Hajoaako EU?

Jääkö Ison-Britannian pääministeri David Cameron historiaan miehenä, joka laittoi alulle Euroopan unionin hajoamisen? Tätä moni pelkää tai toivoo. Kovin harva uskoo Cameronin puheen käynnistävän EU:n perusparannusohjelmaa, jonka aineksia puheeseen myös sisältyi.

Tuskin Cameronista kirjoitetaan tulevaisuudessa kovin merkittävänä eurooppalaisena hahmona. Tai jos historia muistaa hänet suurena poliitikkona, perusteena tuskin on Britannian EU-kansanäänestyksestä seurannut unionin hajoaminen. Mutta toki on mahdollista, että päätös muodostuu kohtalokkaaksi Euroopalle. Ja toki Britannian historiasta löytyy ainakin yksi pääministeri, joka on taipunut paineiden alla ja alistunut päätökseen, joka suisti osaltaan Euroopan kohti suurta murhenäytelmää.

Cameronin tapaan konservatiiveja edustanut Neville Chamberlain kuvitteli pysäyttävänsä Adolf Hitlerin valtapyrkimykset taipumalla 1938 Münchenin sopimukseen, jonka nojalla Hitler saattoi valloittaa Tšekkoslovakian sudeettialueet. Hitleriä ei myöntyväisyydellä pysäytetty, hän oli valmis koko Saksan kansan tuhoon, jos hänen mielettömiä tavoitteitaan ei saavutettaisi.

Cameronia ovat rasittaneet erilaiset paineet kuin Chamberlainia. Eikä häntä ole opittu tuntemaan Euroopassa myöntyväisyysmiehenä, jollaisena Chamberlain muistetaan. Mutta suhteessa oman puolueensa jyrkkiin EU-kriitikoihin ja Britannian vahvasti EU-kielteiseen yleiseen mielipiteeseen ja mediaan Cameron näyttäytyy myöntyväisyyspoliitikkona. Hän kannattaa Britannian pysymistä EU:n jäsenenä, mutta heittäytyi silti Britannian kansallisilla eduilla käytävään uhkapeliin.

Cameron peräänkuuluttaa päättäväisesti EU-reformia, etenkin nykyistä toimivampia sisämarkkinoita ja kilpailukyvyn nostamista anglosaksisen liberalismin hengessä, mutta tämä on vain kolikon toinen puoli. Käytännössä hän antoi ilmoituksellaan aseet EU-jäsenyyden vastustajille. He eivät onneksi ole yhtä verenhimoisia kuin Chamberlainin vastavoimat, mutta vallanhalussaan kyltymättömiä ja argumentoinnissaan populistisia. Ja onpa näiden populistien joukossa, ainakin Britannian ulkopuolella, viha- ja revanssihenkisiä voimia, jotka tuovat mieleen 1930- ja 1940-luvut.

Cameronin päätavoitteena ei tietenkään ole kansanäänestys, vaan – kuten kaikilla politiikoilla – seuraavat parlamenttivaalit vuonna 2015. EU:n uudistaminen toimivaksi vapaakauppa-alueeksi on hyvä oheistavoite, mutta esteenä ovat etenkin Ranska ja Saksa, joille pelkkä vapaakauppa-EU ei riitä. Mantereen suurvalloille EU on jotain paljon enemmän kuin kilpailukykyprojekti, nimittäin jatkuvasti syvemmin integroituva eurooppalainen suurmahti.

Käy tässä EU:n suuntataistossa miten tahansa, parlamenttivaalit Cameron ainakin haluaa voittaa. EU-kansanäänestys on voiton valttikortti, jota heiluttamalla Cameron uskoo äänestäjäjoukkojen tukevan konservatiiveja, jotka ovat nyt Cameronin suulla luvanneet briteille kansanäänestyksen. Moni haluaa päästä päättämään ja kokemaan suuren poliittisen spektaakkelin, jollaiseksi kansanäänestys varmasti muodostuu.

Cameronin liputus kansanäänestyksen puolesta on tehnyt hänestä jo suuren poliitikon sankkojen EU-vastustajien ja EU-kriitikoiden piirissä ympäri Eurooppaa. Hänen kiitellään viitoittaneen tulevaisuutta kaikille unionimaille. Suomessakin perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini ehätti vaatimaan uuden kansanäänestyksen järjestämistä Suomen EU-jäsenyydestä. Ylen haastattelussa Soini perusteli vaatimusta sillä, että EU-jäsenyydestä olisi voitava äänestää edes kerran sukupolvessa. Lisäksi hän julmisteli ”EU:n demokratiavajeelle”, jota on surkuteltu EU-kriitikkojen piirissä jo vuosia.

”Demokratian” edistämisestä on tullut vastaansanomaton argumentti, joka kelpaa melkein minkä tahansa hyvän asian edistämiseen. Kukapa haluaisi asettua demokratian vastustajaksi, tai edes sen lieveilmiöiden kriitikoksi. Eipä juuri kukaan, ja siksi myös Britannian EU-kansanäänestystä tuntuu olevan vaikea vastustaa. Kritiikki on kohdistunut enemmän David Cameronin epämääräiseen tavoitteeseen neuvotella ennen kansanäänestystä Britannialla uusi EU-jäsenyyssopimus. Tämä koetaan rusinat pullasta -politiikaksi, pyrkimykseksi napsia Britannialle vain EU-jäsenyyden edut, sitoutumatta täysillä jäsenyyden velvollisuuksiin, täyskattaukseen.

