Askel kohti uutta kylmää sotaa

Kohta on kulunut 25 vuotta siitä, kun neuvostoimperiumi alkoi hajota. Monet kokeneet kremnologit odottivat pitkiä sisäisiä valtataisteluja sekä Venäjällä että siitä irronneissa itsenäistyneissä maissa. Venäjä on selvinnyt tässä suhteessa vähin vahingoin. Laajamittaisia väkivaltaisia levottomuuksia ei sen alueella ole ollut, Tshetsheniaa lukuun ottamatta. Aasian puoleisissa maissa ja Kaukasuksen kahden puolen on kyllä taisteltu, osin myös Keski-Aasiassa. Sitä vastoin Venäjän länsiraja on ollut rauhallinen.

Kun Ukrainassa nyt ollaan sisällissodan partaalla, Venäjä ei enää teeskentele olevansa ulkopuolinen. Se myöntää tukevansa Kaakkois- ja Etelä-Ukrainan kapinallisia ja tavoittelee selvästi ratkaisua, joka takaisi sille merkittävää vaikutusvaltaa Ukrainassa. Eräs selitys Krimin valloitukselle on niinkin yksinkertainen kuin että teolla haluttiin estää Ukrainan mahdollisuus tulla EU:n ja Naton jäseneksi. Kumpikaan ei halua jäsenekseen maita, joilla on ratkaisemattomia rajariitoja naapureidensa kanssa. Toinen selitys, eikä aivan huono, on se, että itäisessä Ukrainassa on paljon neuvostoaikaista sotateollisuutta, joka palvelee edelleen Venäjän puolustusvoimien tarpeita. Siksi Venäjä haluaa pitää yllä kontrollia alueella.

Nämä selitykset ovat järkeenkäyviä mutta vajavaisia. Venäläiset ulkopoliittiset ajattelijat, joiden keskuudessa on monta erisuuntaista koulukuntaa, korostavat, että Ukrainan kriisi on vain seuraus jo pitkään kyteneestä kriisistä. Tuo kriisi johtuu siitä, että länsi on käyttänyt hyväkseen Venäjän systeemin vaihdoksen jälkeistä heikkoutta. Venäjä on joutunut alistumaan lännen sanelemiin pelisääntöihin, jotka eivät ole ottaneet huomioon Venäjän etuja. Sekä EU:n että Naton laajentuminen itään on siitä tärkein osoitus. Sitä pidetään määrätietoisena politiikkana, joka vaarantaa Venäjän turvallisuuden ja hajottaa sen perinteisen vaikutuspiirin. Tästä näkökulmasta länsi – eli Nato – on vyöryttänyt itään heikentääkseen Venäjää.

Läntinen näkökulma on toinen. Kun Neuvostoliitto ja sen valtapiiri hajosivat, saavutti moni siihen piiriin kuulunut valtio jälleen täysivaltaisuutensa. Monet niistä,  varsinkin eurooppalaiset valtiot, ovat myös demokratioita. Ne ovat omasta vapaasta tahdostaan hakeneet aktiivisesti sekä EU:n että Naton jäsenyyttä. Ne ovat halunneet liittyä yhteen muiden eurooppalaisten demokratioiden kanssa. Näin ne ovat harjoittaneet suvereenin valtion luovuttamatonta oikeutta liittoutua tai olla liittoutumatta.

Sellainen tulkinta ei Moskovalle kelpaa. Siellä ajattelutapa näyttää olevan sellainen, että kun Atlantin takaisella Yhdysvalloillakin on Euroopassa oma  etupiirinsä, jota kutsutaan Natoksi, Venäjällä on eurooppalaisena valtiona vielä parempi oikeus omaan etupiiriin. Moskovassa uskotaan ilmeisesti, että Nato on samaan tapaan Washingtonin määräysvallassa kuin Varsovan liitto oli aikoinaan Moskovan määräysvallassa. Monet Naton sisäiset kriisit osoittavat, että tämä kuva kaikkivaltaisesta Washingtonista on harhaa tai oikeammin propagandaa.