunhan kansalaiset havahtuvat huomaamaan olevansa paitsi kansallisvaltioiden myös unionin täysivaltaisia kansalaisia. EU.n parlamentti pitäisi voida kokea ”meidän” parlamentiksi siinä missä kotoinen eduskuntammekin ja komission olevan ”meidän” hallituksemme eikä vain kasvoton byrokratia jossakin kaukana. Kun hämäläiset, pohjalaiset, savolaiset ja karjalaiset ovat oppineet keskinäistä solidaarisuutta yhteisessä isänmaassa niin miksi eivät suomalaiset, saksalaiset, portugalilaiset, slovenialaiset ynnä muut voisi oppia olevansa ”samassa veneessä” yhteisessä Euroopassamme? Romanus sum!

Cameron on saanut kylkeensä jo sellaisen määrän federalistien myrkkynuolia, että keskustelun palauttamiseksi todenpohjaisille urille olisi käytävä hiukan läpi sitä, mitä hän itse asiassa sanoi. Cameron korosti puheessaan, ettei halua Britannian eristäytymistä, mutta ilmaisi myös vakavan huolensa siitä, että tavallisten EU-kansalaisten elintasoa heikentäviä päätöksiä tullaan yhä enenevissä määrin tekemään kaukana heidän oman päätösvaltansa ulottumattomissa. ”Me näemme tämän mielenosoituksissa Ateenassa, Madridissa ja Roomassa. Me näemme sen parlamenteissa Berliinissä, Helsingissä ja Haagissa.” Mitä pöyristyttävää tällaisten yksinkertaisten perustotuuksien sanomisessa on? Tosiasia nimittäin on, että komissio on yrittämässä eräänlaista hiipivää taloudellista haltuunottoa tavoitteenaan yhteinen velka ja yhteinen budjetti, joiden torjuminen yhdessä huippukokouksessa ei vielä merkitse mitään. EU:n nomenklatuura ei ole ennenkään hyväksynyt jäsenmailta kieltävää vastausta. Yhteisestä budjetista ja velasta on enää hiuksenhienon siirtymän verran matkaa EU:n veronkanto-oikeuteen ja sen dystopian käydessä toteen demokratiasta tällä mantereella voidaan puhua enää korkeintaan lainausmerkeissä (kuten Vesikansa tosin jo näyttää tekevän). Kansallisen päätösvallan viimeisten rippeiden siirto vaaleilla valitsemattomille byrokraateille merkitsee väistämättä demokratian rapautumista ja taloudellisen kurjuuden pitkittymistä ja kärjistymistä. Jäsenmaiden välinen solidaarisuus alkaa rakoilla lopullisesti ja ääriliikkeiden kannatus kasvaa ympäri Eurooppaa. On ironista, että yhteisvaluutta, jonka oli alunperin tarkoitys nitistää nationalismi lopullisesti Euroopasta, onkin puhaltanut äärikansallismieliset aatteet uuteen roihuun! Jos omaa maailmankuvaa hallitsee kaiken kritiikin kieltävä sokea EU-usko, Cameronin puheen on varmasti täytynyt aiheuttaa sydämentykytystä. Minusta se oli kuitenkin, kaikessa sisäpoliittisessa laskelmoinnissaankin, prgamaattisen eurooppalaisen aiheellinen hätähuuto maanosan tulevaisuudesta.

velka…siinähän se tuli…olen pitkään miettinyt miten valuutta keinottelijat saadaan ojennukseen muutoin kuin lakiteitse (poliisitoimin) Jos Euro-maiden velat olisivatkin ”yhteisvelkaa, myös korot olisiva aina 0-3 prosenttia.

Eihän luottoluokittaja voi luokitella koko Eurooppaa maksukyvyttömäksi? EU suurin piirtein sanelisi itse lainojensa korot. (Rahaa kyllä riittää)

Tarvittaisiin tietenkin joku ”nerokerho” ratkaisemaan miten asia käytännössä hoidetaan.

Äskeisestä tippui pois enimmäinen sana ”Yhteinen”…sori.

