Apua Liike Nytille ja pimitysintoisen viranomaisen kanssa tuskailevalle
Kun ihmisillä on mahdollisuus perehtyä mahdollisimman laajasti yhteiskunnallisiin asioihin, heidän ei tarvitse pitäytyä muutaman vuoden välein äänestyskoppiin raahautuvan alamaisen roolissa.
työntekijä tulostaa asiakirjan, vie paperin arkistoon. Jonkin ajan päästä alkuperäinen sähköinen tiedosto tuhotaan. Kun joku myöhemmin pyytää asiakirjaa, paperi haetaan arkiston hyllyltä, skannataan uudelleen ja lähetetään sähköpostilla pyytäjälle. Koska tästä aiheutuu paljon vaivaa, työstä peritään tiedonpyytäjältä maksu.
Tämä ei valitettavasti ole vitsi, vaan todellisuutta suomalaisessa virastossa.
Kaikki kärsivät. On sataprosenttisen varmaa, että työntekijät voisivat käyttää paperiveivauksen sijaan työaikansa johonkin paljon tuottavampaan ja järkevämpään. Tiedon pyytäjä puolestaan joutuu odottamaan ja pahimmassa tapauksessa jää ilman asiakirjaa, jos rahasta on puutetta. Jos maksu on asiakirjan sivua kohtaan vaikkapa 60 senttiä, 100-sivuisen asiakirjan saaminen maksaa 60 euroa. Jos asiakirja on sähköisesti saatavilla, sen saa yleensä ilmaiseksi. Rahanpuute on konkreettinen este julkisen tiedon julkisuuden toteutumiselle.
Huonojen käytäntöjen taustalla on vanhaa tottumusta, mutta myös tarkoitushakuisuutta. Olen kuullut useamman kerran ajatuksen, että on itse asiassa hyvä, jos julkinen tieto ei ole aivan niin julkista ja että tiedon pyytäjä joutuu vähän näkemään vaivaa.
Viranomainen haluaa ehkä kontrolloida omia asiakirjojaan. Julkisuusperiaate taas lähtee siitä, että viranomaisen tiedot ovat meidän tietojamme.
Ajatusta tiedon saamisen tarkoituksellisesta vaikeuttamisesta voi hieman ymmärtääkin, jos kyse on esimerkiksi rikosoikeuden asiakirjoista. Niissä on usein yksityisyydensuojan piiriin kuuluvia tietoja. Suomessa on myöskin ollut tapana julkaista rikoksista tuomittujen nimet vain vakavampien tuomioiden osalta. Käytännössä se on tarkoittanut vähintään kahden vuoden vankeustuomiota. Vallankäyttäjien ja julkisuuden henkilöiden osalta kynnys on matalampi.
Pelkona on, että jos olisi helppoa ja halpaa hankkia asiakirjat käsiinsä, näitä aiemmin piilossa pysyneitä tietoja ryhdyttäisiin julkaisemaan holtittomasti.
Pelko on ylimitoitettu. Ihmisillä on tälläkin hetkellä – ilman oikeuden papereita – tiedossaan valtava ja sekalainen määrä kanssaihmisten yksityisiä tietoja perhesuhteista, sairauksista, syrjähypyistä, raha-asioista ja ties mistä. Tietoja ei julkaista holtittomasti, vaikka kaikilla atk:ta auttavasti osaavilla on sosiaalisen median aikana siihen ennennäkemättömät mahdollisuudet.
Joskus yksityisiä tietoja kuitenkin tuodaan asiattomasti julkisuuteen. Tähän on Suomessa vakiintunut, länsimainen ratkaisu: ennakkosensuuria ei ole, mutta jälkikäteen voi joutua vastuuseen esimerkiksi yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisestä tai kunnianloukkauksesta. Kaikkea mikä on julkista ei voi julkaista.
Paljon julkisuutta saanut, Harry Harkimon, Mikael Jungnerin ja Tuomas Enbusken tähdittämä Liike Nyt haluaa uudistaa politiikkaa, mutta he eivät itsekään vielä oikein tiedä, mitä asioita liike ajaa. Jos sallitte, minulla on teille ehdotus.
Tieto on valtaa. Kun ihmisillä on mahdollisuus perehtyä mahdollisimman laajasti yhteiskunnallisiin asioihin, heidän ei tarvitse pitäytyä muutaman vuoden välein äänestyskoppiin raahautuvan alamaisen roolissa.
On helpompi vaikuttaa niin paikallisen kuin valtakunnallisen tason asioihin, jos pystyy itse muodostamaan mielipiteitä, laatimaan analyysejä, laskelmia ja ehdotuksia viranomaistiedon avulla.
Mitä siis pitäisi tehdä? Apua löytyy Norjasta. Valtion ja Oslon kaupungin virastojen EInnsyn-palvelu avaa etsijöille suoran väylän tietoon. Palveluun kirjataan viranomaisen asiakirjat. Hakuja voi tehdä erilaisilla muuttujilla.
Esimerkiksi puolustusministeri Jussi Niinistön nimellä hakemalla palvelusta löytyy 6. maaliskuuta 2018 päivätty kutsu Norjan-vierailulle. Painamalla ”Request access” -nappia asiakirjan haltijaviranomainen ottaa tietopyynnön käsittelyyn. Osa asiakirjoista on saman tien nettisivuilla tarkasteltavissa.
Tämänkaltainen palvelu ei estä tiedon salaamista silloin, kun se on julkisuuslain mukaan perusteltua. Tämä voi tulla kyseeseen muun muassa yksityisyydensuojaan, liikesalaisuuksiin ja valtion turvallisuuteen liittyvien tietojen kohdalla.
Viisainta olisi, että viranomainen arvioi asiakirjan julkisuuden saman tien sen valmistuessa tai silloin, kun viesti tulee viraston postilaatikkoon.
Vaikka juhlapuheissa avoimuudesta paljon puhutaankin, Suomessa yksikään eduskuntapuolue ei näytä juuri ajavan viranomaistiedon avoimuuden lisäämistä. Asenteista jotain paljasti myös eduskunnan vieraslistojen naurettava silppurointi.
Miten on Liike nyt, kelpaisiko Norjan malli?
Ps. Vaikka Suomesta löytyy pimittämisestä surkuhupaisia esimerkkejä, tilanne ei ole onneton. Meillä on paljon osaavia viranhaltijoita, jotka auttavat mielellään ja vaivojaan säästämättä tiedon pyytäjää. Heitä löytyy esimerkiksi tietopyyntöihin tottuneista käräjäoikeuksista.
On myös toimivia verkkopalveluita. Aluehallintoviraston tietopalvelusta löytyy näppärästi vaikkapa Terrafamen kaivoksen juuri saama ympäristölupa rikkivetylaitokselle ja asiaan liittyvät asiakirjat.
Kuntien päätöksentekoon liittyvät dokumentit löytyvät maksutta verkosta, kaupparekisterin tietoja on tarjolla sekä viranomaisen että kaupallisten toimijoiden ylläpitämissä palveluissa. Tarjolla on tiedot joidenkin kuntien ostoksista, yritysten elintarvikevalvonnan tarkastuksista ja Sipilän hallituksen hankkeiden etenemistä voi melko näppärästi seurata valtioneuvoston hankerekisterin kautta. Voit vinkata blogin kommenttikentässä muita hyviä julkisen tiedon tietokantoja.