Mäenpään vieraslajikeskustelu avasi kummallisen näkymän: Sananvapauden perään huudetaan, mutta kaikille sitä ei suoda
Jos kansanedustaja haluaa harjoittaa laittomuuden rajamailla pyörivää puhetta, hänen kannattaa tehdä se eduskunnassa.
Eduskunta esti äänestyksessään 26. kesäkuuta perussuomalaisten kansanedustajan Juha Mäenpään vieraslajipuheiden käsittelyn oikeudessa. Valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen oli pyytänyt eduskunnalta lupaa murtaa kansanedustajan syytesuoja, mutta ei saanut asian taakse riittävää enemmistöä.
Toiviainen arvosteli tuoreeltaan eduskunnan ratkaisua.
”Tässä on kyse varsin tavallisesta lainvastaisesta vihapuheesta. Mitä todennäköisemmin se olisi johtanut tuomioon. Ratkaisun tekee tietysti aina lopulta tuomioistuin”, hän muun muassa totesi Ylelle.
Keskustelu siirtyikin tämän jälkeen Mäenpään lausunnoista Toiviaisen puheisiin. Kriitikoiden mukaan syyttäjä ei olisi saanut arvostella eduskunnan ratkaisua.
Jälkipuinnista syntyi vaikutelma, että moni ei ymmärrä, mikä syyttäjän rooli oikeusjärjestelmässä on.
Syyttäjän tehtävä on syyttää. Kun hän harkitsee syytettä, hänen tulee arvioida, onko käsitelty teko rikos ja kuinka todennäköisesti oikeus sen tuomitsisi.
Jotta voi syyttää, syyttäjän tulee pitää tapahtunutta rikoksena. Muu olisikin mielivaltaista.
Asiaa arvioidessaan syyttäjä ottaa huomioon myös vakiintuneen oikeuskäytännön: millaisia ratkaisuja tuomioistuimet ovat vastaavista teoista aiemmin antaneet? Tähän Toiviainen viittasi kommentoidessaan todennäköisyyttä, jolla Mäenpään teko johtaisi tuomioon.
Kansanryhmää vastaan kiihottamisesta on aiempaa tuomiokäytäntöä, myös politiikan piiristä.
Jos syyttäjä päätyy nostamaan syytteen, hän arvioi, millainen rangaistus teosta olisi sopiva ja ilmoittaa rangaistusvaatimuksensa oikeudelle.
Toiviaisen kommentoinnissa ei siis oikeusjournalismin näkökulmasta ollut mitään pöyristyttävää. Syyttäjät valittavat päätöksistä jatkuvasti paitsi korkeampaan oikeusasteeseen, mutta myös julkisesti. Kritiikkiä ovat saaneet myös sellaiset ratkaisut, joissa ei enää ole valitustietä eli asia on loppuun käsitelty.
Esimerkiksi syyskuussa 2019 kihlakunnansyyttäjän kerrottiin olevan pöyristynyt korkeimman oikeuden päätöksestä olla ottamatta Vantaan entisen kaupunginjohtajan tapausta käsittelyyn.
Mäenpään tapausta koskevassa keskustelussa on huudettu vallan kolmijako-opin perään. Sen nostaminen keskiöön on kuitenkin erikoista, koska oppi ei muutenkaan Mäenpään tapauksessa toteutunut perinteisellä tavalla.
Vallan jako-opin mukaan siis lainsäätäjät (eduskunta) ja tuomiovalta (oikeusistuimet) toimivat riippumattomasti toisistaan.
Kun syyteoikeus oli nyt ripustettu eduskunnan vahvan enemmistön tahtotilaan, on selvää, että tuomiovalta ei päässyt toimimaan itsenäisesti. Tässä poikkeuksellisessa tilanteessa eduskunta ikään kuin asettui osaksi oikeusjärjestelmää, kun se päätti oikeudesta saattaa Mäenpään teko oikeuden arvioitavaksi.
Järjestelyssä ei tietenkään ole mitään laitonta, päinvastoin. Suomessa on haluttu näin suojata kansanedustajien laajaa puhevapautta. Tavoitteena on ollut välttää vaikkapa tilanne, jossa keinotekoisilla rikossyytteillä voitaisiin estää oppositiota arvostelemasta hallitusta.
Laissa ei toisaalta ole estettä sille, etteikö eduskuntapuheita voisi käräjillä käsitellä. On vain haluttu, että jokainen tapaus harkitaan erikseen. Nyt pohdittiin Mäenpään lausuntoa. Siksi on erikoista, että esimerkiksi kristillisdemokraattien kansanedustaja Antero Laukkanen erotti puolueensa äänestyskäyttäytymisen tästä nimenomaisesta lausunnosta.
”Mäenpään onneton puhe oli ehdottomasti sopimaton, emmekä sitä ole missään puolustaneet. Mutta tässä äänestyksessä ei eduskunnalla ollut valtaa päättää, oliko puhe rasistinen, vaan kyse oli siitä, ollaanko valmiit heikentämään sananvapautta täysistuntopuheiden osalta”, hän totesi KD-lehden haastattelussa.
