Blogit

Toimittaja Salla Vuorikosken viiltoja yhteiskunnan kuumiin puheenaiheisiin.

Vaikka mitä saa nykyään sanoa! Toimittaja tarvitsee someaikana paksun nahan

Blogit Vuorikoski 2.3.2018 22:09
Salla Vuorikoski
Salla Vuorikoski - avatar
Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.

Ruotsalaisen Aftonbladet-lehden vastavalittu politiikan osaston päätoimittaja Anders Lindberg kertoi Dagens Median haastattelussa näkemyksiään mielipiteellisestä journalismista, yhteiskunnallisista jakolinjoista ja sosiaalisesta mediasta.

”Tänä päivänä Twitter alkaa olla enemmän työympäristöongelma kuin mahdollisuus.”

Lindbergin viesti jäi tältä osin vähän epäselväksi, mutta se kuulostaa olevan sukua valitukselle nykyisen julkisen keskustelun tasosta. Tähän kuoroon ovat liittyneet monet toimittajat ja yhteiskunnalliset keskustelijat. Kun mitään ei saa enää sanoa!

Amerikkalainen kirjailija Lionel Shriver totesi vastikään, että poliittisen korrektiuden vaatimus uhkaa fiktiivistä kirjallisuutta. Hänen mukaansa kirjailijat eivät uskalla kirjoittaa entiseen tapaan arvostelun pelossa. Kuulostaa kieltämättä ikävältä, jos kirjailijat tai kustantajat pelkäävät arvostelua ja sensuroivat sen takia taidetta.

Mutta entäpä jos ongelma ei ole pelkästään sosiaalisen median väärät keskustelutavat, vaan myös keskustelijoiden paineen- ja kritiikinsietokyky? Ehkä yhteiskunnalliset vaikuttajat ovat aiemmin voineet linnoittautua etäämmälle yleisöstä ja käydä debattia haluamiensa tahojen kanssa, haluamillaan tavoilla.

Sosiaalinen media on tehnyt länsimaissa julkisen keskustelun vallankumouksen ja antanut äänen lähes kaikille. Näiden erilaisten äänien kuunteleminen, suodattaminen ja niiden kanssa keskusteleminen vaatii uudenlaista taitoa.

 

Toimittajille tulee nykyään palautetta rajusti enemmän kuin vielä muutamia vuosia sitten. Osa siitä on epäasiallista.

Törkeästi käyttäytyvät ihmiset eivät kuitenkaan ilmestyneet maailmaan sosiaalisen median myötä. Toimituksiin on ennenkin tullut ikävää palautetta, joukossa myös uhkailua.

Palautteen määrän kasvuun on luonnollinen syy. Kun ennen ihmisen piti jaksaa raapustaa kirje, viedä se postilaatikkoon ja odottaa mahdollista vastausta päivä- tai viikkokausia, uusi viestintäteknologia mahdollistaa hetken mielijohteessa syntyneen ajatuksen toteuttamisen saman tien.

Sosiaalinen media monistaa ja voimistaa kritiikkiä, kun samanmieliset löytävät aiempaa helpommin toisensa. Ei se silti tarkoita, ettei näitä kriittisiä ääniä olisi aiemmin ollut. Ehkä toimittaja ei ole vain kuullut niitä.

Vaikka peräänkuulutan paksumman nahan kasvattamista, on selvää, että laittomia henkeen ja terveyteen kohdistuvia uhkauksia tai vainoamista ei pidä sietää hetkeäkään.

Tapaukset pitäisi aina viedä poliisille, jonka tulisi ottaa tutkinta tosissaan ja huomioida siinä myös lehdistönvapauden turvaamisen näkökulma.

On myös erinomainen asia, että toimittaja Linda Pelkosen tapauksessa juttu meni käräjille ja uhkailija sai lopulta tuomion toimittajan halventamisesta. Hän oli lähettänyt Pelkoselle viestin, jossa todettiin näin: ”Toivon hartaasti, että seuraava kulttuuri rikastus osuu kohdallesi henkilökohtaisesti. Törkeä ämmä olet”.

 

Toimittajat ja toimitukset ovat saaneet myös viime aikoina kaatamalla kritiikkiä niskaansa. Helsingin Sanomia on arvosteltu Brother Christmasin epäselvyyksien avaamisesta. Kritiikki oli kovaa myös lehden tiedustelulakia koskevan jutun yhteydessä joulukuussa 2017.

Ylen A-studion tapa järjestää saamelaiskeskustelu herätti kovaa vastustusta, samoin saman yhtiön toimittajan taustatyö, jossa hän etsi sopivia haastateltavia asuinalueiden valintaan ja maahanmuuttajiin liittyvään aiheeseen.

Sunnuntaina 10. helmikuuta Helsingin Sanomien toimittaja Annamari Sipilä harmitteli tapauksen aiheuttamaa reaktiota.

”Jos yleisradioyhtiön toimittaja ei saisi kysyä asiallisia maahanmuuttoon liittyviä kysymyksiä, niin kuka sitten saa”, hän kirjoitti.

Epäselväksi jäi, miksi yleisradioyhtiön toimittaja ei saisi kysyä haluamiaan kysymyksiä, kun hän oli juuri niin tehnyt. Kysehän oli siitä, että toimintatapaa oli arvosteltu ja toimittaja sai vastata kritiikkiin Ylen sivuilla.

