Talouskuri luokkasotana – siellä missä talouskuria vaaditaan, kapitalismi on kriisissä

Clara E. Mattein The Capital Order on tärkeä teos talouskurin (austerity) synnystä 1920-luvun Italiassa ja Iso-Britanniasta, jossa yhdistyvät toisiinsa poliittinen talous, talous- ja aatehistoria sekä sosiaali- ja työväenhistoria.

Teoksen lähtökohtana on Mark Blythin klassikkoteos Talouskuri – Vaarallisen idean historia (Vastapaino, 2017), jossa Blyth kuvaa talouskuria taloustieteelliseksi ”hulluudeksi”, sillä talouskuri on useimmiten epäonnistunut saavuttamaan julkituodut tavoitteensa, kuten julkisvelan vähentämisen tai talouskasvun takaamisen. Toisin kuin Blyth, Mattei tarkastelee talouskuria taloudellisen opin sijaan luokkapolitiikkana. Mattein mukaan talouskuri ei ole työkalu talouden hallintaan vaan läpeensä poliittinen projekti, jonka menestys ei perustu sen kykyyn luoda taloudellista vaurautta vaan ennemminkin sen kykyyn ohjata vaurautta työntekijöiden massoilta harvalukuiselle eliitelle, suojella kapitalismia demokratialta ja ylläpitää kapitalistisia luokkasuhteita.

Teoksessaan Mattei tarkastelee, kuinka talouskuri kehittyi 1920-luvun Iso-Britanniassa ja Italiassa. Vaikka maat olivat hyvin erilaisia – Iso-Britannia liberaali ja Italia fasistinen – molempien maiden talouskuri perustui asiantuntijavaltaan, jonka avulla talouspolitiikka voitiin rajata demokraattisen päätöksenteon ulkopuolelle. Iso-Britanniassa ekonomisti Ralph G. Hawtreyn sekä valtiovarainministeriön virkahenkilöiden Sir Basil Blackettin ja Sir Otto NieMeyerin ajattelu loi pohjan Iso-Britannian talouskurille I maailmansodan jälkeen. Maffeo Panteleonin johtaman taloustieteilijöiden ryhmä ja Benito Mussolinin valtiovarainministeri Alberto De Stefani kipparoivat puolestaan Italian talouskuria 1920-luvulla. Hawtreyn ja Panteleonin lähtökohtana oli esittää talousteoria politiikasta vapaana ja neutraalina oppina, joka poisti työväenluokan toimijuuden ja nosti yksityiset ja rationaaliset sijoittajat keskeiseksi yhteiskunnallisen varallisuuden lähteeksi. Asiantuntijoiden jatkuva huoli julkisvelasta, tasapainoisista budjeteista ja inflaatiosta vei huomion pois luokkakonfliktista, joka oli laajenevan kapitalistisen tuotannon ja pääomien jatkuvan kasautumisen elinehto.

Teoksen argumentti on, että talouskuri on välttämätön oppi aikoina, jolloin kapitalismin keskeiset periaatteet (voitontavoittelu) ja tukipylväät (tuotantovälineiden yksityisomistus sekä työväenluokan ja omistajien välinen tulonjako) on laaja-alaisesti kyseenalaistettu, kuten tapahtui Euroopassa I maailmansodan jälkeen vallankumouksellisten tuulien ja demokraattisen heräämisen myötä. Mattein keskeinen löydös on, että liberaali Iso-Britannia ja fasistinen Italia loivat molemmat hyvin samanlaiset toimintaympäristöt talouskurille, joka perustui poliittisten vapauksien minimointiin ja jopa niistä luopumiseen. Siinä missä fasistinen Italia tukahdutti poliittiset oikeudet väkivallalla, Iso-Britannia pääsi samoihin lopputuloksiin valtiovarainministeriön ja Englannin pankin päätöksillä budjettileikkauksista ja rahapoliittisesta kiristyksestä.