Pitäisikö siis Britanniassa, Suomessa ja samaan syssyyn kaikissa EU-maissa järjestää kansanäänestykset jäsenyydestä? Tämän linjan puolestapuhujilla on yleensä joko oma lehmä ojassa tai sitten he edustavat kovin sinisilmäistä ”demokratialle kyllä” suuntausta. Sanon ei ja ei.
Jos EU-jäsenyydestä pitää äänestää uudelleen, mistä muista kysymyksistä pitäisi järjestää samalla logiikalla kansanäänestys?

Terveydenhoitouudistuksesta? Veroista? Asevelvollisuudesta? Hierarkkisesti ja ”epädemokraattisesti” toimivien kansainvälisten suuryritysten toiminnasta? Pohjoismaisesta puolustusyhteistyöstä? Ja miksi sellaista tavallisten ihmisten elämään suuresti vaikuttaneista ratkaisuista kuin rahamarkkinoiden vapauttamisesta 1980-luvulla tai telemarkkinoiden vapauttamisesta 1990-luvulla ei kansanäänestetty?

Myönnetään että osa mainituista on eri mittaluokan asioita kuin EU. Mutta käytännöllisempi, ihmisiä lähellä oleva taso avaa keskeisen näkökulman: mikä EU on? Unioni on paljon muutakin kuin suuria päätöksiä tekeviä pukumiehiä ja jakkunaisia. EU on kuin sateenvarjo, jonka alle kuuluu paljon käytännöllisiä sektorikysymyksiä, kuten patentteja, kalastuskiintiöitä, yhteistä ulkopolitiikkaa, kehitysapua ja elinkeinotukia. Lista on loputon. Näin ollen EU on laskettava paitsi ylikansalliseksi järjestöksi, myös yhteiskunnan perusinfrastuktuuriksi. Jos EU:n perusinfralta, lainsäädännöltä ja yhteistyöltä, katoaisi pohja, tilalle pitäisi nopeasti kehittää vastaava rakenne.

Mistä äänestetään jos ja kun äänestään EU-jäsenyydestä? Tämä on se suuri kysymys. Kansanäänestyksessä EU kaventuu kirjainyhdistelmäksi, joka herättää enemmän joko myönteisiä tai kielteisiä tuntemuksia. Eurokriisin oloissa ihmisten tuntemukset kallistuvat luonnollisesti enemmän kielteiselle puolelle, kun EU:ssa on jouduttu tekemään paljon ikäviä päätöksiä ja linjauksia. Eikä EU-päättäjien haparointi oli antanut vakuuttavaa kuvaa heistä talouskriisin hoitajina. Päättäjille kostaminen on aina ollut suurta ja suosittua kansanhuvia. Pettymysten kostaminen, revanssi, on vahvempi ihmisten käyttäytymistä ohjaava voima kuin usein suostutaan myöntämään.

EU ei ole tietenkään aihe, josta kaikkien kansalaisten pitäisi kaikkea tietää. EU-tutkijatkaan eivät usein tunne unionia syvällisesti kuin joltakin siivulta. Keskeisintä on, että kansalaiset luottavat poliitikkoihin ja virkamiehiin, jotka edustavat välillisesti heidän etujaan EU:ssa. Tätä luottamusta mitataan jatkuvasti kansallisissa vaaleissa, ainakin poliitikkojen.

Ja mitä tarkoitamme demokratialla? Kuten Björn Wahlroos kirjoittaa osuvasti kirjassaan Markkinat ja demokratia (Otava 2012, s. 336):

”Luemme läntisten yhteiskuntiemme kiistattoman menestyksen useimmiten demokraattisten valtajärjestelmien ansioksi. Tällöin unohdamme hyvin määriteltyjen ja suojeltujen ihmis- ja omistusoikeuksien, oikeusvaltion, markkinatalouden sekä hyvän ja läpinäkyvän vallankäytön perinteen merkityksen. Niinpä demokratiasta on tullut organisaation suunnittelun vakiovaihtoehto, varsinkin julkisella sektorilla, ja vakavaa väittelyä rajoittamattoman enemmistövallan ongelmista pidetään useimmiten poliittisesti epäkorrektina.”

Wahlroosin teesiä jalostamalla voi miettiä, millaisen karhunpalveluksen Britannia (tai Suomi) tekisi niille arvoille, joiden varassa läntisten yhteiskuntien menestys lepää, jos EU-kansanäänestys päättyisi eroamisen kannattajien voittoon, ehkä jopa EU:n hajoamiseen. Keiden oikeuksia ja millaisia arvoja tallattaisiin jalkoihin? Miten kävisi ihmisten tai pääomien vapaalle liikkuvuudelle tai maataloustuille, joiden jatkuvuudesta maatalouden harjoitus monilla alueilla (ei vähiten Suomessa) riippuu?

Demokratia ei voi koskaan olla täydellistä, mikään yhteiskunta ei ole koskaan täydellinen. Olennaista olisi vastuullisesti miettiä, millaisille yhteisillä ponnistuksella edistämme Suomen tai Euroopan parasta. Edistävätkö yhteistä hyvää kansaa kahtia jakavat kansanäänestykset, joissa populistien ääni raikuu usein kovimmin?