Cameronin gamer-is-on statement ei juuri tehnyt muuta kuin lupasi mahdollisen äänestyksen joskus tulevaisuudessa jostakin, joka voisi olla UK:n (United Kingdom) osallisuus EU:ssa, jos tuo UK on yhä olemassa vuonna 2015. Hän olisi voinut muotoilla sanomansa toisin, minkä olisi voinut tehdä myös mm. presidentti Niinistö äskeisessä CNN:n haastattelussa. Eli Euroopan ja EU:n ja EURO:n tulevaisuudet vaativat keskustelua, selvityksiä. Koko juttu on muutettava jonkun vaivan arvoiseksi tavoitteeksi. Nyt se on kiista siitä, kuka venyttää ja kuka tuhlaa pennejä, jota ei oikein ole. Ja selityksiksi, jotka eivät enää päde EU:n kansalaisille. Itse idea on kadoksissa.

Jos ja kun muistaa, että II MS:n jälkeen sekä Englanti, eli Churchill että Ranska ja Washington, kuten Italia ja Saksakin, olivat kaikki yhden ja yhtyvän Euroopan puolesta, sen nykyinen tila ja tillanne on omituinen. Yhteinen idea on kadoksissa. Sen tilalla on joukko liiiankin julkisesti sekavia ja valehtelevia byrokraatteja, jotka eivät oikein selvitä eivätkä selitä mitään. Joka puolelta nousee vain yhä selvempi löyhkä, jos ”yhteisiä raha-asioita” hiukan kaivetaan.

Tämäkin on osa Euroopan ikivanhaa yhteistä perinnettä: toistensa ryöstämistä, raiskaamista, murhaamista kaikenlaisin verukkein. Onhan sitä pahimmasta tästä kaikesta nyt vältytty pitkään. Mutta mitkä siis ovat tavoitteet nyt? Tai missä ovat oikeus, kohtuus ja vapaus? Miksei kukaan puolusta niitä? Miksei Cameron maininnut niitä? Pelottavatko ne?

Eurooppa ei voi noin vain luopua vanhoista valtioistaan, niiden etujen ajon rakenteeesta ja perinteestä. Mutta kaikkea sitä on muutettava. Cameronin UK on itse sen edessä, että Wales ja Skotlanti vaativat entistä selvempää itsehallintoa, Pohjois-Irlanti hallintoa yleensä ottaen. Miksei hän maininnut mitään tästä. Euroopan vanhat menttaliteetit on uusittava. Ranskan presidentti de Gaulle tajusi tämän jo 1969, kun hän yritti avata keskusjohtoista maataan kehtykselle, joka olisi palauttanut osin arvoon sen ikivanhat ja tunnetut maakunnat. Se ei onnistunut.

Eurooppa tulisi nähdä ideana, joka on enemmän kuin sen vanhat ja yleensä sotia johtaneet ”valtiot.” Saksa sai reformoida itsensä sodan jälkeen. Jotakin vastaavaa tarvittaisiin muuallakin: Italiassa, Espanjassa, missä jokaisella on oma ”patria chica.” Suomeksi se ehkä kääntyisi ”kotiseutuna,” mutta siitä pääsee myös kotimaakuntaan. Se on paikka, jossa voi osallistua: Andalusiasta Lappiin ja Kalabriasta Kataloniaan ja Skotlantiin. Noista paikoista voisi hakea mikä nyt on kadotettu: osallistumista ja oikeutta.

Penttijuhanilta hyvä kommentti. Paikalliset arvot valtaavat alaa. EU:n direktiivit ja käskyttäminen mielletään usein negatiivisina. Kansallisvaltioiden johtajat pitävät kiinni vallastaan ja sen hajauttaminen on vaikeaa, keskittäminen helppoa.

Puheillaan Cameron mielestäni osoittaa sen, että Lontoossa on noteerattu hiljalleen muotoutuneen Saksa-johtoisen EUn synnyn. Vaikka Saksa on vielä muodollisesti ikään kuin neuvotellut muiden suurten EU-maiden kanssa periaatteellisen isoista kysymyksistä, on de facto Euroopassa käynyt päinvastoin kuin EUta perustettaessa oli tarkoitus: Saksahan oli tarkoitus sulauttaa muuhun Eurooppaan, ja nyt hunnit ovat sulauttamassa muita(kansantalouksia) itseensä…

Puheillaan Cameron haluaa mielestäni hakea Britannialle parempia neuvotteluasemia muotoutuvassa Euroopassa; se ei halua jäädä altavastaajaksi, eikä Saksan vasalliksi.