Mattei jakaa talouskurin kolmeen muotoon: finanssipoliittiseen, rahapoliittiseen ja teolliseen. Finanssipoliittinen talouskuri tarkoittaa regressiivistä verotusta, laajoja yksityistämisiä ja leikkauksia ”tuottamattomiin” julkisiin menoihin, kuten sosiaaliturvaan, terveydenhuoltoon ja koulutukseen. Rahapoliittinen talouskuri tarkoittaa korkeampia korkoja ja vähäisempää kokonaiskysyntää, joka heikentää talousnäkymiä ja työväenluokan neuvotteluasemaa. Viimeiseksi, teollinen talouskuri tarkoittaa erityisesti julkisen sektorin palkanalennuksia, joukkoirtisanomisia sekä järjestäytymiseen ja lakko-oikeuksiin puuttumista. Tämän ”talouskurin kolminaisuuden” tarkoituksena on paitsi varmistaa markkinoiden mahdollisimman vapaa toiminta, mutta myös taata suotuisa tulonjako työväen ja pääoman välillä.

Teoksen lähtökohta, jonka mukaan talousteoria on erityisen tehokas instrumentti luokkasuhteiden uusintamiseen, on tärkeä kontribuutio nykyiseen talouspoliittiseen julkiseen keskusteluun. Talouskuri luokkapolitiikkana auttaa ymmärtämään, miksi talouskuri tuli jälleen muotiin keynesiläisen vaiheen jälkeen 1970-luvulla, miksi sitä on viety niin hanakasti kehittyviin talouksiin, miten lännessä on ihailtu talouskurin nimissä tehtyjä sotilasvallankaappauksia Chilessä ja Venäjällä ja miten eurokriisin jälkeen Italiassa on kirjoitettu perustuslaki uusiksi vaalien ja tasapainoisen budjetin osalta. Kuten konkarisijoittaja Warren Buffet tiivisti vähän ennen finanssikriisiä, ”luokkasota on totta ja se on meidän luokka, rikkaiden luokka, joka käy sotaa ja joka on voitolla”.

Suomessakin on vaadittu opposition, valtiovarainministeriön ja median toimesta nopeaa paluuta talouskuriin. Keskustelussa on korostanut voimakas huoli julkisesta velkaantumisesta koronapandemian, Ukrainan sodan ja energiakriisin myötä. Budjetin tasapainottamista vaaditaan yleensä hyvinvointivaltion pelastamiseksi, erityisesti väestön ikääntymisen ja nyt viimeisimpänä keskuspankkien rahapoliittisen kiristyksen myötä. Toimittajat ovat vaatineet poliitikoilta leikkauslistoja, mutta yleensä on jätetty kysymättä, minkälaista hyvinvointivaltiota massiiviset miljardileikkaukset tarkoittaisivat. Tai kuinka realistista on olettaa, että tällä kertaa talouskuri saavuttaisi jotain muuta kuin talouden taantuman pitkittymisen ja sitä myötä entistä suuremman julkisen velkaantumisen? Tai ylipäätään, kuinka tarkoituksenmukaista on tavoitella budjetin tasapainoa tilanteessa, jossa Ukrainan sota, vihreä siirtymä ja energiakriisi aiheuttavat massiiviset paineet julkisille menoille vuosikymmeniksi eteenpäin?

Koska politiikka on äänestäjien ja intressiryhmien materiaalisten asioiden edistämistä, poliitikkojen, toimittajien, virkahenkilöiden olisikin syytä viedä keskustelua entistä enemmän siihen, minkälaista luokkapolitiikkaa massiiviset leikkaukset esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluihin, sosiaaliturvaan, koulutukseen ja eläkkeisiin tarkoittaisivat. On helppo kannattaa abstraktia talouskurin ideaa ja kovia otteita, mutta kuinka moni politiikko, toimittaja ja virkahenkilö kannattaa julkisesti luokkayhteiskunnan uusintamista ja pahimmillaan kärjistämistä talouskurin seurauksena, jonka saavutukset taloushistorian valossa ovat parhaimmillaankin kyseenalaiset? Viime kädessä kyse on siitä, ajatellaanko talouden olevan niin perustavalla tavalla politiikan yläpuolella, että se pitää rajata demokraattisen päätöksenteon ulkopuolelle teknokraattien päätettäväksi. Siellä missä talouskuria vaaditaan, kapitalismi on kriisissä.