Blogit

Toimittaja Salla Vuorikosken viiltoja yhteiskunnan kuumiin puheenaiheisiin.

Toimittajat ja poliitikot kaulailevat yökerhossa – ”Näyttäytyy tunkkaisena tavalliselle kansalle”

Blogit Vuorikoski 5.6.2018 17:58
Salla Vuorikoski
Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.

Käynnistin tänään Suomen Kuvalehden Mediapenkki-kesäsarjan, jossa käsitellään mediaa ja journalismia kriittisesti eri näkökulmista. Jaksoja nähdään kesäkuun ajan pari kertaa viikossa ja muutama lähetys myös SuomiAreena-tapahtuman yhteydessä heinäkuussa.

Istuin pohtimaan toimittajan valtaa Iltalehden politiikan toimittajan Tommi Parkkosen ja toimittaja-tietokirjailija-järjestöpomo-kaimani Salla Nazarenkon kanssa. Otsikko ohjelmalle löytyi Nazarenkon kommentista, jonka mukaan hän on ärsyyntynyt toimittajien ”itserakkaaseen kaikkivoipaan omahyväisyyteen” ja siihen, että toimittajat eivät näe eivätkä myönnä omaa valtaansa.

”Tämä Etelä-Suomen meno, kaveeraaminen ja verkostoituminen. Sitten toimittajat siirtyvät lobbareiksi. Tätä on koko ajan. Sitten vielä sanotaan, että ei mulla ole valtaa.”

”Minkä takia joku lobbausfirma haluaisi ostaa sinut töihin, jos sinulla ei olisi mitään yhteiskunnallista valtaa, painoarvoa tai verkostoja”, Nazarenko kysyy.

Hänen mukaansa toimittajien pitäisi avata sidonnaisuuksiaan samaan tapaan kuin monissa muissa ammateissa joutuu tekemään. Ja tunnistamaan oma kupla, jossa toimittajat viettävät aikaa itsensäkaltaisten ihmisten kanssa.

”Jos olisin kainuulainen, työtön ja alkoholisoitunut aikamiespoika, mä en todennäköisesti olisi tässä lähetyksessä.”

”Aika harvoille lukijoille tulee uutena asiana ja yllätyksenä, että minulla on tiettyjä ongelmia suhtautua keskustalaiseen politiikkaan Suomessa vuonna 2018.”

Perinteisesti journalismissa on ajateltu, että toimittajien tehtävä on pyrkiä totuuteen ja objektiivisuuteen. Sosiaalinen media on muuttanut tätäkin peliä, koska se palkitsee näkemyksellisistä kommenteista. Somejako napsahtaa helposti, jos toimittajan twiitin tai mielipidekirjoituksen näkemys tukee jakajan omaa näkemystä. Kommentoiva journalismi vetää lukijoita ja mediatalot tietenkin tarjoavat sitä, mille on kysyntää.

Osa ammattikunnasta suhtautuu edelleen nihkeästi omien mielipiteiden kertomiseen ja ajattelee, että toimittajan olisi hyvä pysytellä neutraalina raportoijana. Osa suhtautuu vapaammin. Parkkonen vetoaa siihen, että näkemykset tuodaan esille kolumneissa tai sosiaalisessa mediassa, ei uutisteksteissä.

”En näe siinä mitään ongelmaa, etteivätkö toimittajat voi tuoda omaa poliittista näkemystään esille.”

”Aika harvoille juttujani ja myös Twitteriäni lukeneille ihmisille tulee uutena asiana ja yllätyksenä, että minulla on tiettyjä ongelmia suhtautua keskustalaiseen politiikkaan Suomessa vuonna 2018 tai tiettyihin oikeistolaisiin näkemyksiin tai siihen, että joku puolue on hirttäytynyt tyhmästi kiinni ydinvoiman vastustamiseen.”

 

Politiikan toimittajat ovat työnsä puolesta tietenkin runsaasti tekemisissä poliitikkojen, heidän avustajiensa ja muiden yhteiskunnallisten vaikuttajien kanssa. Kosteat lounaat ja pitkät ryyppyillat jutunteon kohteiden kanssa ovat osin jääneet jo historiaan, mutta eivät kokonaan.

