Blogit

Joukko valtakunnan viisaita kommentoi maailman menoa.

Ei keskusjohtoiselle rahaliitolle – kansallinen itsemääräämisoikeus on säilytettävä

Blogit Ykkösketju 12.12.2012 16:00
Sixten Korkman
Kirjoittaja toimii Aalto-yliopistossa Professor of Practice -tehtävässä. Professuurin ala on taloustiede.

Eduskunta käy keskustelua Suomen EMU-politiikasta, joka on myös joulukuun huippukokouksen keskeinen aihe. Tarkoitus on hyväksyä pankkiunionia koskevia suunnitelmia ja linjata rahaliiton finanssipolitiikkaa. Jälkimmäiseltä osin ovat vastakkain keskitetyn ja hajautetun finanssipolitiikan malli. Suomen tulee tukea jälkimmäistä.

Seuraavat kolme vaatimusta on vaikea sovittaa yhteen:

Ensinnäkin haluamme säilyttää kansallista itsemääräämisoikeutta – ainakin kansalaisia välittömästi koskevissa kysymyksissä ja budjettivallan osalta. Näin siksi, että kansalaisten solidaarisuus, lojaalisuus ja identiteetti ovat edelleen vahvasti sidoksissa kansallisvaltioon.

Toiseksi on kunnioitettava demokratian pelisääntöjä, se on välttämätöntä politiikan legitimiteetin turvaamiseksi.

Kolmanneksi olemme EMU:n jäseniä, ja aiomme olla sitä jatkossakin.

Nykytilanne on hankala kompromissi, jossa EMU-päätökset ajoittain vaikeuttavat kansallisen itsemääräämisoikeuden ja demokratian pelisääntöjen kunnioittamista. Uusia, itsemääräämisoikeutta kaventavia päätöksiä tulee siksi hyväksyä vain, jos ne ovat aivan välttämättömiä EMU:n toimivuuden kannalta.

Poliittinen unioni kuuluu tässä katsannossa fantasioiden maailmaan. Siihen ei ole nykyisessä Euroopassa mitään edellytyksiä.

Fiskaalinen unioni tarkoittaisi nykyistä paljon keskusjohtoisempaa järjestelmää, jossa olisi ylikansallinen budjettikuri ja jossa yhteisvastuuta kasvatetaan.

Yksittäisen jäsenmaan budjettikuria ei kuitenkaan voi turvata superkomissaarin avulla tai Brysselistä käsin. Sitä syntyy vain, jos kansalliset hallitukset omaksuvat vastuun sen toteuttamisesta ja kansalaiset sen hyväksyvät. Yhteisvastuu tarkoittaa perusteettomia tulonsiirtoja ja moraalikatoa. Finanssipolitiikan ylikansallisuus on väärä kulkusuunta.

Rahaliiton toimivuuden tärkein edellytys on niinsanotun no bailout-säännön johdonmukainen toteuttaminen. Jokaisen jäsenmaan pitää kantaa vastuuta omista sitoumuksistaan. Jos se osoittautuu ylivoimaiseksi, on maksukyvyttömyys todettava ja luottotappiot langetettava lainoittajille.

Näin rahoitusmarkkinat vaatisivat huonon talouspolitiikan maiden koroissa tuntuvia riskipreemioita, mikä patistaisi talouspolitiikan korjaamiseen. Markkinakuri voi ajoittain olla liian heikko tai raju – mutta on silti luotettavampi kuin vakaus- ja kasvusopimus.

Omavastuun ja sijoittajavastuun vaatiminen edustaa hajautetun päätöksenteon mallia, joka kunnioittaa kansallista itsemääräämisoikeutta ja demokratiaa myös rahaliiton oloissa. Siihen sopii jäsenmaiden vastuun korostaminen (niinsanottu fiscal compact). Tämä oli Maastrichtin sopimuksen idea.

Pankkiunioni on tässä katsannossa hyväksyttävä hanke. Integroituneet rahoitusmarkkinat vaativat yhteisiä pankkitoiminnan puitteita: ylikansallista säätelyä, valvontaa ja huonojen pankkien selvitysjärjestelmää.

Valvonnan pitää olla vahvaa ja vaikeuksiin joutuvien pankkien tappiot pitää ensisijaisesti kattaa omistajien ja muiden velkojien kuin tallettajien varoja käyttäen (ns. ”bail-in”), jolloin kriisihallinnan rahoitustarpeet jäävät pieniksi. Pankkiunionin rooli on sen varmistaminen, että omistaja- ja sijoittajavastuun toteuttaminen ei aiheuta systeemisiä ongelmia.

Voiko vaatia sijoittajavastuun toteuttamista ja samalla hyväksyä sen, että olemme jo parin vuoden aikana rikkoneet no bailout-sääntöä myöntämällä tukirahoitusta kriisimaille? Vastaus on: kyllä, kriisissä joudutaan rikkomaan pyhiäkin periaatteita – jos kriisiin ajaudutaan ilman valmiuksia sen kohtaamiseen ja jos vaarana on ajautuminen kriisin eskaloitumiseen. Viime vuosina hädissä tehdyt päätökset on nähtävä sitä taustaa vasten, että on kiireessä ja suuren epävarmuuden vallitessa jouduttu hakemaan yksimielisesti hyväksyttäviä ratkaisuja.

Keskustelussa EMU:n tulevaisuudesta tilanne on toinen. Nyt on aikaa rauhassa pohtia eri vaihtoehtoja. Niistä käytävässä keskustelussa on syytä suhtautua kriittisesti niin Etelä-Euroopan toivomaan yhteisvastuuseen kuin Saksan vaatimaan keskusjohteisuuteenkin budjettipolitiikassa.