Entä ehdotus 23 – työllisyyssopimus?
Julkaisin runsas vuosi sitten yhdessä Osmo Soininvaaran kanssa raportin matalapalkkatyön lisäämisen mahdollisuuksista liian alhaisen työllisyysasteemme nostamiseksi.
Raportin julkinen vastaanotto keskittyi ehkä hieman liikaa yhteen ehdotuksistamme, monien työehtosopimusten sallimien alhaisempien nuorisopalkkojen mahdollisuuden laajentamiseen.
Raporttimme sisälsi kuitenkin myös yhden ehdotuksen (raporttimme viimeinen ehdotus, n. 23!), jolla voisi olla kauaskantoinen, koko kansantalouden työttömyyttä alentava vaikutus.
Ehdotimme sopimusta, jota voi paremman puutteessa kutsua ”työllisyyssopimukseksi”.
Se tarkoittaisi, että ammattiliitot ja hallitus sopisivat (Tilastokeskuksen mittaaman) työttömyyden tavoitetasosta. Työttömyyden ollessa sen yläpuolella ei tehtäisi lainkaan työehtosopimusperäisiä palkankorotuksia vaan annettaisiin työehtosopimusten jatkua ilman numerotarkistuksia (muita normeja voitaisiin toki tarkistaa).
Näin palkannousut rajoittuisivat markkinaehtoisiin, yritysten ja yksilöiden yhdessä solmimiin sopimuksiin. Vastaavasti hallitus sitoutuisi tällaisessa tilanteessa esittämään finanssipolitiikan suunnitelman, jolla työttömyys alennettaisiin tavoitetasolle muutaman vuoden kuluessa.
Tällainen sopimus sopisi Suomen taloudelliseen tilanteeseen enemmän kuin hyvin. Se loisi sijoittajille ja yrityksille selvän näköalan siitä, mille tasolle kansantaloutemme elpyminen voi jatkua ennen kuin kustannusten nousu alkaa hirttää talouskasvun mahdollisuuksia.
Näin se vastaisi yhteen talouspolitiikan avainkysymyksistä: kun kansantaloutemme pikku hiljaa alkaa elpyä, miten kauan elpyminen voi jatkua ennen kuin ollaan normaalitilassa?
Työllisyyssopimus olisi siten eräänlainen korporatiivisen ay-Suomen vastine sille ”ennakko-ohjaukselle” (forward guidance), johon monet modernit keskuspankit ovat mieltyneet. Ennakko-ohjauksella tarkoitetaan sitä, että keskuspankki sitoo korkopäätöksensä työttömyyden kehitykseen.
Hallituksen kannalta sopimus toisi elvyttävälle finanssipolitiikalle tilaa. Finanssipolitiikan käyttöä elvytyskeinona rajoittaa nimittäin tunnetusti se, että työllisyystilanteen parantuessa osa elvytyksen hedelmistä ulosmitataan korkeampina palkankorotuksina eli kustannustason nousu tulee vastaan.
Ja mikä parasta, tällainen sopimus toimisi. Se alentaisi työttömyyttä. Jos se solmittaisiin pysyvästi esimerkiksi 5 prosentin tasolle, rakenteellinen työttömyytemme todella ajan mittaan asettuisi tälle tasolle. En ehkä oikein jaksa uskoa kovin paljon tätä alempaan rakenteelliseen työttömyyteen, mutta 4,5 prosentin taso ei ehkä sekään olisi täysin ulottumattomissa.
Tämä olisi joka tapauksessa huomattava parannus nykyiseen tilanteeseen, jossa on vaikea hyvällä tahdollakaan arvioida työttömyyden rakenteellista, pysyvää tasoa alle 6 prosentin (OECD:n arviot ovat tätäkin korkeampia).
Ammattiliitoille tällainen sopimus olisi uraauurtava. Se todennäköisesti lisäisi huomattavasti suomalaisen ammattiyhdistysliikkeen arvovaltaa ja kansainvälistä arvostusta.
Ja vaikka en mieti talouspoliittisia suosituksiani ensisijaisesti minkään puolueen näkökulmasta, työllisyyssopimus voisi olla erityisesti suomalaiselle sosialidemokratialle poliittinen pelastusrengas.
Sosiaalidemokraattiset poliitikothan toistavat toistamasta päästyäänkin haluaan lisätä työllisyyttä. Kukaan tuskin epäilee heidän haluaan, mutta keinot uupuvat, ja äänestäjät näkevät sen.
”Työpaikkojen luominen” homekouluja korjaamalla tai ratoja rakentamalla tuskin nimittäin vaikuttaa lainkaan työttömyyden pitkäaikaiseen, rakenteelliseen tasoon. Rakenteellinen työttömyys (ekonomistien kuuluisa NAIRU) määräytyy sen nojalla, millä työttömyyden tasolla palkkojen nousupaine yltyy niin kovaksi, että kustannusten nousu taittaa työllisyyden kasvun. Tähän mekanismiin eivät kysyntätoimet vaikuta.
Vaikka Suomen kaikki työttömät työllistettäisiin kuntien palvelukseen, ajan mittaan meillä olisi taas noin 6 prosentin työttömyys, koska palkat alkaisivat nousta rajusti – sekä työehtosopimusten nojalla että markkinaehtoisesti – kun työttömät eivät olisi painamassa palkkavaateita alaspäin.
Esittämämme ”työllisyyssopimus” pureutuisi sitä vastoin täsmälleen ongelman ytimeen, rakenteellisen työttömyyden syntymekanismiin.
Ammattiliitoissa varmaan tunnettaisiin epäluuloja tällaista toimintatapaa kohtaan. Monet ilmeisesti pelkäävät, että se johtaisi pysyvään palkkojen jämähtämiseen ja kansantalouden tulonjaon pysyvään keikahtamiseen voittojen hyväksi.
Nämä pelot ovat turhia.
Voittojen kansantulo-osuus ei ole ammattiliittojen määrättävissä. Vaikka palkkojen työehtosopimusperäisista korotuksista luovuttaisiin kokonaan, palkkojen nousu ei tietenkään loppuisi vaan jatkuisi markkinaehtoisesti. Palkat seuraavat tuottavuuden kasvua vääjäämättä kaikissa kypsissä markkinatalouksissa, oli niissä ammattiliittoja tai ei.
Ja vaikkapa 5 prosentin tasolla solmittu työllisyyssopimus todennäköisesti toimisi niin, että jouduttaisiin odottamaan muutama vuosi, mutta kun 5 prosentin taso olisi saavutettu, ammattiliittojen ekonomistit voisivat taas ynnäillä soveliasta tes-korotusten tasoa.
Miten on, kannattaisiko kokeilla?