Vuoto, poliittisen epäluottamuksen muoto
Trumpin, Euroopan keskuspankin ja Marinin hallituksen vuodot ovat esimerkkejä kaoottisesta poliittisesta hallinnasta.
Vuodot kertovat epäonnistuneesta poliittisesta hallinnasta.
Vuodot Donald Trumpin hallinnosta, Euroopan keskuspankista ja Sanna Marinin hallituksesta vihjaavat kaikki suuresta poliittisesta epäluottamuksesta.
Kun Trump aloitti presidenttinä, hänen kabinetille ja avustajille kävi karvaalla tavalla selväksi, että presidentti kieltäytyy lukemasta. Tavaksi ”hallita” presidenttiä keksittiin vuodot, joista syntyneisiin mediakohuihin presidentti joutui reagoimaan – yleensä uusilla kohuilla.
Sittemmin vuodot ovat vähentyneet, koska Trumpin huomiosta kilpailleet fraktiot (kuten Steve Bannon, republikaanipuolue ja talouspoliittiset globalistit) on poistettu. Tämä ei ole lopettanut kohuja – Trump vain on omalla tyylillään määrännyt kohujen suunnan ja tahdin.
Myös Euroopan keskuspankki vuosi kuin seula, kun Mario Draghi lopetti keskuspankin johtajana viime vuoden lopulla. Keskeinen syy vuotoihin oli Draghin autoritaarinen johtamistapa, jossa hän sivuutti Saksan ja sen liittolaismaiden keskuspankkiirit. Draghin vastustajat vastasivat kritisoimalla julkisesti Draghin johtamistapaa, EKP:n päätöksiä sekä vuotamalla EKP:n sisäisiä keskusteluja.
Taistelua Draghin toimien laillisuudesta käytiin EU-tuomioistuimessa asti. Tuomioistuin antoi Draghille puhtaat paperit ja Draghi muutti keskuspankkia instituutiona ilman että EU:n perussopimuksia tai EKP:n mandaattia olisi muutettu.
Vaikka Draghi todennäköisesti esti yhteisvaluutta euron hajoamisen, jatkuvat vuodot syövät keskuspankin uskottavuutta toimintakykyisenä instituutiona. EKP:n uusi johtaja Christine Lagarde onkin pyrkinyt vähentämään vuotoja ja julkista kritiikkiä. Kokousten asialistat jaetaan aikaisemmin, keskusteluun on varattu tuntikausia enemmän aikaa ja Lagarde on luvannut kuunnella kriitikoita – toisin kuin Draghi, joka ilmeisesti räpläsi keskustelujen aikana puhelinta tai pädiä.
Lagardismiin tulisi pyrkiä myös Suomen hallituksen, joka sekin aiheuttaa jatkuvia mediakohuja vuodoilla.
Antti Rinteen hallitusohjelma vuosi Iltalehdelle ennen sen julkaisemista. Ja vaikka Rinne on vaihtunut Sanna Mariniin, vuodot ovat jatkuneet. Viimeksi eilen saimme lukea Hesarista, kuinka demarit olivat tyytymättömiä valtiovarainministeriön kansliapäälliköksi hakeneisiin kandidaatteihin.
Vuodon seurauksena Marin lausui, ettei hakua kuitenkaan jatketa. Iltalehti teki myös jatkojutun, jossa selvisi, että Rinteen suosikki kansliapäälliköksi olisi ollut Tuomas Saarenheimo, joka kuitenkin halusi mieluummin eurotyöryhmän johtajaksi.
Jatkuvat vuodot ja julkinen likapyykki antaa oudon kuvan hallituksesta, joka vannoo tietopohjaisuuden nimiin. Miten hallitus, joka ei saa sovittua ministeriöiden kansliapäälliköistä, saisi aikaan suurempia poliittisia päätöksiä? Miten ministereiden erityisavustajat ja valtiosihteerit voivat ohjata virkahenkilöitä lainvalmistelussa, jos suurista linjoista ei ole konsensusta?
Vuodot ovat herkullista luettavaa. Media julkaisee jokaisen tiedonmurusen, jonka se saa ongittua tai joka sille syötetään. Vuodot ovat kaoottista poliittista hallintaa, joiden motiiveja voidaan vain arvailla.
Varmaa kuitenkin on, että vuodot ovat merkki poliittisesta epäluottamuksesta. Hallituksen työllisyys- ja ilmastotoimien lisäksi keskinäisen luottamuksen lyötymisestä kertoisikin se, jos vuodot loppuisivat.