Juhlava sopimus – pala paperia
Ikävistä asioista ei kukaan puhu mielellään. Niistä ei ainakaan haluta aloittaa keskustelua, varsinkaan jos ikävä asia on sellainen, että se häiritsee monia eikä kenelläkään ei ole siihen hyvää ratkaisua.
Ikävät asiat eivät kuitenkaan katoa sillä, että niiden olemassaolo pyritään unohtamaan.
Ydinaseet kuuluvat näihin ikäviin asioihin. Niiden olemassaolo ja niiden epäsuorat vaikutukset siirrettäisiin mielellään syrjään. Se on kuitenkin vaarallista.
Kun Neuvostoliitto purkautui, ydinaseita jäi myös Venäjän federaation alueen ulkopuolelle, sekä Ukrainaan että Kazakstaniin.
Ukraina oli – ja on vieläkin – maa, jossa valmistettiin ja valmistetaan Venäjän käyttöön mannertenvälisiä ydinasein varustettujen ohjuksien osia.
Ukraina luopui melkoisesta määrästä sen alueelle jääneistä entisen Neuvostoliiton ydinaseista pitkien neuvottelujen jälkeen. Sopimus syntyi Budapestissä vuonna 1994.
Päämääränä oli rajoittaa ydinasevaltioiden lukumäärää. Ukraina luopui, koska Britannia, Venäjä ja Yhdysvallat ilmoittivat ja vakuuttivat, että ne vastaavat siitä, että Ukrainan aluetta ei loukata.
Tiedämme nyt kuinka siinä kävi. Venäjä loukkasi mitä räikeimmällä tavalla Ukrainan alueellista koskemattomuutta ja liitti vieläpä osan siitä, Krimin niemimaan, omiin alueisiinsa.
Britannia ja Yhdysvallat, joiden olisi tehdyn sopimuksen mukaan pitänyt tulla Ukrainan tueksi pitivät viisaimpana unohtaa koko sopimuksen. Etevät juristit pantiin asialle, ja he selittivät, että kyse ei ollutkaan juridisesti sitovasta sopimuksesta, vaan vain poliittisesta aikomuksesta.
Ukraina oli siis turhaan siinä uskossa, että kun se luopui oman turvallisuutensa kannalta kaikkein voimakkaimmasta asejärjestelmästä, se oli saanut kolmen mahtavan ydinasevaltion takauksen koskemattomuudelleen.
Turha luulo.
Roomalaiset korostivat kansainvälisen oikeuden pyhänä periaatteena sopimusten noudattamista. Tosin hekin myönsivät sen, että jos olosuhteet muuttuvat kokonaan odottamattomalla tavalla, se voi olla perustelu sopimuksen mitätöimiselle.
Näinhän tapahtuu aika ajoin.
Suomi totesi, että koska Neuvostoliittoa ei enää ollut eikä liioin sellaista Saksan uhkaa, jota kuuluisassa suomalais-neuvostoliittolaisessa ystävyys-, yhteistoiminta ja avunantosopimuksessa tarkoitettiin, sopimus oli rauennut. Jonkin aikaan vastaa pyristeltyään venäläisetkin myönsivät, että näin oli maailma muuttunut.
Niin päättyi vuodesta 1948 saakka vallinnut Suomen erityissuhde Neuvostoliittoon.
Ukrainan kohtalolla on paljon suurempi merkitys kuin vain yhden valtion harhautuksella.
Tämän jälkeen on hyvin vaikeaa uskotella mille hyvänsä ydinasevaltiolle tai sellaiseksi pyrkivälle, kuten Iranille, että maan turvallisuus ei vaarannu, vaikka ydinaseista luovuttaisiin. Vastineeksi tarjotaan juhlallisia turvallisuustakuita, oikein valtiollisten korkeimpien johtajien allekirjoittamia, kuten aikanaan Ukrainallekin. Sellaiset vakuuttelut ovat menettäneet kaiken uskottavuutensa.
Uskottavuuden puute ei rajoitu ydinaseisisin. Maailmassa on paljon kahdenvälisiä ja monenkeskeisiä turvallisuus- ja puolustussopimuksia, jotka nekin lupaavat vankat takuut avusta.
Jos niitä tarkemmin tarkastelee havaitsee helposti, että eivät ne läheskään aina anna sen parempaa turvaa kuin Ukrainalle oli luvattu.
Nato-sopimuksessa todetaan, että hyökkäys yhtä jäsentä kohtaan on samalla kaikkia kohtaan. Se kuulostaa vakuuttavalta. Mutta mitä se merkitsee käytännössä?
