Talouskuri luokkasotana – siellä missä talouskuria vaaditaan, kapitalismi on kriisissä

Kirja-arvio: Clara E. Mattei - The Capital Order. How Economists Invented Austerity and Paved the Way to Fascism, 452 sivua. The University of Chicago Press, 2022.

Profiilikuva
Antti Ronkainen on poliittisen talouden väitöskirjatutkija Helsingin yliopistolla.

Clara E. Mattein The Capital Order on tärkeä teos talouskurin (austerity) synnystä 1920-luvun Italiassa ja Iso-Britanniasta, jossa yhdistyvät toisiinsa poliittinen talous, talous- ja aatehistoria sekä sosiaali- ja työväenhistoria.

Teoksen lähtökohtana on Mark Blythin klassikkoteos Talouskuri – Vaarallisen idean historia (Vastapaino, 2017), jossa Blyth kuvaa talouskuria taloustieteelliseksi ”hulluudeksi”, sillä talouskuri on useimmiten epäonnistunut saavuttamaan julkituodut tavoitteensa, kuten julkisvelan vähentämisen tai talouskasvun takaamisen. Toisin kuin Blyth, Mattei tarkastelee talouskuria taloudellisen opin sijaan luokkapolitiikkana. Mattein mukaan talouskuri ei ole työkalu talouden hallintaan vaan läpeensä poliittinen projekti, jonka menestys ei perustu sen kykyyn luoda taloudellista vaurautta vaan ennemminkin sen kykyyn ohjata vaurautta työntekijöiden massoilta harvalukuiselle eliitelle, suojella kapitalismia demokratialta ja ylläpitää kapitalistisia luokkasuhteita.

Teoksessaan Mattei tarkastelee, kuinka talouskuri kehittyi 1920-luvun Iso-Britanniassa ja Italiassa. Vaikka maat olivat hyvin erilaisia – Iso-Britannia liberaali ja Italia fasistinen – molempien maiden talouskuri perustui asiantuntijavaltaan, jonka avulla talouspolitiikka voitiin rajata demokraattisen päätöksenteon ulkopuolelle. Iso-Britanniassa ekonomisti Ralph G. Hawtreyn sekä valtiovarainministeriön virkahenkilöiden Sir Basil Blackettin ja Sir Otto NieMeyerin ajattelu loi pohjan Iso-Britannian talouskurille I maailmansodan jälkeen. Maffeo Panteleonin johtaman taloustieteilijöiden ryhmä ja Benito Mussolinin valtiovarainministeri Alberto De Stefani kipparoivat puolestaan Italian talouskuria 1920-luvulla. Hawtreyn ja Panteleonin lähtökohtana oli esittää talousteoria politiikasta vapaana ja neutraalina oppina, joka poisti työväenluokan toimijuuden ja nosti yksityiset ja rationaaliset sijoittajat keskeiseksi yhteiskunnallisen varallisuuden lähteeksi. Asiantuntijoiden jatkuva huoli julkisvelasta, tasapainoisista budjeteista ja inflaatiosta vei huomion pois luokkakonfliktista, joka oli laajenevan kapitalistisen tuotannon ja pääomien jatkuvan kasautumisen elinehto.

Teoksen argumentti on, että talouskuri on välttämätön oppi aikoina, jolloin kapitalismin keskeiset periaatteet (voitontavoittelu) ja tukipylväät (tuotantovälineiden yksityisomistus sekä työväenluokan ja omistajien välinen tulonjako) on laaja-alaisesti kyseenalaistettu, kuten tapahtui Euroopassa I maailmansodan jälkeen vallankumouksellisten tuulien ja demokraattisen heräämisen myötä. Mattein keskeinen löydös on, että liberaali Iso-Britannia ja fasistinen Italia loivat molemmat hyvin samanlaiset toimintaympäristöt talouskurille, joka perustui poliittisten vapauksien minimointiin ja jopa niistä luopumiseen. Siinä missä fasistinen Italia tukahdutti poliittiset oikeudet väkivallalla, Iso-Britannia pääsi samoihin lopputuloksiin valtiovarainministeriön ja Englannin pankin päätöksillä budjettileikkauksista ja rahapoliittisesta kiristyksestä.

Mattei jakaa talouskurin kolmeen muotoon: finanssipoliittiseen, rahapoliittiseen ja teolliseen. Finanssipoliittinen talouskuri tarkoittaa regressiivistä verotusta, laajoja yksityistämisiä ja leikkauksia ”tuottamattomiin” julkisiin menoihin, kuten sosiaaliturvaan, terveydenhuoltoon ja koulutukseen. Rahapoliittinen talouskuri tarkoittaa korkeampia korkoja ja vähäisempää kokonaiskysyntää, joka heikentää talousnäkymiä ja työväenluokan neuvotteluasemaa. Viimeiseksi, teollinen talouskuri tarkoittaa erityisesti julkisen sektorin palkanalennuksia, joukkoirtisanomisia sekä järjestäytymiseen ja lakko-oikeuksiin puuttumista. Tämän ”talouskurin kolminaisuuden” tarkoituksena on paitsi varmistaa markkinoiden mahdollisimman vapaa toiminta, mutta myös taata suotuisa tulonjako työväen ja pääoman välillä.