Ylen Pressiklubin juontaja Sanna Ukkola valitteli niin sanotun intiaanipäähinekohun yhteydessä sananvapautensa rajoittamista. Ukkola oli ollut yhteydessä häntä Twitterissä kritisoineen yksityishenkilön työnantajaan, mikä oli herättänyt ansaitusti kovaa kritiikkiä.

 

Todellisuudessa ison median toimittajalla on vapautta sanoa enemmän kuin koskaan. Toimittajat puhuvat yleisölle Twitterissä, Facebookissa, blogeissaan, jotkut jopa televisio-ohjelmissa parhaaseen katseluaikaan.

Toimittajien työhön sisältyy ylipäätään aiempaa enemmän kommentoimista ja analysoimista. Ennen tiedotusvälineissä oli pieni määrä ihmisiä, joilla oli oikeus tehdä tämänkaltaisia sisältöjä. Lehtien linjaa paalutettiin pääkirjoituksissa. Nyt toimittaja voi jakaa sosiaalisessa mediassa ajatuksiaan ilman työnantajan suoraa kontrollia.

Mitä enemmän kommentoivaa roolia toimittaja ottaa, sitä enemmän hän altistaa itseään kritiikille. Näkemykset ja analyysit haastetaan eikä se aina tapahdu kauniisti. Jos haluaa kohahduttaa, pitää varautua siihen, että yleisö kohahtaa.

Ei tosiaan tunnu kivalta, jos saa tyrmäävää tai ilkeää palautetta omasta työstään. Sekin on kurjaa, jos ei saa tekemästään jutusta mitään palautetta, ei ainuttakaan somejakoa. Kehuja on ihanaa kuunnella silloinkin kun ne eivät tunnu kovin ansaituilta.

Näillä toimittajan tunteilla ei lopulta ole juurikaan merkitystä. Journalismissa tärkeintä on yleisö, aiheet, juttujen kohteet, haastateltavat, ymmärryksen lisääminen.

Tietenkään ei tekisi pahaa, jos yleisö ymmärtäisi toimittajan työn arkipäivää. Vaikka aihe on lukijan oma erityisosaamisalue ja voimakas kiinnostuksen kohde, toimittajalle se saattaa olla vain yksi aihe viikon moninaisten työtehtävien joukossa.

Toimituksen tekemät, lukijan mielestä virheelliset ratkaisut eivät välttämättä kerro siitä, miten ääliömäinen toimitus on eikä siitä, kuinka mediatalo yrittää tietoisesti vääristellä tai levittää jotain vastenmielistä ideologiaa. Joskus on kiire, joskus aivotoiminta pettää, joskus työ tulee tehtyä laiskasti.

Toisinaan kyse on vain näkökulman valinnasta. Lehdistönvapauteen kuuluu, että toimitus päättää itsenäisesti omista valinnoistaan. Median tehtävä ei ole mielistellä sinua lukijana, mutta sinulla on oikeus ilmaista mielipiteesi median sisällöistä.

 

Journalismi vaatii siis aiempaa enemmän paineensietokykyä. Jos sitä ei ole, uhkana on itsesensuuri. Mukavuudenhaluinen, kiitosta kaipaava toimittaja epäonnistuu väistämättä työssään, koska hän pelkää tarttua hankaliin, ristiriitaisiin aiheisiin. Pelkäävä päätoimittaja on vielä vaarallisempi otus.

On silti totta, että joskus paine voi tuntua kohtuuttoman kovalta. Stressi hiipii yöuniin ja häiritsee keskittymiskykyä. Mikä avuksi?

Toimittajan henkisen hyvinvoinnin hoitaminen ei ole yleisön tehtävä. Tuen on löydyttävä toimituksista ja sitä on riitettävä myös freelancereille, jotka eivät kuulu toimituksen vakikalustoon.

Avuksi voi riittää hankalien tilanteiden puiminen toimituksessa kollegojen kanssa, joskus voi olla hyvä järjestää työnohjausta, jossa on mukana ulkopuolinen ammattilainen. Mediatalojen työterveyshuollot tuntevat myös työn haasteet ja auttavat toivottavasti tarvittaessa.

Tärkeä rooli on kollegoilla ja esimiehillä. Laatumediassa jokaisen jutun syntyprosessissa on mukana muitakin kuin toimittaja, jonka nimi on merkitty juttuun. Vastuuta on kantamassa ainakin julkaisupäätöksen tekevä pomo.

Hyvä pomo astuu tarvittaessa julkisuuteen puolustamaan alaisiaan, selittämään journalistisia ratkaisuja tai tarvittaessa myös korjaamaan tehtyjä mokia. Esimies, älä siis lymyä alaisesi selän takana. Äläkä jaa sellaisia työtehtäviä, joita et itse kehtaisi toteuttaa.

Myös kokemus auttaa jaksamaan. Kun on ollut mukana muutamassa ryöpytyksessä, tietää, että kaikella on aikansa.

 

Korjaus 3.3.2018 kello 10.29: Muutettu kohtaa, jossa kerrotaan toimittaja Linda Pelkosen saamiin viesteihin liittyvästä oikeustapauksesta. Viestin lähettäjä tuomittiin toimittajan halventamisesta, ei uhkailusta.