Se merkitsee sitä, että kukin jäsenvaltio antaa hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle apuaan hyväksi harkitsemallaan tavalla. Skaala alkaa myötätunnon ilmaisusta ja päätyy aseelliseen apuun. Kaikki siltä väliltä on sopimuksen kirjaimen mukaan mahdollista. Kun näin on, syntyy vaatimus sitoumuksen muuttamisesta hyvin konkreettiseen muotoon.
Jotta turvallisuustakuu olisi uskottava, takaajan on osoitettava lupauksensa vakavuus jakamalla turvallisuusriskit. Se tapahtuu siten, että uhanalaiseen kohteeseen sijoitetaan omia joukkoja tai omia puolustuslaitteita.
Jos hyökkäys tapahtuu, silloin hyökkäys yhtä vastaan on todellakin hyökkäys myös toista vastaan – takaajavaltiota vastaan. Se merkitsisi tämän päivän tilanteessa sitä, että Naton olisi sijoitettava joukkojaan ja yksiköitään niihin jäsenmaihinsa, jotka tuntevat turvallisuutensa uhatuksi.
”Joukkojaan” on oikeastaan harhaanjohtava ilmaisu. Ei Natolla mitään ”omia joukkoja” ole, on vain 17 AWACS-ilmavalvontalentokonetta. Joukot ovat jäsenvaltioiden joukkoja. Silloin riippuu jäsenvaltioista missä määrin ne ovat valmiita jakamaan uhanalaisten riskit.
On harhakuvitelma, että erilaisin turvallisuussopimuksin luotaisiin uusia tosiasioita. Pääsääntö on, että sopimuksin todetaan tosiasiat ja täsmennetään niiden tulkintaa.
Sopimusta tarvitaan, jotta kaikille tiedotettaisiin, että on olemassa yhteisiä suunnitelmia ja niihin liittyviä sitoumuksia. Miten velvoittavia tai miten uskottavia, se riippuu kulloisestakin tilanteesta.
Ukrainan turvallisuustakeiden pettäminen on vakava isku koko sille sopimusverkostolle, joka on luotu läntisen yhteisön puolustuksen tueksi.
Tietysti on totta, että Ukraina on erityistapaus. Voidaan syystä sanoa, että sehän on aina ollut osa Venäjän historiallista turvallisuusvyöhykettä. Se ei ole ollut Naton turvallisuustakeiden piirissä, joten sen puolustukseen ei kukaan ole valmistautunut eikä oikeastaan edes sitoutunut.
Jos näin ajatellaan, miksi sitten luvattiin taata sen turvallisuus?
Joukkojen tai tukikohtien sijoittaminen Naton jäsenmaihin nykyistä laajemmin olisi ongelma. Sehän johtaisi kansainvälisen tilanteen militarisoitumiseen, vastakohtien jyrkentymiseen.
Tämä on totta.
Sen vaihtoehto, nykytilanne, johtaa entistä suurempaan epävarmuuteen, entistä suurempiin ” aseettoman haltuunoton” riskeihin. Vihreäpukuiset sotilaallisia tunnuksia vailla olevat ei mistään tulevat miehet ovat luoneet kokonaan uudenlaisen turvallisuusuhan.
Kun valta keskittyy jossain maassa yhdelle johtajalle, kun maata hallitaan ”vallan vertikaalin” avulla silloin ylimmän johtajan persoonallisuus on avainasia.
Presidentti Vladimir Putinin persoonallisuudesta on kirjoitettu paljon ja monet hänet tavanneet ovat ylistäneet hänen älykkyyttään ja ihailleet hänen tietorikkauttaan. Mutta entä luonne? Siitäkin on jotain tietoa.
Brittiläinen nuori historioitsija Ben Judah kertoo kirjassaan Fragile Empire jotain siitä. miten Putinia arvioitiin, kun hän pyrki maansa salaisen palvelun KGB:n tehtäviin.
Psykologit totesivat: Putin on riski, mutta ei tavanomaisessa mielessä – hän ei ole altis alkoholin eikä naisten viettelyksille. Hän on riski, koska hän ei tunnista vaaroja.
Se lienee syy, miksi hänet lähetettiin palvelemaan Itä-Saksaan eikä Länsi-Saksaan, vaikka hän saksan kielen hyvin hallitsevana olisi saattanut olla hyödyllisempi lännessä.
Viime viikkojen taustaa vasten KGB:n psykologit ovat voineet olla oikeassa. Presidentti Putin ei tosiaankaan näytä tunnistavan vaaroja. Sekin sopii macho-miehen kuvaan, jota hän on ahkerasti rakentanut.