Onko syntymässä uusi Kaarle Suuren hengessä muotoutuva FrankoGermaaninen Pyhä saksalaisroomalainen (kansleri)kunta jää nähtäväksi, mutta älkööt kukaan pettäkö itseänsä: Alamme pian kaikki olemaan vain silmiemme edessä muotoutuvan suur-Saksan vasalleja, jota Kataisen viime aikaiset lammmasmaiset kommentit aiheesta ovat vain myötäilleet.

Ranskaa ja Saksaa harmittaa jos yksi iso nettomaksaja lähtee. Muiden maksuosuudet nousee. Espanja tietää että puuttuvan rahan saaminen muilta voi olla haasteellista. Joidenkin pitää kuitenkin maksaa tämä sirkus, suurin osahan on saamapuolella ja lisää olisi tulossa oven takana.

Brysselissä tiedetään että hyvät hommat ja mahdollisuudet kehittää mitä mielikuvituksellisimpia direktiivejä yhteisön iloksi voivat päättyä jos rahanjakoautomaatista vähenee tulopuoli.

Se on hyvä, että Britannia ottaa nyt laajaan keskusteluun sen, mitä he tästä EU:sta oikeastaan hyötyvät ja mitkä ovat haitat. Kuten Cameron sanoi, he tekevät tämän kaikkien EU:n jäsenten puolesta. Jos säännöt ovat kerran samat, niin hyödyt ja haitatkin lienevät samat, kaikille. Tätä Brysselissä pelätään, ihan aiheesta.

On Euroopassa näköjään vielä niitäkin poliitikkoja, jotka huomioivat vielä kansan mielipiteen.

Lisää ajankohtaisista aiheista voi lukea mm. täältä mm. täältä http://vartiopaikalla.wordpress.com/2012/11/12/yksi-maailmanhallitus-one-world-government/

Olemme äänestäneet Suomessa liittymisestä taloudelliseen valtioliittoon, joka ei äänestysaikaisen propagandan mukaan ”missään nimessä ole liittovaltio”. Tämän valtioliiton piti omien sääntöjensä mukaan olla sellainen, jossa toisen maan velkojen maksu olisi ehdottomasti kiellettyä.

Poliitikkojen puheet osoittautuivat tietysti poliitikkojen puheiksi, mutta mitään keinoa tilanteen muuttamiseksi ei ole, koska Suomen kansa on jo kerran johonkin kysymykseen vastannut:”Kyllä.”

Joka muuta väittää, on pölhöpopulisti ja neuvostovastainen kansanvihollinen.

2 much 4 U on osunut ytimeen. Jotkut ovat tosissaan luulleet että Eu poistaisi kansallisvaltioidentiteetin näin lyhyessä ajassa? Saksalainen on ovela jolta ei itsetuntoa Euroopan valloittamiseen puutu.Aseet ovat nyt vain vaihtuneet taseisiin. Kautta maailman sivun on erityisesti uskontoja ja ideologioita käytetty sumuverhona- miksei siis nytkin? Mitkä ovat Suomen hyödyt olleet tähän asti? Voi laittaa listaa.

Oli hyvä, että Nobelin rauhanpalkinto palautti mieleen koko EU:n olemuksen ja tarkoituksen; sotien estämisen Euroopassa. – Ja hyvinhän siinä on onnistuttukin hyvin erilaisista kansallisvaltioista huolimatta.
Kaikki direktiivit, Eurot jne ovat vain työkaluja, joilla yritetään kansoja saada työskentelemään ja edes keskustelemaan keskenään mieluummin kuin hiomaan miekkojaan.
Lähes 70 rauhan vuotta Euroopassa on historiallisesti pitkä aika, se taita olla pisin rauhanaika n. 1800-1900 vuoteen eli Rooman keisarikunnan alkajan?

Näitä luetaan juuri nyt