Joka tapauksessa eduskunta harkitsi, että turvapaikanhakijoiden rinnastaminen hävitettäviin vieraslajeihin (kyllä, Mäenpää teki niin, vaikka asiasta on muuta yritetty saivarrella) on puhetta, joka kansanedustajalle sallitaan valtiopäivillä ilman rikosoikeudellisia seuraamuksia.
Jostain syystä osa kansanedustajalle hyvin laajaa sananvapautta vaativista keskustelijoista on kuitenkin valmis rajaamaan virkamiehen sananvapautta. On vaikea hahmottaa, mitä vahinkoa syntyy siitä, jos valtakunnansyyttäjä arvioi oikeuden toteutumista omasta näkökulmastaan ja asemastaan.
Eikö sekin palvele avointa yhteiskunnallista keskustelua?
Välillä tuntuu, että voimakkaasti politisoituneessa keskustelussa periaatteet ja logiikat vaihtelevat sen mukaan, miten ne edistävät kunkin puhujaa omaa agendaa eri tilanteissa.
Syyteoikeus Mäenpään tapauksessa oli siis pohjimmiltaan juridinen asia, mutta käsittely oli vahvasti poliittinen.
Kokoomuksen ryhmän jakautuminen – ja läsnäoloesteiden kiusallinen kasautuminen – on sekin kiinnostavaa. Ehkä se kertoo puolueessa muhivasta ristiriidasta: jotkut haluaisivat viedä puoluetta lähemmäs perussuomalaisia. Viime ajat konflikti on uinunut taustalla, mutta muistissa on yhä puoluetta jakanut Timo Soinin (sin) aborttiaktivismiin liittynyt äänestys.
Löytyi kokoomuksesta tosin nippu juristejakin, jotka katsoivat, että Mäenpään tapaus olisi ollut syytä antaa oikeuden ratkaistavaksi.
Sitäkin voi pohtia, olisiko KD äänestänyt samalla tavalla, jos vastaava vertaus olisi tehty kristityistä tai juutalaisista. Vai vaihteleeko kanta syyttämislupaan sen perusteella, miten ratkaisu palvelee omaa poliittista agendaa?
Keskustelu voi jäädä teoreettiseksi, mikäli näiden tapausten ilmaantumisen tiheys jatkuu entisenlaisena. Vastaavaa harkintaa tehtiin eduskunnassa edellisen kerran noin 40 vuotta sitten.
Päivi Räsäsen (kd) yli 15 vuotta vanha pamflettikirjoitus tai Ano Turtiaisen (ps) twiittirienaus poliisin surmaamasta amerikkalaismiehestä eivät edes voisi saada samanlaista käsittelyä, sillä nämä tutkinnassa olevat teot eivät tapahtuneet valtiopäivillä.
On totta, että poliisi on arvioinut poliitikkojen puheiden rangaistavuutta joissain tapauksissa eri tavalla kuin valtakunnansyyttäjä, joka on pyörtänyt poliisin päätöksiä ja määrännyt juttuja tutkintaan. Tämäkin kuuluu ylimmän syyttäjän tehtäviin, jos hän arvioi, että asiassa on syytä epäillä rikosta.
On silti ongelmallista, mikäli eduskuntakeskusteluja aletaan enenevässä määrin käsittelemään poliisitutkinnoissa ja oikeudessa. Se ei ole hyvä tie.
Voisiko kehityksen jotenkin katkaista?
Jos vieraslajityyppisiä puheita eduskunnasta jatkossa kuullaan, joku tai jotkut tekevät niistä rikosilmoituksia. Sitten asia on taas poliisin ja syyttäjän ratkottavana.
Jos Mäenpään tapaus olisi mennyt oikeuteen, se olisi osaltaan siirtänyt politiikkaa oikeussaliin, mutta toisaalta tuomioistuin olisi silloin päässyt puntaroimaan kansanedustajan sananvapauden rajoja. Nyt tuo ennakkopäätös jäi puuttumaan.
Uskallan veikata, että eduskunta löytää saman ongelman uudelleen edestään.
Eduskunnan puhemies Anu Vehviläinen kävi Mäenpään kanssa keskustelun, ja kansanedustaja lupasi harkita puheitaan jatkossa. Puoluetoverinsa Sebastian Tynkkynen puolestaan pikaisesti ilmoitti Twitterissä koventavansa kielenkäyttöään eduskunnassa.
Yksi tapa katkaista kehitys olisi tietenkin se, että kansanedustajat siivoaisivat puheistaan ihmisryhmien halveeraamisen, esimerkiksi rinnastamisen hävitettäviin vieraslajeihin. Maahanmuuttopolitiikasta voi käydä kriittistä keskustelua ilman vihaan kiihottamista.
Jos kansanedustaja kuitenkin haluaa käyttää laittomuuden rajamailla pyöriviä ilmauksia, hänen kannattaa tehdä kansakunnan alttarilla eli eduskunnassa. Esimerkiksi sosiaalisessa mediassa, pamflettikirjoituksissa, tupailloissa ja median haastatteluissa poliitikon pitää, ainakin periaatteessa, vastata puheistaan samalla tavalla kuin muidenkin ihmisten.