Tervon Koivisto - antikommunisti, sosialisti vai populisti?
Mauno Koivisto (1923-2017) toimi Suomen pankin johtajana, valtiovarainministerinä, pääministerinä ja presidenttinä, mutta ei koskaan kansanedustajana.
Lentopallo, verkkarit, Nintendo ja turunkieliset letkautukset teki Koivistosta kansanmiehen, Manun, jonka hautajaiset olivat Suomi 100 -juhlavuoden ehdoton kruunu. Kävin itsekin ihmettelemässä ruumissaattuetta Suomen pankin ja Säätytalon edessä.
Ei siis ihme, että Jari Tervon 8-osaisen Koivisto-dokumentin ensimmäistä osa keräsi yli puoli miljoonaa katsojaa tapaninpäivänä. Jaksoja näytetään joka ilta loppiaiseen asti ja sarja on katsottavissa Areenassa kokonaisuudessaan.
Sarjassa käydään Koiviston henkilökohtainen tarina ja poliittinen ura seikkaperäisesti läpi. Vaikka Koivistoa muistellaan yleensä parlamentarismin palauttajana Kekkoslovakian jälkeen, sarjassa tuodaan esiin, kuinka Koivisto kavensi presidentin valtaoikeuksia vasta omilta seuraajiltaan, ei itseltään.
Koiviston rooli Harri Holkerin hallituksen (1987-1991) muodostamisessa on poikkeuksellinen manööveri, jota tulisi laajemmin peilata Koiviston perintöön ”parlamentarismin” pelastajana. Kyseessä oli Suomen ensimmäinen sinipuna, jossa kokoomuksesta tuli pääministeripuolue, vaikka SDP oli vaalien suurin, eikä Holkeri itse ollut edes kokoomuksen puheenjohtaja.
Koiviston ymmärtäminen on avain Suomen lähihistoriaan ja siksi Tervon laaja-alainen dokumentti on hieno teko. Koivisto on osa Tervon laajempaa suurmiessarjaa, jonka tarkoituksena lienee Suomen kansan valistamisen kadotetun yhteiskulttuurin historiasta sen problematisoinnin sijaan.
Sarjassa nostetaan esiin vahvasti Koiviston antikommunismi. Samaan aikaan sarjassa puhutaan kommunisteista äärivasemmistona. Tervo tuomitsee myös populistit ja nykyisen mediamaailman, mutta samaan aikaan nostaa jalustalle Koiviston kryptisen ja monitulkintaisen fundeerauksen.
Tervo kuvaa Koiviston Suomen ensimmäisenä sosialistipresidenttinä, mutta ei kuitenkaan tee tarkempaa tiliä Koiviston sosialismista. Tellervo Koivisto kuvaa Maunoa ”bernsteinilaiseksi sosialistiksi” eli kommareiden haukkumaksi revariksi, jonka mukaan sosialismin saavuttamiseksi ei tarvita vallankumousta.
Koivisto itse kuitenkin kiistää olevansa edes sosialisti.
Koiviston tarinan esittämisen jälkeen Tervo olisi voinut käydä kriittisemmin läpi Koiviston perintöä. Mikä osuus esimerkiksi Koiviston ja Holkerin ajamalla vahvan markan politiikalla oli 1990-luvun lamaan? Entä miten Koivisto vaikutti suomalaiseen sosiaalidemokratiaan ja laajemmin Suomen talous- ja ulkopolitiikan liikkumavaraan?
Mikä lopulta oli Koiviston suhde parlamentarismiin ja populismiin?
Sarja tuskin olisi yhtään huonontunut, jos lopetus olisi ollut moniäänisempi. Nyt Tervo tyytyy ylläpitämään Koivisto-myyttiä Suomen pelastajana Kekkoselta, kommunisteilta ja nykypopulisteilta. Keskustelu Koivistosta tuskin kuitenkaan vähällä loppuu ja toivottavasti Tervo jatkaa Suomen kadotetun yhtenäiskulttuurin etsimistä.