”Ensi viikonloppuna on keskustan puoluekokous Sotkamossa. Voin kuvitella, että osa poliitikoista ja toimittajista on neljän aikaan laulamassa karaokea Katinkullassa ja seuraavana päivänä tehdään hommat normaalisti”, Parkkonen ennakoi.

Minglaamisen kruununjalokivi on Porissa kesäisin järjestettävä SuomiAreena, jonne yhteiskunnan vaikuttajat ja toimittajat kokoontuvat. Nazarenkon mukaan SuomiAreena ”näyttäytyy tunkkaisena tavalliselle kansalle”.

Todennäköisesti moni yleisön edustaja hämmästyisikin nähdessään, kun jotkut toimittajat ja yhteiskunnan vaikuttajat kaulailevat pikkutunneilla baaritiskillä.

Sopiiko sellainen vallan vahtikoiralle? Ruotsissa etäisyyden pitäminen valtaan on toimittajuudessa keskeisempi arvo eivätkä poliitikot ylipäätään samalla tavalla harrastaa esimerkiksi alkoholinkäyttöä median edustajien läsnäollessa.

Suomessakin perinteet muuttuvat ja herrasmiessopimukset murtuvat. Kun media uutisoi perussuomalaisten kansanedustajan avustajan joutuneen humalansa takia sairaalahoitoon, puheenjohtaja Halla-aho valitteli luottamuksen median ja poliitikkojen välillä kokeneen pahan särön.

”Toimittajat on perinteisesti kutsuttu poliitikkojen sisäisiin kemuihin sillä sanattomalla sopimuksella, että mitä näissä kemuissa tapahtuu myös jää sinne”, Halla-aho kirjoitti.

 

Jotkut katsovat, että kaveeraaminen on välttämättömyys, koska kuten puhki kulunut argumentti kuuluu: Suomi on pieni maa. Parkkonen kertoo olleensa kriittisempi toimittajien ja poliitikkojen läheisiä välejä kohtaan, kun hän aloitti eduskunnassa pyörimisen kymmenkunta vuotta sitten.

”Katselin kuppilassa, että hyvänen aika, siellä ne istuvat toimittajat ja poliitikot nauramassa toistensa vitseille. Se selitti mielestäni, miksi poliittisen journalismin taso oli silloin niin huono. Kyllä mä olen joutunut ottamaan sanojani takaisin”, Parkkonen sanoo ja kertoo istuvansa nykyään itsekin samoissa pöydissä.

Vaikeampi kysymys on, mikä on liikaa tai liian vähän läheisyyttä. Kun tuntee ihmisiä, saa hyviä juttuvinkkejä ja tietoa, jota välittää yleisölle. Tiukoissa uutistilanteissa puhelimen yhteystiedoista löytyy numeroita, joihin soittaa. Tuttua toimittajaa myös lähestytään helpommin.

”Joku voi tulla sanomaan minulle tai Haapalan Timolle (Ilta-Sanomien toimittaja), että tuutko tänne, mulla on yksi juttu.”

Parkkonen vakuuttaa, että yksikään kriittinen paljastus ei ole jäänyt tekemättä liian läheisten välien takia.

”Joidenkin kanssa on mennyt hetkeksi ystävyys tai kaveruus, mutta se on maksimissaan kahden käden sormilla laskettavissa”.

Kaikki tuskin ovat yhtä kovapintaisia kuin Parkkonen kertoo olevansa. Läheisyyteen liittyviä haasteita on tosin muuallakin kuin politiikan journalismissa, esimerkiksi viihde- tai urheilujournalismissa.

”Ei me lueta ikäviä juttuja Teemu Selänteen sekoiluista”, Parkkonen sanoo.

 

Koko 50-minuuttinen Mediapenkki on katsottavissa joko yllä olevan Twitter-linkin kautta tai täällä.

Seuraava jakso nähdään perjantaina 8.6. Silloin kysymys kuuluu: onnistuvatko tiedotusvälineet kertomaan ymmärrettävästi isoista asioista ja pitkäaikaisista prosesseista? Tartutaanko toimituksissa liian helposti lillukanvarsiin ja epäolennaisuuksiin?