Sanna Marin lietsoo luokkataistelua joka tapauksessa

Kilpailukyvyn lisääminen palkkojen ja työehtojen sopeuttamisen kautta on myrkkyä työväelle. Toisaalta kilpailukyvyn heikkeneminen voisi johtaa uusiin Kaipolan kaltaisiin sulkemispäätöksiin.

Profiilikuva
Antti Ronkainen on poliittisen talouden väitöskirjatutkija Helsingin yliopistolla.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Winston Churchillin lentävä lause ”älä koskaan jätä hyvää kriisiä käyttämättä” kuvaa hyvin intressiryhmien tunteita koronakriisin keskellä. Yksi sellainen on Kaipolan paperitehtaan sulkemisen jälkeen virinnyt huoli Suomen vientiteollisuuden kustannuskilpailukyvyn heikentymisestä.

Suomen Pankin ekonomisti ja johtokunnan neuvonantaja Lauri Kajanoja kirjoitti jo heinäkuussa, että Suomen pankin ja Euroopan komission ennusteiden mukaan Suomessa palkat kehittyvät mahdollisesti tulevaisuudessa muuta Eurooppaa nopeammin. Tämä heikentäisi Suomen vientiteollisuuden kustannuskilpailukykyä.

Asian nosti uudelleen esiin Suomen pankin johtaja Olli Rehn, joka toivoi, että ”sekä hallitus osaltaan budjettiriihessä että työmarkkinajärjestöt kävisivät aktiivisesti läpi, mitä tälle heikentyneelle näkymälle voidaan tehdä” ennen kuin kilpailukyky todella laskee ja työpaikkoja häviää uusien Kaipolan kaltaisten sulkemisten seurauksena enemmän kuin koronakriisin vuoksi muuten tapahtuisi.

Viime päivinä onkin vaadittu kovaan ääneen toimia Suomen kilpailukyvyn parantamiseksi.

Työmarkkinajohtaja Minna Helteen mukaan teknologiateollisuuden yritykset pyrkivät tammikuussa sopimaan paikallisesti, että viime talvena sovituista ja helmikuussa voimaantulevista 2 prosentin (ja 350 miljoonan euron) palkankorotuksista ainakin osa peruttaisiin. Helle on väläyttänyt, että jos paikallisella sopimisella ei saada peruttua palkankorotuksia riittävästi, työnantaja voi pyrkiä avaamaan voimassaolevat työehtosopimukset.

Työmarkkinajärjestöjen lisäksi myös hallitukselta on vaadittu kovia toimia kilpailukyvyn lisäämiseksi. Elinkeinoelämän keskusliitto, Perheyritysten liitto, Keskuskauppakamari ja Suomen Yrittäjät ovat vaatineet hallituksen työllisyystavoitteen tuplaamista 60 tuhannesta 120 tuhanteen sekä paikallisen sopimisen lisäämistä. Elinkeinoelämän tutkimuslaitos Etla on lisäksi vaatinut hallitusohjelman talouspolitiikan hylkäämistä ja veroalennuksia yrityksille.

Syyskuusta on tulossa hulinantäyteinen. Keskusta valitsee puheenjohtajan ensi lauantaina. Tästä reilun viikon päästä on hallituksen budjettiriihi, jossa hallitukselta vaaditaan työllisyystoimien lisäksi paikallisen sopimisen lisäämistä, veropolitiikan avaamista ja jo tehtyjen polttoaineen veronkorotusten perumisia.

Kokoomuksen Paula Risikko syytti pääministeri Sanna Marinia viime viikolla luokkataistelun lietsomisesta. Risikko on oikeilla jäljillä, sillä nyt käsillä oleva tilanne muistuttaa Marxin mainitsemasta työn ja pääoman välisestä ristiriidasta.

Hallituksen pöydällä on päätös siitä, miten kustannuskilpailukykyongelmaa tulisi ratkoa. Kikyn kaltaiset keskitetyt tulosopimukset yksikkötyökustannusten madaltamiseksi eivät ole osa keinovalikoimaa EK:n sääntömuutoksen myötä. Eli kysymys kuuluu, jatketaanko hallitusohjelman linjoilla vai pyritäänkö lisäämään työllisyystoimia ja paikallista sopimista elinkeinoelämän vaatimuksesta.

Kilpailukyvyn kohentaminen yksinomaan työehtojen tai työvoimakustannusten sopeuttamisen kautta on myrkkyä työväelle ja saattaa alentaa kokonaiskysyntää. Toisaalta kilpailukyvyn heikkeneminen voisi johtaa uusiin Kaipolan kaltaisiin sulkemispäätöksiin jo valmiiksi vaikeassa tilanteessa.

Vaikka Suomen pankin arviot Suomen kilpailukyvyn laskusta perustuvat vasta ennusteisiin, vientiteollisuus on hädässä. Syvässä kriisissä sillä on halu maksattaa tulevaisuuden mahdolliset kilpailukyky- ja kannattavuusongelmat työväellä.

Sosialidemokraattijohtoinen hallitus joutuu pian päättämään, kuka kantaa sopeutusvastuun koronakriisissä. Voikin olla, että tekipä Sanna Marin mitä tahansa, hän tulee lietsoneeksi luokkataistelua.